(Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehden kolumnina)
Poikani sai eräänä aamuna niin ankaran verenvuodon nenäänsä, että vuotava suoni piti polttaa umpeen. Saatoin hänet paikalliselle terveysasemalle, josta hänet lähetettiin operaatiota varten HYKS:iin. Hän tuli ammattitaidolla hoidetun nenän kanssa kotiin yhdentoista tunnin kuluttua. Hoidon laadussa ei ole moitteen sanaa, mutta olisi se nopeamminkin voinut käydä. Terveydenhuollon ammattilaisen käsittelyssä hän oli noin 30 minuuttia. Muu aika kului odottamiseen hoidon eri vaiheissa.
Julkiselle terveydenhuollolle tulee halvemmaksi, että hätätapauksiin varatut lääkärit hoitavat vähemmän kiireelliset, kun hätätapauksilta joutavat. Säästyy rahaa ja työvoimaa verrattuna siihen, että hätätapauksille olisi oma henkilökuntansa ja tavallisille potilaille omansa, mutta potilaan ajalle ei tässä optimoinnissa ole annettu arvoa.
Koululaisen aika ei maksa suoraan rahaa. Minulle yrittäjänä kokonaisen työpäivän menettäminen merkitsisi niin suurta ansion menetystä, että vastaavassa tilanteessa kannattaisi ilman muuta maksaa yksityisestä hoidosta.
Julkinen terveydenhuolto on Suomessa hyvää. Yksityissairaalassa komplikaatioita saanut potilas siirretään keskussairaalaan. Monessa maassa sairaaloiden osaamisjärjestys on päinvastainen.
Silti perusterveydenhuolto on suurissa kaupungeissa jakautumassa aktiiviväestön suosimaan yksityiseen hoitoon ja passiiviväestön käyttämiin terveyskeskuksiin. Syy ei ole hoidon tasossa. Kiire ajaa maksukykyistä väkeä ajaa yksityislääkäreille.
Tämä jakautuminen on huono asia. Terveyskeskuslääkärien työmotivaatio laskee, kun terveyskeskuksiin valikoituvat lääkärin kannalta ikävimmät potilaat. Kaksinkertainen organisaatio lisää kustannuksia. Ongelma on sekin, jos yksityisellä ja julkisella puolella noudatetaan jatkohoitoon lähetettäessä eri kriteereitä. Tulisi julkiselle taloudelle halvemmaksi, jos terveyskeskukset toimisivat niin hyvin, että ne kelpaisivat kaikille.
Pitäisikö kiireisen voida ohittaa jonossa lisää maksamalla? On periaatteessa aivan eri asia ohittaa leikkausjonossa kuin päästä odotushuoneesta muita nopeammin lääkärin vastaanotolle. Jälkimmäinen ei paljon eroa siitä, että maksaa pari kymppiä taksista sen sijaan, että köröttelisi muiden mukana ratikalla.
Näinhän nyt tehdään. Lääkärin puheille pääsee nopeammin maksamalla lääkäriasemalla summan, joka vastaa kohtalaista taksimatkaa sen sijaan, että maksaisi 11 eurolla terveyskeskuksessa. Teoriassa lonkkaleikkaukseenkin pääsee rahan avulla nopeammin, mutta silloin pitää jo maksaa maailmanympärysmatkan hinta.
Kansalaiset näyttävät hyväksyvän tämän rahalla ohittamisen, kunhan se tapahtuu eri organisaatioissa. Poissa silmistä, poissa mielestä. Sitä tuskin hyväksyttäisiin, että samassa terveyskeskuksen odotushuoneessa olisi eri jonot vähän ja paljon maksaville potilaille, vaikka ei siinä periaatteessa mitään eroa olisi.
Kävin vuonna 2002 peruspalveluministerinä tutustumassa Britannian terveydenhuoltoon. Kävimme paikallisessa terveyskeskussairaalassa, jossa otettiin vastaan myös yksityisiä potilaita omissa tiloissa. Meille selitettiin, että osallistuessaan kiinteiden kustannusten maksuun näiden taloon tuoma raha auttaa myös verovaroin maksettavien hoitoa. Hoito sinänsä oli molemmilla puolilla samaa. Tässä näkökohdassa on oma järkensä, jos vaihtoehtona on terveydenhuollon jakautuminen rikkaiden ja köyhien järjestelmiksi. Onhan junissakin ensimmäinen luokka houkuttelemassa liikemiehiä autoista juniin.
Suuri ideologinen lataus tekee vaikeaksi keskustella yksityisen ja julkisen hoidon työnjaosta. Outoa on, että samat henkilöt, jotka kovasti vastustavat yksityisiä terveysasemia, puhuvat lämpimästi työ-terveyshuollon puolesta, vaikka se juuri pitää yksityisiä lääkäriasemia pystyssä. Työnantajat maksavat mielellään siitä, että työntekijät pääsevät lääkärille jonottamatta, koska muuten he jonottaisivat työnantajan ajalla. Eivät työnantajat yksin laskua maksa. Kela maksaa paljon avokätisemmin työ-terveyshuollon lääkärikäynneistä kuin siitä, että tavallinen kansalainen käy yksityislääkärillä. Loput työnantaja voi vähentää verotukses¬saan. Verorahaa tähän kuluu enemmän kuin terveyskeskusten potilaisiin. Ainakin työvoiman terveys on valtiovallan erityisessä suojeluksessa.
Jos työssäkäyvien kiireet näin on hyväksytty muita arvokkaammiksi, eikö sitä voisi hyväksyä julkisessa terveydenhuollossakin? Miksi terveyskeskusten toimintaa ei voisi laajentaa niin, että se tarjoaisi maksua vastaan työterveydenhuollon palvelut yrityksille ja takaisi, että näiden yritysten työntekijät pääsevät hoitoon ilman kohtuutonta odotusta. Tämä tulisi veronmaksajille nykyistä halvemmaksi ja ainakin hidastaisi terveydenhuollon jakautumista.