Olen naiiviuttani kuvitellut, että talouden kasvu ja vaurastuminen poistaisivat Suomesta puutteen, ja kohta kaikilla olisi taloudellisesti kohtuulliset olot. Vielä Joskus 1980-luvun lopulla optimismiin oli vielä aihetta; asiat näyttivät olevan menossa hyvään suuntaan. Sen jälkeen olen joutunut pettymään. Vuodesta 1990 reaaliansiot (ansiotasoindeksi jaettuna elinkustannusindeksillä) ovat nousseet Suomessa 46 %. Myös alimmat palkat ovat nousseet samassa suhteessa. Se tarkoittaa, että pienituloiset ovat nyt samassa asemassa kuin keskituloiset vuonna 1990. Köyhyyden pitäisi siis olla pois pyyhitty. Silti monelta on rahat loppu ja taloudellinen ahdinko on monen riesana eivätkä kaikki ahdinkoon joutuneet edes ole erityisen pienituloisia. Mikä on mennyt vikaan?
Kun tulotaso on noussut, välttämättömät tarpeet ovat nousseet samaa tahtia – eivät kaikilta, sillä melko pienillä tuloilla on mahdollisuus elää hyvää elämää, jos käyttää aikaansa vaikkapa kirjastojen kirjojen lukemiseen, pyöräilyyn ja shakkiin ja syö kasvispainotteista kotiruokaa.
Taloudellinen hyvinvointi riippuu siitä, kuinka hyvin tulot riittävät tarpeisiin. Asiat paranevat, kun tulot nousevat ja huononevat, kun tarpeet kasvavat.
Mainonta heikentää hyvinvointia
Mainonnan tarkoitus on lisätä tarpeita. Vähän liioitellen voi siis sanoa, että mainonnan tarkoitus on heikentää hyvinvointia.
Mainonta on muuttunut aiempaa tehokkaammaksi siirryttyään nettiin, jossa sitä voidaan kohdentaa paljon tehokkaammin.
Yritysten on voitava kertoa uusista tuotteista ja niiden parannetuista ominaisuuksista, mutta suurin osa mainonnasta ei ole tällaista. Analysoikaa vähän mainoksia. Mitä tietoa niistä saatte?
Elämä muiden tavoin tulee kalliimmaksi
Kaikesta ei voi kuitenkaan syyttää mainontaa. Tarpeet kasvaisivat tulojen noustessa muutenkin. Kun yleinen tulotaso nousee, vallitseva elämänmuoto muuttuu. Voidakseen elää samanlaista elämää kuin muut, on käytettävä enemmän rahaa.
Raaimmin tämä näkyy lasten harrastuksissa, jotka ovat muuttuneet yhä vain kalliimmaksi. Vaikea on yksinhuoltajaäidin sanoa pojalleen, että älä pelaa jääkiekkoa vaan tee jotain halvempaa, koska näin poika joutuu erilleen kavereistaan.
Kysymys on myös ulkokuoresta naapureihin nähden. Raaimmin tämä näkyi vuonna 2004, kun porvoolainen äiti tappoi koko perheensä kun velalla ylläpidetty kulissi oli sortumassa.
Toisten orjuuttaminen on vanha tapa
Paavo Teittinen kuvaa kirjassaan Pitkä vuoro modernia orjuutta. Toisten orjuuttaminen tekemällä heidät riippuvaiskesi on ikimuistoinen tapa. Sitä käyttävät huumekauppiaat, mutta myös pikavippien ja kulutusluottojen antajat.
Velkaannuttaminen on merkittävä syy taloudelliseen ahdinkoon Suomessa. Pikavipin tarkoitus ei ole, että asiakas maksaisi velkaa koskaan pois. Velkojan kannalta ihannetapauksessa velka pysyy ennallaan vuosia, mutta korot juoksevat.
Tähän on puututtu, mutta hyvin lepsusti. Kaikella yksityishenkilöille annettavilla vipeillä pitäisi olla matala korkokatto, jotain viiden prosentin luokkaa vuodessa. Kaikki eivät saisi luottoa, mutta se onkin juuri se idea.
Kun asiakas ei pysty maksamaan hänelle tyrkytettyä lainaa, lainan antajan pitäisi jäädä tappiolle. Se tietysti pilaisi tämän likaisen toimialan idean. Jos huumekauppakin on kiellettyä, miksi ei tämä?
Myös osamaksukappa on ilmiönä vastenmielinen. Käytetäänhän siinä paljolti hyväksi ihmisten lyhytnäköisyyttä ja huonoa harkintaa.
Rahapelit ovat tapa orjuuttaa ihminen. Tässä on tarkoitus avata Suomessa vapaa kilpailu.
Jos talouden tarkoituksena on tuottaa kansalaisille hyvää elämää, erilaisilla addiktioilla rahastamista pitää torjua.
Kun reaaliansiot nousevat, myös julkisten palveluiden kustannukset nousevat samassa suhteessa, koska ne koostuvat pääasiassa palkoista (välittömistä ja ostopalveluihin sisältyvistä), ja tuottavuus useimmilla julkisen sektorin osilla kasvaa heikosti jos ollenkaan.
Sama koskee monia yksityisellä sektorilla tuotettuja palveluita.
Reaaliansioiden kasvun ansiosta meillä on varaa ostaa entistä enemmän teollisuustuotteita mutta julkisia tai yksityisiä palveluita emme voi juuri kuluttaa enempää kuin ennen.
Olisikohan niin, että kovin kaukaisia ajankohtia ei ylipäänsä ole mielekästä vertailla keskenään? Jos talous kasvaa vuodessa vaikka viisi prosenttia, voi tosiaan olla, että jotain hyödykettä voi ostaa viisi prosenttia enemmän, mutta jos talous kasvaa vaikka sadassa vuodessa 500 prosenttia, maailma muuttuu sinä aikana sen verran, että vertailu ei ole mielekästä.
Ei biologia ole muuttunut mihinkään sadassa vuodessa ja siksi vertailu pitkien aikojenkin yli on jossain määrin järkevää. Ihmisen pitämiseen hengissä ilman jatkuvaa puutetta (mitä pitäisin absoluuttisen köyhyyden rajana) vaaditaan täsmälleen saman verran hyödykkeitä kuin sata tai tuhat vuotta sitten. Kaikki maailmassa ei ole suhteellista.
Väität, että “vaikea on yksinhuoltajaäidin sanoa pojalleen, että älä pelaa jääkiekkoa vaan tee jotain halvempaa, koska näin poika joutuu erilleen kavereistaan”. Kyllä vanhemmat ovat sanoneet näin kautta aikain, ihan kahden vanhemmankin keskiluokkaisissa perheissä.
Yhteiskunnassa on tulo- ja varallisuuseroja, ja saavat ne jossain näkyä. Pitää olla jokin palkinto onnistumisesta. Lasten eliittiharrastukset (jääkiekko ulkomaanturnauksilla, tai ratsastus omalla hevosella) voi ihan hyvin olla yksi keino näyttää varallisuuttaan.
Juuri uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan opiskeluajan alkoholin käyttö oli juhliminen oli yhteydessä korkeampaan tulotasoon. Tämä on verkostoitumista eli sosiaalisten taitojen ja verkostojen rakentamista. Sama tapahtuu minusta aikaisemmin jo harrastusten kautta. En nyt osaa tai pysty muiden kokemuksista puhumaan, mutta kyllä omat sosiaaliset taitoni ovat parantuneet huomattavasti jostain 20-vuotiaasta. Tutkimuksissahan kai on usein havaittu, että ihmisistä tulee sosiaalisempia ja yhteistyökykyisempiä kun ikää kertyy, sama lopputuloshan tulee jos ajatellaan, että ihmisten sosiaalinen ja emotionaalinen älykkyys kehittyy vielä pitkään aikuisiällä.
Jos vanhemmat sulkevat lapsensa pois sosiaalisista tilanteista ja yhteisöistä säästösyistä, niin tällä on minusta valtavan suuri negatiivinen vaikutus lapsiin. Sitten ne harrastamattomat pyörivät omissa porukoissa kaduilla tai netissä, jolloin sosiaaliset taidot ja näköalat todennäköisesti kehittyvät huonommiksi ja pessimistisemmiksi. Enää ei nähdä mahdollisuuksia joka paikassa, vaan pikemminkin uhkia. Samoin vanhempien liiallinen säästeliäisyys voi herkästi siirtyä tällaisena liiallisena uhka-turva ‑mallina lapsille.
Seura tekee kaltaisekseen on minusta aika pätevä viisaus. Ihmisen minuus tai persoona rakentuu vahvasti ympäristön ja muiden ihmisten kautta. Jos lapsi näkee, että vanhemmat eivät luota muihin ja näkevät loputtomasti vain uhkia joka paikassa niin tuskin lapsesta tulee hirveän avointa ja tulevaisuuden uskoista ellei hän sitten altistu toisenlaisille elämänkokemuksille esimerkiksi harrastusten ja muiden sosiaalisten yhteisöjen kautta.
Eli kyllä, minusta nykypäivän yhä monimutkaisemmassa yhteiskunnassa sosiaalisilla taidoilla ja suhteilla on valtava merkitys, ja tämän vuoksi vähävaraisuuden merkityksen väheksyminen on minusta jopa pahantahtoista. On tästä ollut puhetta jo opiskeluaikoina, omassa porukassa huomasi selvästi, että taloudelliset paineet rajoittivat toisten sosiaalista kanssakäymistä, eli jos osalla ei ole varaa käydä välillä yhdessä baarissa tai ravintolassa niin sitten henkilö vetäytyy näistä sosiaalisista tilanteista.
Sanoisin jopa, että opiskeluaikana juhlimisen välttäminen ja sosiaalisten tilanteiden välttäminen säästö- ja tehokkuussyistä on varmaan typerintä, mitä opiskelija voi tehdä ja sama koskee kyllä minusta nuorempiakin. Sosiaaliset taidot ja verkostoituminen eivät kyllä ilmaannu geneettisesti itsestään, ne opitaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa.
Suomalaisten reaaliansiot ovat nousseet 1990-luvulta, mutta köyhyys ja taloudellinen ahdinko eivät silti ole kadonneet. Syynä ei ole tulojen taso vaan talouden rakenteet.
Suomen talous on pääosin vientiriippuvainen, mutta kilpailukyky ja investoinnit ovat olleet heikkoja jo 20 vuotta. Keskeiset vientiyritykset ovat siirtyneet ulkomaille, ja Venäjän markkinan menetys on lisännyt taantumaa. Suomesta on tullut tytäryhtiötalous, jossa verokertymä jää ohueksi kun pääosa voitoista menee ulkomaille.
Samaan aikaan julkinen sektori on kasvanut talouden kantokykyä nopeammin. Valtion ymmärtämätön rooli yritysomistajana ja laaja byrokratia lisäävät kuluja, mutta eivät lisää tuottavuutta. Lopputuloksena valtio velkaantuu kiihtyvällä tahdilla ja riski joutumisesta ulkopuoliseeen talousohjaukseen kasvaa.
Suomi pelastaminen vaatii nyt globaalin reaalitalouden ehtojen mukaisen laajan talous‑, hallinto- ja työmarkkinauudistuksen, joka palauttaa kansainvälisen kilpailukyvyn, tuo riski-investointeja ja keventää hallinnon rakenteita.
Julkisessa sektorissa ei ole kasvanut mikään muu kuin eläkkeet ja muut vanhuuteen liittyvät menot. Muu julkinen sektori on pienentynyt suhteessa BKT:hen.
Tästä syystä johtuen ihmettelen ettei kukaan ole alkanut puhumaan velkajarrun lisäksi eläkejarrusta edes niin, että vaatisi sitoutumista siihen ettei työtätekevien eläkemaksutaakkaa ainakaan enää nosteta.
Nykyinen 25% tasavero työnteosta on suuri jarru työllisyydelle ja tuhoisaa nuorten ostovoimalle.
Mitä mieltä tästä Riikka Purran tekstistä?
Toimeentulotuki on pakko korjata
Toimeentulotuki eli sosiaalijärjestelmän viimesijainen turva on menettänyt tarkoituksensa ja karannut käsistä. Siitä on tullut monille pääasiallinen tulonlähde.
Ongelma kytkeytyy yhä enemmän maahanmuuttoon. Vieraskielisten osuus tuensaajista on jo lähes 30 prosenttia. Esimerkiksi arabiankielisistä 54 prosenttia saa tukea, kun suomen- ja ruotsinkielisten osuus on vain 3,7 prosenttia.
Helsingissä yksinasuva saa tukea noin 1300 euroa, yksinhuoltaja 2 000 euroa, kaksilapsinen perhe 3000 euroa ja nelilapsinen 4000 euroa. Suurissa perheissä summa nousee lähes 5000 euroon.
Lisäksi maksetaan vesi, sähkö, vakuutus ja usein vuokravakuus. Hyvinvointialueet maksavat lisäksi täydentävää tukea: esimerkiksi 800,- irtaimistoon, 300,- polkupyörään, 250,- urheiluvälineisiin, 400,- vaunuihin, 80,- huvipuistorannekkeeseen. Helsingissä nuoret saavat 550 euroa harrastusmenoihin.
Tuki on veroton etuus eikä kannusta töihin. Jos perhe saa 4000 euroa ilman ansiotuloja, kiinnostus töihin totta kai vähenee. Harva lähtee yövuoroihin siivoamaan, jos saman rahan saa tekemättä mitään. Jokainen ansaittu euro vähentää tukea heti suojaosan jälkeen, jolloin työnteosta ei juuri jää käteen.
Suomessa on jo 100 000 ulkomaalaista työtöntä, joista osa kotoutumiskoulutuksessa. Työttömyyden kasvu tulee puoliksi maahanmuutosta. Maahan tulee erityisesti opiskelijoiden perheenjäseniä, jotka edellisen hallituksen hullujen päätösten vuoksi pääsevät suoraan sosiaaliturvalle – vaikka heidän piti elättää itsensä.
Järjestelmää ei ole tarkoitettu tällaiseen, eikä mikään raha riitä moiseen avokätisyyteen.
1970 32%
1980 39%
1990 46%
2000 47%
2010 56%
2020 57%
2024 58%
Julkinen % BKT:stä
Tuossa ovat mukana eläkkeet. Ota eläkkeet ja vanhuuden tuottamat muut menot pois niin huomaat, mihin BKT-osuuden kasvu on tällä vuosisadalla mennyt.
Tarkoitat kaiketti että muut eivät puhu kuin Vihreät? Ei ole montaa viikkoa kun Atte Harjanne oli A‑Studiossakin puhumassa juuri näistä kysymyksistä, että ehkä eläkejärjestelmää pitäisi uudistaa kun nykymalli ei ole kestävä ja sukupolvien välillä oikeudenmukainen. Eläkekattokin taisi olla mainittuna.
Atte Harjanne oli myös yksi kirjoittajista tässä raportissa “Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus”: https://www.libera.fi/julkaisut/sukupolvien-valinen-oikeudenmukaisuus/
Niitä jotka eivät ymmärrä sitä kuinka julkiset menot koostuvat ja varsinkin niitä jotka uskovat persujen propagandaan maahanmuuton kustannuksista ja avokätisestä toimeentuloturvasta kehotan tutustumaan ensinnäkin faktoihin. Aloittaa voi vaikka oheiselta sivulta https://www.veronmaksajat.fi/tutkimus-ja-tilastot/suomen-verot-ja-menot/julkiset-menot/#38ba36dd.
Ja mitäkö mieltä minä olen Purran tekstistä. Sitä, että kovinpa innokkaita Purra ja persut ovat leikkaamaan suomalaisten työttömien ja muiden pienituloisten sosiaaliturvaa perustellen sitä maahanmuuttajilla. Eivätkö suomalaiset työttömät ja pienituloiset tosiaankaan huomaa kuinka Purra heitä vedättää.
Olet väärässä. Onhan julkisia menoja nostettu muun muassa poliittisista syistä. Kannatithan itsekin aikanaan naisvaltaisten alojen palkkojen nostoa julkisella sektorilla, koska mielestäsi se oli epäoikeudenmukaista, että naisilla oli pienempi kuukausipalkka. Lisäksi taisit perustella tuota palkkojen nostoa siksi, että parisuhdemarkkinoilla vaikuttaisi vähemmän miesten tuloerot, kun naisilla olisi isompi palkka.
Vastaavanlaisesti moni muukin on kannattanut monia muitakin julkisen sektorin menojen nostoa eri puolilla poliittista kenttää.
Eli kyllä niitä julkisia menoja on nostettu monista muistakin syistä kuin ikääntymisestä.
Julkisia menoja on nostettu ja laskettu, mutta viimeisen 25 vuoden aikana juolkisten menojen kasvun suhteessa BKT:hen selittävät vanhuusmenot enemmän kuin kokonaan.
Eläkemenojen kasvun syyksi kuvitellaan tyypillisesti maksussa olevien eläkkeiden nousua. Näinhän asia ei suoraviivaisesti ole. Maksussa oleviin työeläkkeisiin on sovellettu jo kauan kuuluisaa taitettua indeksiä, minkä seurauksena eläkkeet seuraavat enemmän inflaatiota kuin palkkoja. Pari suurta inflaatiovuotta ei muuttanut asiaa “suuressa kuvassa”, muutoin maksussa olevat eläkkeet pienenevät suhteessa palkkoihin. Kansaneläkkeet puolestaan on sidottu vain inflaatioon.
Syyt eläkemenojen kasvuun ovat ensisijaisesti eläkkeelle siirtyvien määrän kasvaminen sekä heidän aiempia sukupolvia suuremmat eläkekertymät.
Asiantuntijat toteavat myös, että eläkettään ei eläkkeellä oleva ole itse etukäteen maksanut. Minua kuitenkin kiinnostaa, mitä on tapahtunut niille rahoille, joita olen koko työurani ajan maksanut eläkerahastoihin sen lisäksi, että niitä on suoraan käytetty olevien eläkkeiden maksuun. Rahastoillahan on ollut myös tuottoa (korkoa korolle) eli voiko olla todella niin, että olisin maksanut vain sen palkasta nipistetyn summan sellaisenaan ja nykyarvotettuna eläkelaarin. Loppusumman kuvittelisi olevan suurempi ja voihan olla mahdollista, että tuo korkoa korolle ‑kehitys maksuistani eläkerahastoon jatkuu vielä kuolemani jälkeenkin jonkin aikaa.
Tiedoksi sinne keskiluokkaan. Merkittävin elämisen tasoon vaikuttava asia on asuminen. Se on tulotasoa tärkeämpi muuttuja. Sitä ei tietenkään edes huomaa jos omat asuntoasiat ovat kunnossa.
Asunnon, kodin pitäisi olla aina ja kaikille paikka jossa voi olla vapaa, rauhassa ja jos on työssäkäyvä, paikka jossa voi palautua ja uusintaa voimavaransa uutta työviikkoa varten.
Kaikilla tätä mahdollisuutta ei ole. Asunto voi olla ahdas, valoton, meluisa monista syistä. Enkä nyt puhu vain katumelusta.
Lisäksi asumiseen saattaa liittyä taloudellista tukaluutta jos se nielee pienistä tuloista ylivoimaisen suuren osan, ja lisäksi voi olla myös epävarmuutta asumisen pysyvyydestä esim. vuokrasuhteisissa asunnoissa.
Sellainen asuminen tuottaa masennusta ja työkyvyttömyyttä.
Joku voisi todeta että sittenhän vapaassa maassa kannattaa vaihtaa asuntoa parempaan. Taas tiedoksi sinne keskiluokkaan että alemmissa tuloluokissa tai muuten varattomissa perheissä asuntoa ei valita, se otetaan sieltä mistä se myönnetään ja saadaan. Suurin piirtein kuin Neuvostoliitossa ennen.
Omat ajatukset maamme kehittyneisyydestä ja vauraudesta muuttuivat tällä vuosituhannella senkin vuoksi että omien kokemuksien kautta huomasin että asuminen esim. pääkaupunkiseudun vuokrataloissa ei enää tarjoaa sellaista turvaa ja kotirauhaa joka on joskus tässä maassa ollut itsestäänselvyys myös työväenasunnoissa.
Sama koskee myös asumisen taloudellisia ehtoja. Joku voi sanoa että vuokrat ovat nyt matalalla mutta yksityiset vuokramarkkinat ja niiden arvaamattomuus eivät tuo mitään asumisturvaa, se on bulvaanien ja keinottelijoiden maailma, jossa ehkä opiskelijaikäinen pärjää väliaikaisesti mutta muille, perheellisille varsinkin, se on liian usein dickensiläinen maailma jota ei voi suositella.
Asumisen taso jakaa tämän maan kansalaisia mielestäni voimakkaimmin kuin mikään muu yksityinen tekijä. Se tuottaa myös katkeruutta ja radikalisoi asumisen perusturvasta osattomien ihmisten ajatuksia.
Totta turiset. Se mikä meni joskus ruokaan, menee nyt asumiseen. Ihmiset maksavat käytännössä kaiken liikenevän asuntoonsa, hinnat ja vuokrat kaupunkialueella ovat nousseet juuri niin paljon, kun rahaa on tullut lisää, palkat nousseet ja lainahanat avautuneet. Yhdessä sukupolvessa on tapahtunut iso muutos: lapsella ei ole mahdollisuuksia aikuisena lapsuudenkotinsa kaltaisiin oloihin tai sijaintiin.
En itse millään muotoa haaveile siitä että voisin elää yhtä leveästi ja korkealla elintasolla kuin vanhempani, huolimatta siitä että olen heitä koulutetumpi, mutta jos reilusti yli mediaanituloista menee yli 75% asumiseen lähiössä työpaikkakunnalla, alkaa näyttää ilmeiseltä minne keskiluokan kulutusvoima katoaa. Sama kehitys näkyy kaikkialla maailmassa. Asumisen kustannukset suhteessa vuosituloihin ovat syöksyneet ylöspäin jo pitkään, ja se on empiirinen fakta, jota ei nojatuolifilosofointi muuta.
Suomessa on asumisneliöt per henki kasvaneet todella paljon.
Itse ajattelen että jokainen ihminen sijoittaa asumiseen tietyn osuuden tuloistaan. Jos isommat tulot enemmän, jos pienet niin vähemmän ja aina voisi sijoittaa enemmän.
“Joku voisi todeta että sittenhän vapaassa maassa kannattaa vaihtaa asuntoa parempaan. Taas tiedoksi sinne keskiluokkaan että alemmissa tuloluokissa tai muuten varattomissa perheissä asuntoa ei valita, se otetaan sieltä mistä se myönnetään ja saadaan. Suurin piirtein kuin Neuvostoliitossa ennen.”
Täällä onkin jotenkin uskoteltu itselle ja kansalle, että totalitarismi on paha, paitsi silloin kun rahan ja markkinoiden kautta ihmisiin kohdistetaan pakkokeinoja. Ihan samalla tavalla täällä hallitaan ja kontrolloidaan ihmisiä kuin vaikkapa Neuvostoliitossa, se vain kohdistuu varattomiin ja huono-osaisiin.
Raha on vapautta. Jos sinulla ei ole rahaa, niin sinulla ei ole vapautta. Näin toimivat “vapaat” länsimaiset markkinataloudet. Samaan tapaan kuin meritokratia meille kertoo, että rikkaan suvun perijä ansaitsee esi-isiensä miljoonat ja miljardit — cool story bro. Onhan se välillä vähän raskasta lukea ja katsoa näitä krokotiilin kyyneliä kun joku valittaa perintöveroa, samaan aikaan kun muut vääntävät niska limassa että saavat pankilta edes asuntolainatarjouksen millä saisi säällisen asunnon. Mutta kai toiset ovat vaan parempia kuin toiset, toisten on niska limassa töitä tehtävä ja verot maksettava, että rikkaat voivat elellä tikkua ristiin laittamatta ja senttiäkään tekemättömästä työstä [toisen tekemästä työstä, puhun perijöistä] veroa maksamatta.
Ei tällä minusta ole vapauden tai meritokratian kanssa mitään tekemistä, mutta kai se on uskottava jos miljoonat muutkin hölmöt näin uskovat.
Voisit Soininvaara joutessasi perata valtion tulo- ja menoarviota sieltä menopuolelta, rehellisesti ilman ennakko-oletuksia ja varautumia. Siis että mihin ne rahat sitten oikein menevät tai riittävät. Jos vielä kehität toimivia säästö- tai varojen tarkoituksenmukaisempia käyttötapoja, niin aina parempi.
Ei pidä tuijottaa vain reaaliansioita, vaan myös mitä on tapahtunut omaisuudelle. Kiinteistöt ovat yksi iso tekijä Suomen talouden ahdingossa: jo Kekkosen ajoista omistusasumiseen ja asuntolainojen ottamiseen on kannustettu; varallisuutta on kerrytetty paljolti yhteen koriin — rakennuksiin — toisin kuin vaikka Ruotsissa. Nyt asuntovarallisuuden arvo on romahtanut ja vuosien säästöt mennyttä. Myös ammattisijoittajat ovat menneet samaan vipuun: pankit ja eläkeyhtiöt ovat vuosien varrella rahoittaneet kauppakeskuksia, toimistotaloja ym., jotka ovat osoittautuneet tappiollisiksi sijoituksiksi. Vuoteen 1990 verrattuna ruoka, vaatteet; jopa polttoaine ja alkoholi ovat halpoja. Silti jonkinlainen tilastoharha on siinä, jos asuntokuntakohtaiset, ostovoimakorjatut käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet liki 50%. Huom. jos vertailuvuosi oli laman jälkeinen 1998, ostovoiman nousu olisi vielä suurempi.
Suomalaisten fiksaatio seiniin ylitti kohtuuden rajat viimeistään 2008 finanssikriisin jälkeen kun keskuspankit alkoivat käytännössä takaamaan kiinteistösijoitusten nimellisarvoa.
Etelä-Euroopassa kiinteistövarallisuuden arvostusten annettiin mukautua, mutta pohjoisessa tämä tilaisuus menetettiin ja kiinteistöistä tehtiin keinotekoisen riskitön sijoitusmuoto, joka alkoi vetää resursseja tuottavammista kohteista. Pitkin matkaa on sitten ihmetelty kun tuottavuus ei tahdo millään kasvaa.
Tästä tulee vielä valtava ongelma FIVA:n ja valtion politiikan kautta jos asuntorakentamista ei saada sopivaan tahtiin. Vuokralla asuvien osuutta on tietoisesti FIVAn ja veropolitiikan päätöksillä, mutta jos tämä taloudellinen “hyvä” realisoituu sitten vain korkeampina vuokramenoina nettotuloista tulevaisuudessa niin tämähän vain köyhdyttää Suomen taloutta ja vähentää kulutuskysyntää. Joo, asuntojen omistajat saavat enemmän, mutta se on nähty, etteivät hyvätuloiset vain kuluta samassa suhteessa kuin tulojen vuoksi voisi odottaa.
USA:n kuplakasvu-mallissa seuraava askel vuokralla asumisen jälkeen on lainavetoisen kulutuksen lisääminen ja siihen kannustaminen. Tämä tulee tapahtumaan myös EU:ssa ja Suomessa, sillä varakkaat toimivat samalla logiikalla ja kannustimilla oli ympäristö mikä hyvänsä, varsinkin kun heidän annetaan kohtuuttomasti vaikuttaa demokraattiseen päätöksentekoon. Tietysti hyvällä tuurilla USA:n luhistuminen nyt saa terveen hylkimisreaktion neoliberaalia eli markkinaliberaalia ideologiaa kohtaan, mutta ennen pidätä hengitystäni. Markkinaliberaalilla ideologialla on teflonmainen kritiikin sietokyky, voimakas papisto ja suuri vaikutusvalta mediassa.
Totuttiin että kyllä yhteiskunta maksaa ylisuuren asunnon ja rahaa jää huveihin. Harrastus on huvia.
Ja jos osaaminen on wolttauksen tasolla ja velaksi voi tilata kuukausittain kiinarättiä ja kosmetiikkaa järjettömästi niin eipä ihme että rahat ei riitä. Kotiruoka on monelle tuntematonta utopiaa.
Ei yhteiskunnan tarvitse kaikkea kulutusta kattaa. Tosiasia on myös se että kun pienituloinen osa-aikainen yrittää elättää itsensä niin täysin tuilla elävä pärjää paremmin. Se ei voi jatkua.
Jotenkin elintasomme on vivutettu ja ei ole varaa tähän. Janperuste ri ole että muutkin…
Pekka Kaupin uudessa kirjassa on luku Kylästä maailmankylään missä hän kuvaa muutosta 1950 luvulta tähän päivään. Muutos on valtava. Sodan jälkeen ihmiset liikkuivat hyvin vähän ja kaikki ravinto, rakennusmateriaalit yms tuli lähiympäristöstä. Huvituksia ja mainontaa oli vähän. Urheilua ja ulkoilua kyllä. Ehkä enemmänkin kuin nykyisin. Itse harrastin 1960 luvulla yleisurheilua ja voimistelua. En muista että ne olisivat maksaneet juuri mitään. Vain piikkarit ja urheiluasu piti ostaa. Harjoituksiin menin polkupyörällä
Olen samaa mieltä että kasvanut mainonta ja vertailu muihin on paha. Siinä häviää aina.
Ihmisiltä on hämärtynyt mikä on välttämätöntä. P. Linkola totesi että kun keksitään hilavitkutin X niin menee 5 vuotta ja sitä ruvetaan pitämään välttämättömänä — vaikka se ei ole välttämätön.
Tähän teemaan liittyen, lukusuosituksena Paul Krugmanin Substack-kirjoitus 7.12., “Affordability, Part II”. Hän nostaa esiin Adam Smithin näkemyksen jo 1700-luvulta, että taloudellinen hyvinvointi on enemmän sosiaalista kuin materialistista. Smith klassikossaan, Wealth of the Nations, nosti esimerkeiksi pellavapaidan ja nahkakengät, jotka hänen aikanaan Englannissa ja Skotlannissa olivat nousseet perustarpeiksi, mutta mikä ei ollut asianlaita menneinä aikoina tai muualla (nyt hauskana yksityiskohtana Smith mainitsee erityisesti Ranskan, jossa puukengät tai paljaat jalat ovat vielä ok).
Kyllä riittävä ravinto, suoja- ja lepopaikka (eli koti), pukeutuminen ja hygienia ovat aika huomattavia perustarpeita, joita nykytieto tukee. Jossain Etelä-Ranskassa ehkä pärjäisi pellavapaidalla ilman kenkiä, mutta Suomessa ei.
Oikeisto toki ahneuksissaan uhraa mieluusti työvoiman hyvinvoinnin ja pitkän ajan tuottavuuden jos sillä saadaan lyhyen aikavälin voittoja. USA:ssa tämä kehitys näkyy erinomaisesti.
Vielä yksi asia mihin hyvät tulot menevät verojen sijaan. Lääkäri, joka tekee täyden työajan sijaan nelipäiväistä viikkoa on yhtä suuri ongelma valtion budjetille kuin toimeentulotuella elävä. Itse olen alle 50 v, nauttinut pari korkeakoulututkintoa enkä käy edes 50% töissä, koska elän vähemmälläkin. Lienee mainonnan tehtävä estää tällainen kehitys ja saattaa kuluttajat työntämään Sisyfoksen lohkaretta loputtomiin.
Tämä on valitettavasti se rakenne, jolla hyvinvointivaltion kansalaiset motivoidaan. Olen pohtinut tätä paljon, enkä voi välttyä tietynlaiselta syyllisyydeltä.
Olen pitkään ollut blogisi lukija ja ystävä, vaikka kommentoin ensimmäistä kertaa.
Olen tehnyt pitkän uran markkinointimaailman huipulla (New Yorkissa ja Kaliforniassa). Haluaisin kommentoida tuota mainoskohtaa ja korjata siihen liitettyä perustavanlaatuista ajatusta: Markkinointialalla on nimittäin yleisesti tiedossa, että mainonnan vaikuttavuus (effectiveness) on ollut jo pitkään tasaisessa (joskin hitaassa) laskussa.
Esim. Sethuraman, Tellis & Briesch (2011, Journal of Marketing Research) keräsivät yhteen 1960-luvulta asti kymmeniä tutkimuksia, joista voidaan todeta tilastollisesti merkittävä mainonnan vaikuttavuuden lasku. Paperissa tutkittiin mainonnan elastisuutta (eli kuinka paljon lisäpanostus mainontaan nostaa myyntiä) ja todettiin tämän olevan laskussa. Peter Field, The Crisis in Creative Effectiveness (2019, IPA), vertasi satoja 1996–2008 vuosien kampanjoita 2008–2018 vuosien kampanjoihin ja päätyi samanlaiseen johtopäätökseen.
Mainonnan vaikuttavuus on siis laskussa.
Syy laskuun: Median pirstaloituminen. Ennen oli lineaarinen monokulttuuri, kaikki näkivät samat tv-ohjelmat ja ohjelmista keskusteltiin seuraavana päivänä työpaikalla tai koulun käytävillä. Tämä vahvisti kokemusta. Myös mainosten sisällöt, esim DNA:n ‘elämä on’ siirtyivät helpommin meidän kollektiiviseen tajuntaan ja hokemiin, koska kaikki oli samojen kanavien saavutettavissa yhtäaikaisesti. Mikä on viimeisin mainos-hokema mitä ihmiset viljelevät työpaikoilla tai koulussa? En muista. Kanavia on nykyään moninkertaisesti ja algoritmit näyttävät kaikille eri asioita. Ei synny kollektiivista kokemusta. Ei synny hokemia.
Ymmärrän kuitenkin isomman ajatuksen siitä, että yhteiskunnan kehitys, kulttuuri, viihde, media ja mainonta vaikuttavat siihen, miten ihmisistä saattaa tuntua siltä, että mikään ei riitä. Tarpeita on ikäänkuin tullut lisää. Minun karjasta evakkona tulleille isovanhemmille riittää kun järvestä tulee siikaa ja takkaan on kuivia halkoja.
Vaikka me markkinointialalla haluttaisiin, me emme pysty lisäämään tarpeita. Korkeintaan onnistumme kohdistamaan kysyntää ja tarjontaa. Trendit siitä miten leveä housunlahkeen kuuluu olla, mikä kääntyy “kuluttajien tarpeettomaksi tarpeeksi” lähtee ennemminkin viihteestä (musiikki, leffat), somesta ja vaikuttajilta. Ja koska some-kontenttia pitää uhrata algoritmin alttarille kiihtyvällä tahdilla, tulee trendi-sykleistäkin siinä samalla nopeampia ja ehkä “tarpeettomampia”.
“Trendit siitä miten leveä housunlahkeen kuuluu olla, mikä kääntyy “kuluttajien tarpeettomaksi tarpeeksi” lähtee ennemminkin viihteestä (musiikki, leffat), somesta ja vaikuttajilta.”
Viihde, some ja vaikuttajat ovat mainonnan kyllästämiä siinä kuin perinteinen markkinointi.
Velkaantumisesta: Suomen perintälait ovat tietääkseni kansainvälisesti vertaillen varsin ankaria. Perintätoimia voidaan jatkaa huomattavan pitkään, mihin pikavippiyhtiöiden liiketoiminta osin perustuu. Saatava pitää kyllä kirjata pikavippiyhtiölle luottotappioksi, mutta yleensä perintäyhtiö kuuluu samaan yritysryppääseen ja jatkaa velkaan perustuvaa liiketoimintaa ulosmittauksen avulla. On käyty julkista keskustelua siitä, että velkaantumalla voi saada käytännössä paljon pitempiä rangaistuksia kuin esimerkiksi väkivaltarikoksilla. Tietääkseni perintälakien höllentämistä vastustetaan kuitenkin tiukasti, koska sen väitetään höllentävän maksumoraalia. Toki se heikentäisi luotonantajan asemaa ja pakottaisi valitsemaan tarkemmin luotonsaajat.
Mainonnasta ja välttämättömistä tarpeista: nykytalous koostuu huomattavassa määrin sellaisten tarpeiden tyydyttämisestä, jotka eivät ole välttämättömiä. Useinkin joudutaan hoitamaan jo itseaiheutettuja ongelmia kuten vaikkapa ylipainoa. Pelkkien välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen ei siis enää tuota talouskasvua — mikä taas on jokseenkin välttämätöntä. Mainonnalla voisi ajatella jopa olevan tässä oikeastaan välttämätön rooli. Tämä oli tietenkin sarkasmia. En itse ajattele että loputtoman talouskasvun tavoittelu on mielekäs tavoite, enemmänkin päinvastoin koska oheisena tulevat haittavaikutukset alkavat olla niin mittavia. Mutta tämän ongelman ratkaisemisessa johonkin sellaiseen kuin mainontaan puuttuminen tuntuu lillukanvarsiin tarttumiselta.
Voin omakohtaisesti kertoa että jos olisin asellisesti ryöstänyt sen summan mikä minulla on ulosotossa velkaa, vankilatuomio olisi ryöstössä ollut selvästi lyhyempi kuin ulosotton menevä aika, koska kovat viivästyskorot ja suhteellisen pienet tulot tuottavat se että ulosottovelka lyhenee hitaammmin kuin lyhenisi vankilassa istuttava tuomio.
Tämä tietenkin olettaen että “ryöstämäni” summa oltaisiin saatu takaisin.
Mutta oikeudenmukainen on Suomi. Velkaongelma on raskaampi kuin rikolliset teot.
Keskimääräisillä tuloilla velan ollessa noin 100 000, varsinainen velka lyhenee noin 7000 euroa vuodessa, noin 10 000 euron mennessä korkoihin jos asiat ulosotossa ovat.
Persuthan, ne pahikset, ehdottivat tähän selvää muutosta Marinin hallituskaudella pitkäaikaisesti ulosottovelkaantuneiden palauttamiseksi täyskansalaisuuteen.
Asia ei edennyt.
Niin, ja tämä ei ole mikään urbaaniuskomus vaan lakitekninen — ulosottotekninen tosiasia. Ja ulosottoon voi päätyä ihan tavallisia ihmisiä erilaisten elämäntilanteiden vuoksi. Ja virheetkin kuuluvat elämään eli ei mielellään juureksista saa halpaa keittoa-elämänohjeita tähän neuvoksi. Se tiedetään kyllä.
“Persuthan, ne pahikset, ehdottivat tähän selvää muutosta Marinin hallituskaudella pitkäaikaisesti ulosottovelkaantuneiden palauttamiseksi täyskansalaisuuteen.”
Niin, opposition esitykset ovat oman hallitusvastuukautensa aikana erityisen ankarasti ja jopa pilkaten tuominneet juuri Persut. Kysymys kuuluukin: jos asia oli Persuille tärkeä, miksi se ei ole nykyisessä hallitusohjelmassa? Persuilla on lisäksi suuri into tuoda asialistalle tai pöydälle hallitusohjelman ulkopuolisia asioita, jotka ovat heidän omia asioitaan, mutta siitä huolimatta tämä ei näy edes otsikoissa. Mutta sellaistahan politiikka on, maailma muuttuu…
Ostin hiljattain asunnon sijoittajapariskunnalta. Isännöitsijätodistuksen maininta ulosmittauksesta selitettiin pojan kesämökillä. Kilometrin matka mentiin autolla ja kun huvikseni katselin Street Viewistä myyjien kotitaloa, oli kyllä yhtä sun toista muuta härpäkettäkin. En tiedä sinun tilanteestasi, mutta jos tämä on sitä persujen määrittelemää “tavallista elämää” jonka takia velat on päästettävä vaikka ulosottoon, niin kehtaan kyllä olla eri mieltä.
Onko Geoffrey Westin Skaala tuttu kirja? Se väittää, että viimeiset parisataa vuotta nähty talouskasvu on osa laajempaa ilmiötä, jota West kutsuu “kaupungistumisen mahdollistamaksi sosiaalis-taloudellisen vuorovaikutuksen geometriseksi kasvuksi”. Selitys koko ilmiölle löytyy puhtaan matemaattisesta sosiaalisten verkostojen analyysistä. Nyt kun IT onnistuu orjuuttamaan meistä lähes jokaisen, katsokaa vaikka ympärillenne joukkoliikennevälineissä, on lähes täysin aineetonta ja rahajärjestelmä perustuu yhä pitkälti aineeseen, ainoaksi keinoksi tehdä rahaa tuntuu jäävän ihmisten manipulointi tekemään sellaista mitä eivät 1980-luvulla olisi osanneet mistään keksiä. Vai paljonko vaikka 1930-luvulla valitettiin lehdissä siitä, ettei elokuvia voinut katsoa kotona eikä ollut konetta, joka luki aivoja ja osasi sen perusteella optimoida parhaan leffan heti edellisen perään nähtäväksi?
Mutta olihan huolensa myös rikkaalla linnanherralla: “Ei oo ketsuppia!”. Niin kauan kun omat ongelmat ovat tuota luokkaa, luulen että voi olla ihan tyytyväinen.
Hauska laskelma: jos paikkakuntien väliset elintasoerot mitataan samoin kuin valtioiden väliset (ostovoimakorjattu kansantulo), kaupungit näyttävät aika köyhiltä maaseutuun verrattuna.
Käytin kaavaa: PPP ≈ nimelliset käytettävissä olevat tulot per asukas / (0,3*(vanhojen osakeasuntojen neliöhinta) + 0,7). Valtakunnanlaajuisesti noin 30 % kotitalouksien rahoista menee asumiseen. Omakotitaloja en huomioinut, koska kiinteistöjen hinnat eivät löydy niin tarkasti ja kaupungeissa muutenkin asutaan lähinnä kerros-/rivitaloissa.
Joukosta erottuu Kauniainen koko Suomen rikkaimpana kuntana. Isommista kaupungeista poikkeuksena on lähinnä Espoo, keskitasoa valtakunnanlaajuisesti. Uudenmaan ulkopuolella kasvukeskuksista rikkaimmilta näyttävät Hämeenlinna ja Seinäjoki. Ja pohjalla ovat Helsinki, Tampere ja Turku! Toki pendelöintikin pitäisi vielä ehkä huomioida.
Yleisesti ottaen Suomesta voi tunnistaa kolme valtarakennetta:
‑Plutokraatit Kauniaisissa ja heitä hännystelevät Espoossa
‑Teokraatit (lestadiolaiset) Pohjois-Pohjanmaalla
‑Aristokraatit ruotsinkielisellä rannikkoseudulla, osin rinnakkain edellisten kanssa
Jokainen miettikööt itse, keitä ketkin lähinnä hallitsevat.
Onko tuossa kaavassa kirjoitusvirhe tai jotain?
Näyttäisi, että millään normaalilla neliöhinnalla tuo nimittäjässä oleva 0,7 jää merkityksettömäksi. Tämän jälkeen tuo 0,3 on ainoastaan vakiokerroin. Eli, tuolla kaavalla saadut vertailuluvut kertovat, missä keskimääräisillä tuloilla saa ostettua eniten neliöitä.
Olet oikeassa, tuossa unohtui jakaa paikkakuntakohtainen neliöhinta valtakunnanlaajuisella neliöhinnalla. Oikeassa laskentakaavassa tuo oli huomioitu. Mittasuhteita kuvaa, että Siuntiossa reaalitulot ovat 62 % isommat kuin Helsingissä vaikka nimellinen ero on vain 13 %.
Toki pitäisi huomioida ihan jo sekin että asumisen hinta merkitsee aika eri asiaa velattomalle omistusasujalle kuin vuokralaiselle yms. Ja Helsingissä asuntokunnista enemmistö asuu vuokralla ja Siuntiossa rajusti päinvastoin eli täysin rehellinen elintasoero lienee tuotakin isompi.
Eipä sitä ole paljoa näkynyt voimakkaita yhteiskuntia ja talouksia, joilla ei olisi suuria kaupunkeja. Sillä on syynsä, miksi metsästäjä-keräilijät hävisivät maanviljelijöille.
Kaikilla länsimaiden “voimakkailla” valtioilla on korkea urbanisaation aste ja suuria kaupunkeja. Ranska, Saksa, USA. Venäjällä ja Kiinalla sama. Sen sijaan Afrikan maaseutuvaltaiset agraaritaloudet eivät näytä erityisen vaikutusvaltaisilta tai hyvinvoivilta.
En väitäkään että kaupungit olisivat pahasta, pikemminkin että eriarvoisuus kaupunkien sisällä näyttää olevan väistämätön hinta kaupungistumisesta ja eriarvoisuus kasvaa kaupungin koon mukana. Juuri tällaisia kokoon sidottuja lainalaisuuksia Westin kirjakin käsittelee.
Optimaalinen kaupungin koko on vakava kysymys, mutta Helsingin seudun sisäinen eriarvoisuus näyttää niin rajulta että vastaus on selvästi alle miljoona. Tampereenkaan seudulta ei erotu mitään järin isotuloisia kuntia, mutta Turun, Jyväskylän ja Oulun seuduilla Naantali, Muurame ja Liminka näyttävät “palkintopaikoilta” joihin pääsee elämään samoilla rahoilla paljon leveämmin. Siis pelkän Suomen perusteella vastaus näyttää olevan 100 000 — 300 000. Westin Skaala-kirjassa muuten mainittiin myös että viimeisin tutkimus viittaa tuohon haitariin.