Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki, ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.
Nyt on aika nostaa toinenkin jalka ilmaan.
Helsingin kaupungin maaomaisuus on noin kymmenen miljardin euron arvoinen. Tai voi olla kuuden miljardin. Oireellista on, ettei summaa edes tiedetä, en minä ainakaan tiedä.
Joskus viime vuosituhannella eräs tuttavani ehdotti, että kunta jaettaisiin palvelukuntaan ja kiinteistökuntaan, joilla olisi eri hallinto. Pidin ajatusta aivan pöhkönä enkä sitä sen enempää pohtinut. Nyt ole huomannut, että asiassa voisi olla itua. Tosin pitäisin molemmat saman kaupunginvaltuuston alaisuudessa.
Hallintoa ei tarvitsisi eriyttää, mutta kaupungin kiinteistöomaisuutta kannattaisi ehkä todella hoitaa kuin yksityistä omaisuutta.
Silloin omaisuuden arvoon kohdistuvat investoinnit – investoinnit urbaaneihin mukavuuksiin – saattaisivat tulla kannattaviksi. Saisimme laadukkaampaa kaupunkitilaa ja paremman kaupungin. Tai voitaisiin ainakin selvittää, kävisikö näin.
Nyt kaupungin maaomaisuuden arvoa parantavia menoja käsitellään erillään tuloista. Se ei tuota järkeviä ratkaisuja.
Joskus kun olin vielä kaupunkiympäristölautakunnassa kysyin käsiteltäessä Vihdintien pikaratikkaa (nykyisin Länsi-Helsingin ratikka), paljonko se nostaa kaupungin omistaman maan arvoa. Ei osattu vastata, mutta seuraavassa kokouksessa kerrottiin, että se nostaa kaupungin maaomaisuuden arvoa enemmän kuin sen rakentaminen maksaa. Hanke tuottaisi siis kaupungille voittoa.
Jos kaupungin maaomaisuus olisi parkkeerattu kiinteistökaupungin omaisuudeksi, pikaratikka olisi toteutettu sen enempää kummastelematta. Nyt sitä käsitellään menona menojen joukossa.
Nykymallissa joku voi kiistää, onko järkevää rakentaa pikaratikka, kun rahaa tarvitaan sosiaalipalveluihin kiireemmin. Voidaan ehkä tarvita, mutta tuo investointi tuottaa rahoituksen. Ilman tuota investointia sitä rahaa ei myöskään olisi, ei myöskään niihin sosiaalipalveluihin.
Olin pitkään Helen oy:n hallituksen puheenjohtajana. Sinä aikana investoimme energiahuoltoon parin miljardin euron edestä. Se meni jouhevasti hallituksen päätöksillä – tosin isoimmat investoinnit piti hyväksyttää konsernijohdolla. Tätä kannattaa verrata investointina vaikkapa Länsimetroon. Helenin hallituksen pöydällä olivat yhtä aikaa tulot ja menot, ja pystyimme arvioimaan investointien kannattavuutta. Jos tuo pari miljardia olisi kiertänyt kaupunginvaltuuston kautta ja se olisi kilpaillut rahoituksesta koulutoimen kanssa, käyttäisimme edelleen kallista hiilivoimaa.
Kruunuvuorenranta yhtiönä?
Kun Kruunuvuorenrantaa suunniteltiin, esitin harkittavaksi, pitäisikö siitä tehdä kaupungin omistama yhtiö, johon kaupunki laittaisi apporttio-omaisuutena maan. Tämä yhtiö olisi rakentanut kustannuksellaan myös ratikkayhteyden keskustaan. Se nimittäin on myös kannattava investointi, vaikka muuta kuvitellaan. Yhtiön olisi kannattanut investoida moniin laatutekijöihin, joihin nyt ei ole varaa.
Tätä ajatusta vastaan on helppo argumentoida. Esimerkiksi ratikka kannattaa vetää saman tien myös muualle Laajasaloon. Miten ne hyödyt näkyisivät Kruunuvuorenranta-yhtiön taseissa? Kruunuratikka-hankkeen yhteydessä kaupunki päätti myllätä muutakin. Sen muun hinta on suurempi kuin ratikkasillan hinta. Esimerkiksi surullisen kuuluisa Hakanimen siltarumilus korvattiin uudella. Kyllä kai tästä olisi voitu sopia.
Entä välttämättömän varikot?
Kaavoituksella osoitetaan maata myös välttämättömiin toimiin, kuten varikkoalueisin, joita tarvitaan teiden ja ratojen kunnossapitoa varten. Jos kiinteistökaupunki osoittaisi maata vain tuottavimpiin kohteisiin, mihin varikkoalueet joutuisivat?
Varikkoalueet joutuisivat maksamaan käyttämästään maasta vaihtoehtoiskustannusten verran. Kun se maksaisi siitä kaupungille, varsinaista tappiota ei syntyisi, mutta varikkotoiminnoista vastaavat joutuisivat pohtimaan, kuinka arvokkaalla maalla niiden kannattaa sijaita. Idea olisi sama kuin Helsingin nyt soveltamissa sisäisissä vuokrissa.
Tietysti kiinteistökaupunki voisi toimia toisinkin ja ajatella, että koska varikko on välttämättömyys, sille kannattaa varata maata. Ilman sitä mikään ei toimisi ja maan yhteenlaskettu arvo laskisi.
Samasta syystä kannattaa varata riittävästi tilaa puistoille ja viheralueilla ja pitää ne kunnossa.
Maan osoittaminen sosiaaliseen asuntotuotantoon sujuisi niin kuin nytkin. Se merkitsee tulojen menetystä, mutta niin se merkitsee nytkin.
Yksi sudenkuoppa on ilmeinen. Jos urbaaneihin mukavuuksiin investointi perustuisi kannattavuuteen, miten niitä saataisiin vähävaraisemmille alueille? Tilanne ei muuttuisi nykyisestä – ei niitä saada nytkään – mutta kyllä tähänkin keinot löytyisivät.
Yllä oleva saa varmaan sukat pyörimään monen jaloissa. Aivan tällaisena esitystä ei varmaankaan voi toteuttaa. Mutta väitän, että jos kaupunki ajattelisi enemmän maaomaisuutensa arvoa niin, että investoinnit urbaaneihin mukavuuksiin voitaisiin tehdä yhtä jouhevasti kuin Helen omat voittoa tuottavat investointinsa, kaupungista tulisi sekä parempi paikkaa elää ja asua että menestyvämpi.
= = = =
Yllä oleva teksti perustuu käsitykseen, että kaupunki ali-investoi urbaaneihin mukavuuksiin ja että julkisen tilan laatu on sen vuoksi alempi kuin se olisi markkinaehtoisesti.
Seuraava luku tästä.
Kirjan alkuun tästä
Joskus kuulee argumentoitavan, että myös sosiaalipalveluihin tai koulutoimeen laitettava rahoitus on myös investointi, joka tuottaa rahaa tulevaisuudessa.
Mitäs mieltä tästä?
Eri alueen investointi. Kiinteistöpuoli rahoittaa itse itsensä. Koulutus tekee sen myös. Tuo on vähän samanlainen ajatusvirhe kun aikanaan maatalousyhtiöissä, missä metsän hakkaamisella piti rahoittaa navettainvestoinnit ja jos uudistukseen ei ollut varaa/haluja, niin sitten tehtiin suopeltoja. Myöhemmin niitä on takaisin metsitetty koivu leimikoiksi
Nyt Gabrielilla on joku täydellinen väärinkäsitys metsien uudistushakkuista.
Aina kun on tehty avohakkuu niin se on ollut pakko uudistaa. Siemenpuilla tai istutuksilla, ja tarkastus n 10 vuoden päästä. 1980 luvun lopulle uudistamista varten myyntituloista piti tehdä vakuustalletus. Sitä käytettiin uudistamiskuluihin ja osa jäi vakuudeksi 10 vuodeksi.
2014 metsälain uudistamisessa metsän uudistamisen ehtoja helpotettiin. Ilmeisestikin jatkuvan kasvatuksen takia. Pieleen meni ja juurikin jatkuvan kasvatuksen löperöiden ehtojen takia.
Näitä argumentteja heitellään aika holtittomasti. Koulutus ei ole investointi vaan juokseva meno. Kuitenkin joskus säästöt voivat tulla varsin kalliiksi tulevaisuudessa, eli juokseva meno on silloin eräänlainen “investointi” tai sen laiminlyönti negatiivinen investointi.
Jos koulutus ei ole investointi, eli sijoitus jonka oletetaan maksavan itsensä takaisin pitkällä aikavälillä takaisin, niin miksi meidän tulisi laittaa rahaa koulutukseen?
Koulutus on kannattavaa, mutta se ei ole investonti siinä mielessä, että olisi oikein velkaantua sen takia — siis, että koulutu rahoitetaan kokonaan velalla. Kun näin tekee vaikkapa sata vuotta putkeen, on aika pahasti veloissa. Koulutus on pysyvä meno, niin kuin terveydenhuoltokin.
Eikö tämä kääntäen tarkoita että koulutukseen käytetyt rahat olisi kannattavampaa ennemmin sijoittaa sinne mistä niistä saa paremman tuoton? Riippumatta ovatko rahat velkarahoja vai mitä tahansa muita. Rahallahan on aina olemassa vaihtotuotto, eli että se että laitamme rahaa koulutukseen estää sen että laittaisimme saman rahan johonkin tuottavampaan.
Ei tarkoita.
Perusopetus on juokseva meno, mutta esim. Tohlopissa Tamkin Taide&Viestintä tuottaa jatkuvalla syötöllä AV alan yrityksiä. Ei se mikään Pasila/Pöllölaakso ole, mutta ohjelmatuotanto on aika vahvaa Pirkanmaalla. Korkeakoulutus on investointia hyvinkin pitkälti.
Kaksi valtiota.
Valtio A on velkainen ja ottaa velkaa juokseviin menoihinsa. Se ottaa/saa velkaa 2% (vuosi)korolla.
Valtio B on velaton. Se sijoittaa ylijäämäänsä antamalla muille valtioille velkaa 2% (vuosi)korolla.
Kumpikin käyttää identtiseen koulutukseen 10 miljoonaa vuodessa. Niiden kansat ovat myös identtistä, eli eroja ei tule senkään suhteen. Molemmat kuitenkin hoksivat että koulutus ei olekaan hyvä investointi ja lopettavat koulutuksen tarjoamisen.
Valtio A säästää koulutuksen lopettamisella vuodessa 10 000 000€, ja lisälainan ottamisen 2% koron eli yhteensä 10 200 000€.
Valtio B sijoittaa säästämänsä 10 000 000€ saaden sille 2% tuoton. Eli se tienaa koulutuksen lopettamisella 10 200 000€.
Toki luvut kasvavat kun vuosia tulee lisää, eli tulee korkoa korolle. Molemmat luvut kuitenkin kasvavat saman verran.
Kummallekin siis koulutus on yhtä iso investointi, riippumatta rahoittaako se sitä velalla vaiko ei. Näille molemmille kysymys on siis että onko koulutuksesta saatava kasautuva hyöty tuon vuosittaisen 10 000 000€ + 2% arvoinen. Jos on, se kannattaa toteuttaa. Jos ei, niin ei kannata.
Epäilemättä tässä on nyt jotain mitä en ymmärrä, mutta nyt äkikseltään hoksi mitä se on. Varmaankin saatan itseni nyt naurunalaiseksi kun en nyt hoksi missä ajatteluni menee pieleen, mutta nauretaan sitten yhdessä kun se selviää.
Lisäksi, jos koulutus ei ole investointi, miksi koulutus yleisesti rahoitetaan nimenomaan velalla maissa missä koulutus ei ole maksutonta?
Sen ilmiön tekee vielä ihmeellisemmäksi se että yksityisesti maksetulla koulutuksella on merkittäviä ulkoishyötyjä muillekin. Kuten vaikkapa valtiolle lisääntyvien verotulojen tai vähentyneiden terveysmenojen myötä. Valtion tarjoamalla koulutuksella nämä eivät kuitenkaan ole ulkoishyötyjä (siis hyötyjä joista hyötyy joku “kaupan ulkopuolinen”), vaan ne ovat ihan maksajan itsensä kokemia suoria hyötyjä.
Sen toki ymmärrän että kaikenlainen koulutus ei ole kannattava investointi. On ihan erilainen investointi kouluttaa kaikille lukutaito, kuin kouluttaa kaikista maistereista. Kaikissa työtehtävissä tai kaikki yksilöt ei hyödy yliopisto-opinnoista. Systemaattisesti kaikki ja kaikilla tavoilla toteutettu lisäkoulutus siis epäilemättä ei ole kannattava investointi ja resurssit tietenkin pitää käyttää järkevästi.
Tässä mielessä toki yksityisesti rahoitetulla koulutuksella on se etu että oletettavasti vain he ottavat sitä opintovelkaa jotka kokevat että se on juuri heille kannattava investointi. Julkisesti maksetussa mallissa usea voi ylikouluttautua siitä saataviin hyötyihin nähden koska se on kouluttautujalle maksutonta.
Kokonaisuutena kuitenkin kannatan julkisesti rahoitettua ilmaista koulutusta. Uskon että itsekin olisin alikouluttautunut omaan potentiaaliin nähden jos minun olisi pitänyt ottaa kymmeniä tuhansia lainaa saadakseni nykyisen koulutustasoni. Se mitä tiedän nyt on että sekin olisi tieten kannattanut, mutta silloin en uskonut omaan tulevaisuuteni sen vertaa että olisin edes ottanut superhalpaa opintolainaa.
Kymmenien tuhansien lukukausimaksut olisin varmaan kokenut liian suureksi riskiksi ottaa. En ollut kovinkaan toiveikas tuolloin tulevaisuuteni suhteen, kasvoin köyhään perheeseen jossa taloudellisesti mikään mitä vanhempani yrittivät eivät oikein onnistuneet. Itsellänikin siis oli vaikea uskoa että mikään oikein kannattaa tuossa mielessä. Onneksi yhteiskunta kuiten uskoi ja tarjosi ilmaisen koulutuksen. Nyt olen jo useatta vuosikymmentä tehnyt korkeapalkkaista asiantuntijatyötä.
Minusta tuo on ihan hyvä argumentti. Kiistatta osa tutkinnoista myös on todella suosittuja, hyvin palkattuja, ja työllistäviä.
Tästä päästäänkin siihen, että Lääketieteellisessä opiskelusta pitäisi tehdä huomattavan maksullista, valmistuneilla on kuitenkin erinomainen kyky maksaa nämä mahdollisesti lainoilla katetut maksut takaisin valmistuttuaan. Lääketieteellinen taitaa myös tutkintona olla kalliimmasta päästä verrattuna moniin muihin tutkintoihin. Lääkäriopiskelijat pääsevät myös melko nopeasti käärimään kunnolla fyrkkaa terveyskeskuksissa ennen valmistumista ja harjoittelut ovat yleensä palkallisia, toisin kuin valtaosalla muista aloista.
Maksujen moraalista ja eettistä oikeutusta korostaa myös tämä nykytilanne missä lääkärit kuppaavat julkista terveydenhuoltoa. Ala selvästi vetää puoleensa väkeä, joita kiinnostaa enemmän raha kuin lääkärin ja lääketieteen etiikka.
Samalla saisimme lisää rahaa lisätä koulutuspaikkoja, lisää lääkäreitä ja säälimätön palkkojen nousu hidastuisi.
Tämä muuten pätee joka alalla. Lukukausimaksut (lainalla) ovat yhteiskunnan etu.
Eikö Helsingin kannata hoidattaa mummot vaikka Nurmijärvellä? Kun on halvemmat talot ja hoitajat saatavilla töihin jouhevammin
Töölöön ja Meilahden alueelle asuntoja
Meilahdessa ei ole tietääkseni vanhainkotia vaan yliopistollinen keskussairaala. Koskelassa on vanhainkoti sairaalapaikkoineen mutta sinnekin on tulossa asuntoja.
Sensijaan jos muualla Suomessa on erikoissairaanhoidon sairaaloissa vajaakäyttöä niin Helsingin seudulta pitäisi voida lähettää potilaita niihin.
No mutta eikö Suomessa ole yleisesti ja myös arvon blogistin puolesta ajettu näkökulmaa, että jokainen alue hoitakoon itse vanhuksensa? Eli vanhusten huolto ei ole koko kansakunnan kollektiivinen velvoite, vaan pikemminkin hallinnollisen alueen vastuu. Miksi Nurmijärven eli Keski-Uudenmaan hyvinvointialueen pitäisi hoitaa helsinkiläisiä vanhuksia, ei oikein toimi tämä logiikka nyt.
Olisiko tällöin Helen tilanne hallinnassa paremmin ?
eSIM ne tyhjät toimistotilat olisi vuokrattuna tai otettu selvää miksi ne ei tule vuokratuksi
Hekalla on satojen neliöiden tiloja ja 0 parkkipaikkaa. Ja esittetilijä oli vetelänpuoleista sorttia ja ei ollut mitään kiinnostusta asiaan. Piti anella että viitsii paikalle edes
Vaikka tämä “kiinteistökaupunki” eli toisin sanoen kiinteistökehityksen nettobudjetointi olisi aivan ilmeinen parannus nykytilaan, on se silti auttamattoman liian suppea keskittyessään pelkkään julkistalouteen ja julkiseen maanomistukseen—joka toki on Helsingissä merkittävän suuri. Kansantaloudellisesti moni kaupungin toimivuutta parantava julkinen hanke olisi vielä kannattavampi, kun lasketaan myös yksityisen maaomistuksen arvon nousu mukaan.
Tästä tulee sitten ongelmaksi se, että yksityisen arvon kasvattaminen julkisella rahalla on luonteeltaan tulonsiirto, ja vielä yleensä regressiivinen sellainen. Länsimetro (ainakin se ensimmäinen vaihe) nosti kyllä kiinteistöjen arvoa selvästi enemmän kuin rakentamiseen meni rahaa, mutta koska kiinteistöt olivat ja ovat yksityisessä omistuksessa, hyöty ei tullut länsimetron julkiselle rahoittajalle, vaan jäi yksityisten maanomistajien taskuun. Ja nyt sitten Itä-Helsingin asukkaat maksavat Etelä-Espoon kiinteistöomaisuuden arvon noususta joukkoliikenteen lipunhinnassa infrakorvauksina.
Ratkaisu tietysti olisi kiinteistöverouudistus, eli verotusarvojen pitäminen markkina-arvon tasolla.
Totta puhut.
Mutta katso kun edustuksellinen demokratia puolustaa omistavan luokan etuja muiden kustannuksella.
Helsinki on niin urbaanin alueen ympäröimä, että kuntien rajat ylittäviin hankkeisiin liittyvät ongelmat kärjistyisivät entisestään. Ehkä olisi järkevämpää perustaa HSK Helsingin Seudun Kiinteistö kuntayhtymä johon lähtisivät mukaan ainakin Espoo, Vantaa, Kauniainen ja ehkä myös Kerava, Kirkkonummi, Sipoo, Siuntio ja Tuusula.
Eiväthän nuo toiset kunnat juurikaan omista maata.
Soininvaaralle kysymys että eikös Helsingin kaupunki omista maata myös Espoossa? Olen nähnyt Espoon valtuustotalossa kartan Espoon maanomistusjaosta jossa oli merkitty maanomistus Espoossa. Suurin osa on yksityistä ja seurakunnan
Omistaa jotain pientä, muun muassa Vermon raviradan.
> Tosin pitäisin molemmat saman
> kaupunginvaltuuston alaisuudessa.
Silloin hallintomallista puuttuu VOIMATASAPAINO. Eräänlainen pienoismalli vallan kolmijaosta.
Kiinteistökaupungin perustamisen seurauksena olisi, että seuraava valtuuston budjettineuvottelujen avaus kuuluisi seuraavasti: «Uusien järjestelyjen ansiosta kaupunkimme on rikastunut kymmenellä miljardilla eurolla, joka on ensi vuoden budjetin ylimääräinen jakovara. Pyydän edustajilta ehdotuksia rahan käyttämiseksi.»