Tämä menee vähän ketjun aiheen ulkopuolelle. Tässä aiheena on, miten uhanalaisia lajeja tulisi huomioida kaupungeissa.
Toistan monta kertaa kirjoittamani, että jos luonto voisi käydä kauppaa, se myisi kaikki viheralueet Helsingissä ja ostaisi sillä vähintään satakertaisen määrän maata muualta. Tämä ei kuitenkaan olisi hyvä täällä asuvien ihmisten kannalta. Luontoa ei tarvita Helsingissä luonnon itsensä vaan ihmisten vuoksi.
Suomessa tarvitaan myös luonnonpuistoja, joihin tavallisilla ihmisillä ei ole asiaa, mutta niiden oikea paikka ei ole kaupungeissa.
Mutta jos se uhanalainen laji esiintyy Helsingissä, sitä on suojeltava siellä, missä se on!
Mistähän se johtuu, että niin monet lajit ovat hävinneet suuresta osasta suomalaisia metsiä? Pitäisikö sille tehdä jotain?
Otan esimerkiksi suojelua tarvitsevista lajeista liito-oravan, jota ei EU:ssa esiinny juuri muualla kuin Suomessa. On kyllä esiintynyt aiemmin. Siperiassa laji on yleinen.
Suomessa sen kanta on heikentynyt metsänhoidon käytäntöjen vuoksi. Liito-orava tarvitsee sekametsää ja esimerkiksi haapoja kolopuukseen. Yhden puulajin puuplantaasilla se ei menesty.
Vaikka luonto ei voi käydä kauppaa, ihmiset voivat. Sitä pitäisi soveltaa myös Liito-oraville soveltuviin alueisiin, Jos haluaa ottaa liito-oraville soveltuvan alueen muuhun käyttöön, pitää suojella muualla Suomessa – suojella alue avohakkuilta ja kasvattaa siellä sekametsää jossa on myös haapoja.
Jonkin ajan kuluttua liito-orava löytää tälle uudelle alueelle. Eivät samat yksilöt, mutta ekologisesti olennaista on suojella lajia.
Liito-orava on saanut hiukan liian suuren roolin suojelussa. Se on tosin harvinainen EU:n alueella mutta maailmanlaajuisesti kanta on elinvoimainen ja esiintyy laajalla alueella Suomesta Itä-Siperiaan.
Tiukka liito-oravan suojelu aiheuttaa siksi kitkaa metsänomistajien kanssa ja heikentää halukkuutta vapaaehtoisiin suojelutoimiin.
Lajikadon estäminen on tärkeää mutta suojelutoimet pitäisi kohdistaa lajeihin ja elinympäristöihin jotka ovat maailmanlaajuisesti katoamisuhan alla ja joiden säilyminen on Suomesta kiinni. Tällaiselle suojelulle on laaja hyväksyntä.
Mene sanomaan että Saimaan norpan suojelua auttaisi pidempi verkkokalastuskielto niin saat kuulla miten laaja hyväksyntä tuollaiselle suojelulle on. Taikka ehdota hakkuurajoituksia raakkujokien rannoille niin huomaat miten laajaa hyväksyntä oikeasti on.
Valtio omistaa kolmanneksen metsistä, niistähän sitä voi suojelun aloittaa… Ja eikö kestävän metsätalouden saavuttamiseksi löytyisi aika helposti taloudellisia ohjureita, avohakkaajalle tai monotyypin viljelijölle maksimaksu?
Varmaan on mutta en tiedä onko se siltikään fiksua ajatella ettei meidän tarvi kun muut hoitaa. Luonnonsuojelussa yleisesti lähdetään siitä että omalla tontilla pitäisi saada asiat kuntoon.
Esimerkiksi Italiassa ja Espanjassa jäljellä olevat karhukannat ovat erittäin pieniä ja uhanalaisia, mutta maat edelleen yrittävät suojella niitä, vaikka karhuja muualla maailmassa riittääkin.
Olen ymmärtänyt, että paikalliselle suojelulle myös globaalisti ei-uhanalaisten lajien osalta on hyvä peruste siinä, että laji saattaa olla tärkeä paikalliselle ekosysteemille ja kadotessaan laji saattaa tehdä tätä kautta jonkun muun lajin uhanalaiseksi. Siperiassa asuvat mehiläiset eivät pölytä kukkia Helsingissä, joten Helsingin mehiläispopulaatioista kannattaa huolehtia, vaikka niitä vielä Siperiasta löytyisikin, ja niin pois päin.
Suojeltuja metsiä pitäisi saada ympäri maata sopivina palasina, jotta liito-oravat ja muut vastaavat voisivat niihin levitä ja lisääntyä.
Tämä taas vaatii sitten kansallista suunnittelua. Nyt tietysti talouden (sellun jne.) ja asumisen keskittymisen murrokseen aikana tällainen olisi mahdollista. Tietenkin taas jälleen kerran demokraattisista syistä metsänomistajiin ei kosketa.
Kumma juttu kun jos minä teen huonoja taloudellisia valintoja, niin minun pitää niistä kantaa vastuu itse. Mutta sitten jos joku on ostanut tai perinyt metsiä, niin häntä pitää tukea kaikin lainsäädännöllisin keinoin, jotta tuotot varmistuisivat. On tämä kumma tämä suomalainen mentaliteetti, kovasti tuetaan aina omistajia, muiden ja yhteiskunnan kustannuksella.
Täällä on hiukan liian ruusuinen kuva uhanalaisten lajien suojelun ja metsätalouden suhteesta. Jos ne joutuvat törmäyskurssille, kuten Hukkajoen raakkujen yliajon tai Luhangan liito-oravan tapauksessa kävi, metsänomistaja häviää. Hän on viime kädessä velvollinen huomioimaan uhanalaiset, vaikka antaisi hakkuuoikeuden puun ostajille. Huomiointi on joskus vaikeaa, kun uhanalaishavainnot eivät ole julkista tietoa. Jos olisivat, ne voitaisiin huomioida jo leimikoiden suunnitteluvaiheessa.
Luhangan tapauksesta teki valituksen ely-keskuksen entinen työntekijä sillä perusteella, että ely ei ohjeistanut hakkuuta kunnolla. Vähän jotain samantapaista saattoi käydä Hukkajoellakin: elyn ohje käski ajamaan raakkuesiintymän yläpuolelta eikä velvoittanut etsimään ylityspaikkaa muualta. Näihin tapauksiin pitäisi olla viranomaisilla sen verran resursseja, että voitaisiin tehdä maastossa katselmuksia ohjeiden täsmentämiseksi.
Pitäisi riittää, että metsätaloudessa noudatetaan hakkuissa liito-oravan huomioinnista annettua ohjeistusta. Jätetään asuttujen pesien välitön lähiympäristö (1 — 2 hehtaaria) hakkaamatta ja varmistetaan kulku sinne jättämällä säästöpuuryhmiä askelkiviksi.
Tietyn hakkuutulojen menetyksen ylittävä summa pitäisi lajien suojelussa korvata.
Luhangan tapauksesta on lisätietoa blogissa:
https://valiaikaisenvirkamiehenmuistelmat.blogspot.com/2026/07/rikosilmoitus-keski-suomen-ely.html
Kyllä liito-orava on kärsinyt nykyisestä metsätaloudesta.
Mutta aina, kun puhutaan liito-oravakannan vähenemisestä, sivuutetaan sen pahimman vihollisen eli näädän osuus. Näätiä ei vielä 1960-luvun puolivälissä ollut juuri ollenkaan Suomen metsissä. Nykyään se on melkoinen riesa niin kanalintujen pesärosvona kuin tehokkaana tappajana muillekin läpi talven metsiemme puissa asustaville eläinlajeille.
Näätä lisääntyi voimakkaasti 1970-luvun alusta alkaen. Samaan aikaan alkoi liito-oravien raju väheneminen. Miksi näätä runsastui, johtuu paljolti siitä, että sen nahan arvo on melko heikko ja siitä, että sen pyydystäminen vaatii melkoista vaivannäköä, eikä nykyajan mukavuudenhaluiset metsästäjät sellaista halua kokea.
“Näädän koko maan kanta on lumijälkilaskennan valossa pysynyt melko vakaana 36 vuoden
seurantajakson aikana. Etelä-Suomessa kanta on taantunut lähes puoleen, maan keskiosissa
loivemmin, kun taas Pohjois-Suomen kanta on kasvanut noin kahdella kolmasosalla. Lumi-
jälki-indeksit ovat nykyään keskimäärin samaa kokoluokkaa kautta maan, noin 0,7 jälkeä /
10 km / kertymäpäivä.” Lähde: Pienten ja keskikokoisten riistanisäkkäiden kannanmuutokset 1989–2024.
Ennen RKTL:n riistakolmiolaskentojen alkua vuonna 1989 näädän kannasta ei liene systemaattista seurantaa saatavilla. Viime vuosikymmeninä kannan kehitys on kuitenkin ollut kaksijakoinen: etelässä taantumaa, pohjoisessa elpymistä.
Erkki “Susi” Pulliaisen mielestä näädän pääravintoa ovat myyrät, ja oravat niiden kannan ollessa alhainen. Näätä paitsi syö, myös säilöö löytämiään munia. Näätä siis voisi periaatteessa olla haitaksi etelässä liito-oravalle ja pohjoisessa metsäkanalintujen pesille. Sen lisäksi se voi verottaa pöntöissä ja koloissa pesiviä sorsalintuja. Etelässä metsäkanalintujen taantumaan on voinut vaikuttaa metsien käsittelyn lisäksi supikoiran kannan nopea kasvu ja kylmät keväät.