Berliinissä kannattaa käydä DDR-museossa nähdäkseen, millaisen kulutustason sosialismin mallimaa lupasi kansalaisilleen. Tarjolla oli kaikki, mitä ihminen välttämättä elämäänsä tarvitsee: asunto, ruokaa, televisio, huonekalut ja vähän oikeanlaista kulttuuria sekä onnekkaille Trabant. Tuottamalla hyödykkeet suurina sarjoina samanlaisina, talous pystyi tyydyttämään kansalaisten välttämättömät tarpeet. Jatkuvan edistyksen myötä oli tarkoitus saavuttaa sellainen elintaso, että muuri voidaan purkaa turhana.
Maailmassa miljardit ihmiset haaveilevat DDR:n normielintasosta. Sen puolesta Latinalaisen Amerikan kansat äänestävät. Se olisi riittänyt unelmaksi myös useimmille suomalaisille kuusikymmentä vuotta sitten. Nyt pelkkä toimeentulotuki takaa periaatteessa kaikille DDR:n normielintason.
Välttämättömyyshyödykkeiden tuottaminen ei ole enää tuotannollinen ongelma. Ongelma on, että välttämättömyyshyödykkeiden tuotanto tarjoaa työtä enää vain alati pienenevälle osalle ihmisiä.
Bulkkitavaroiden valmistus ei ole enää taloudellisesti mielenkiintoista. Kun älypuhelimen valmistaminen maksaa muutaman euron, on samantekevää, missä ne valmistetaan. Paljon enemmän työpaikkoja ne synnyttävät suunnittelussa, logistiikassa ja kaupassa.
Meitä pelotellaan maailmalla, jossa hyödylliseen tuotantoon tarvitaan vain viidesosa ihmisistä. Niin siinä kävisi, jos DDR:n normielintaso riittäisi. Tämä merkitsee myös, ettei pitäisi olla tuotannollisesti ylivoimaista taata normielintaso kaikille maailman ihmisille.
Vaikka tavaroiden ja ruuan tuotanto ei paljon työvoimaa vaadi, julkiset palvelut kuten koulutus ja terveydenhuolto vaativat. Kuka maksaa veroina ilmaispalvelut, jos työt yksityissektorilla automatisoituvat pois?
= = =
Muutama vuosi sitten eduskunnassa käynyt delegaatio kertoi, että Suomessa ravit työllistävät enemmän ihmisiä kuin sahat. Tieto voi pitää paikkansa, vaikka onkin peräisin hevosmiehiltä.
Uusia työpaikkoja syntyy ravien ohella kuntosaleihin, trendikahviloihin, tietokonepelien laadintaan ja kaikkeen muuhun sellaiseen, jota Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja pitäisi täytenä humpuukina. Eipä näiden tekemiseen olisi DDR:n viisivuotissuunnitelmissakaan arvokasta työvoimaa uhrattu, koska turhuus olisi ollut pois välttämättömyyksistä.
Nykymaailmassa talouden kasvu ja työllisyys perustuvat lähes kokonaan turhuuksien tuottamiseen. Pahoittelen turhan vahvaa sanaa. Suomenkielestä puuttuu luonteva sana kuvaamaan asioita, jotka ovat mukavia mutta eivät välttämättömiä (unnecessarities).
Amerikkalainen elokuvaprojekti voi maksaa satoja miljoonia euroja, mikä tarkoittaa jopa kymmentä tuhatta hankkeeseen suoraan tai välillisesti käytettyä työvuotta. Koko kännykkäalan kehitys on perustunut viihdeominaisuuksiin. Telakkateollisuutta pidetään perinteisenä kovana alana, mutta Turun telakalla rakennettavan loistoristeilijän loppukuluttaja on amerikkalainen Karibian risteilyllä rahojaan tuhlaava eläkeläinen.
Työn tarve on muuttunut uhrauksesta meriitiksi. DDR:n johto pohti aikanaan, paljonko työvoimaa on varaa uhrata Trabantien valmistamiseen. Ravikansaa kiitetään sitä, että ravit työllistävät niin paljon ihmisiä.
Turhuuden taloudessa tulonjako lähestyy Klondiken tulonjakoa: tuhat miestä lähtee keväällä etsimään kultaa. Muutama kymmenen tulee syksyllä takaisin upporikkaana, mutta useimmat eivät ei ole löytäneet mitään. Suomessa on lukemattomia pelialan yrityksiä, mutta vain Rovio ja Supercell ovat osuneet kultasuoneen.
Turhuuksien kysyntää on paljon vaikeampi ennustaa kun vaikkapa perunoiden kysyntää. Turhuuden talous on jatkuvaa epävarmuutta. Yleisö ei ehkä löydäkään suurella rahalla ehostettua trendiravintolaa. Jättibudjetilla tehty elokuva voi flopata. Rovio kehitti Angry Birdsin noin kymmenen hengen voimin. Sen jälkeen se on etsinyt uusia kultasuonia liki satakertaisella panostuksella, mutta ei ole löytänyt.
Turhuuden taloudessa yleistyvät voittaja vie kaiken tilanteet. Ensin Nokia voitti ja sitten siltä vietiin kaikki. Yhtiö aliarvioi puhelinten viihdeominaisuuksien merkityksen.
= = =
Turhuuksien talous voi laajentua loputtomasti. Niinpä jokseenkin kaikki voivat työllistyä – jollakin palkalla. Tämä osa taloudesta on lähtökohtaisesti eriarvoistavampaa kuin teollisuustyö. Eniten on kysyntää luoville osaajille.
Lienee turha pelko, että vain 20 % työllistyy, mutta 20 prosenttia työntekijöistä voi viedä 80 prosenttia tuloista. Onko edessä synkkä eriarvoisuus?
Ongelma on siis, että välttämättömyyshyödykkeet syntyvät liian helpolla.
Miten se voi olla ongelma?
Entä jos vain tehdään vähemmän työtä, siis lyhennetään työvuotta? Työajan lyhentäminen ei vähennä työttömyyttä paljonkaan, koska työttömyys on työmarkkinoiden kitkasta johtuvaa hävikkiä, joka ei riipu työ tarjonnan määrästä. Oikea kysymys on, ovatko turhuudet arvokkaampia kuin vapaa-aika. Tästä ei tarvitse päättää kollektiivisesti. Jokainen voi valita, paljonko työvoimaansa myy ja mihin kulutustasoon tyytyy. Eroista kulutustasoissa tulee hyväksyttävämpiä, kun ne koskevat turhuuksia, eivät välttämättömyyksiä.
Enää pitäisi keksiä, mistä saadaan rahat opettajien ja sairaanhoitajien palkkoihin, jos kovin moni päätyy arvostamaan vapaa-aikaa enemmän kuin turhuutta?