Suomessa talouspolitiikan päämäärä taloudellinen kasvu. Ajatellaan, että kun meistä tulee rikkaampia, meistä tulee myös onnellisempia. On toki taloudellisen kasvun tavoitteluun muitakin perusteita, kuten esimerkiksi julkisen talouden tasapaino ja velkaantumisen välttäminen. Kirjoitan siitä erikseen. Tässä jaksossa keskityn siihen, tuoko vaurastuminen onnea.
Vaurastuminen on kiistatta lisännyt hyvinvointia. Suomessa ei enää ole perheitä, jotka eivät voi lähettää lapsiaan kouluun, koska näillä ei ole kenkiä, kuten minun lapsuudessani vielä oli. Vuoden 1990 jälkeen maailmassa on noin miljardi ihmistä päässyt eroon äärimmäisestä köyhyydestä. Elämä paranee kiistatta, kun köyhyys helpottuu.
Kun rahaa on tarpeeksi, minun maailmankuvassani hyöty lisärahasta vähenee alenevien rajahyötyjen periaatteen mukaisesti. Olennainen kysymys on, tuoko raha lisää onnea senkin jälkeen, kun varsinainen köyhyys on selätetty.
Tämä jakautuu kahdeksi kysymykseksi. Tuleeko kansakunta onnellisemmaksi vaurastuessaan ja tulevatko ihmiset kansakunnan sisällä onnellisemmaksi vaurastuessaan muita enemmän. Äkkiseltään nämä kaksi kysymystä vaikuttavat samoilta, mutta eivät ole.
Jokaisen maan sisällä rikkaat ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät. Tästä voi vähän oikaisten vetää johtopäätöksen, että kansakunnan vaurastuminen lisää kaikkien onnellisuutta. Se on kuitenkin vähän sama kuin sanoisi, että olympialaisissa jaettaisiin enemmän kultamitaleja, jos doping sallittaisiin. Olennainen osa rikkaiden onnesta johtuu siitä, että he ovat rikkaampia kuin muut. On loogisesti mahdotonta, että kaikki voisivat olla muita rikkaampia. Kyse on suhteellisesta rikkaudesta.
Kun kansakunta vaurastuu, ihmiset voivat kuluttaa enemmän, mutta vain sellaisia hyödykkeitä, joita voi valmistaa enemmän. On paljon luonnostaan niukkoja asioita, jota ei voi valmistaa enemmän. Vaikka kuinka rikastuisimme, kaikki eivät voi saada tonttia kaupungin parhaalta paikalta. Siihen päästäkseen on oltava rikkaampi kuin muut.
Ihmisten välillä on aina ollut statuskilpailua. En lähde esittelemään vajavaisia tietojani etologiasta, mutta oletan tämän liittyvän jotenkin suvun jatkamiseen ja geenien väliseen taisteluun menestyksestä. Hienot ja ylihinnoitellut merkkivaatteet ovat hyvä esimerkki. Vähävaraiset nuoret ryöstävät niitä toisilta nuorilta. Minun aikani koululaiset olivat pukeutuneet säälittävän huonosti nykyaikaan verrattuna, mutta kukaan ei kärsinyt, kun kaikki pukeutuivat yhtä huonosti.
Jolla on rahaa, on valtaa ja hän saa kauniimmat naiset.
Kirjassaan Happinen: Lessons from a new science brittiläinen taloustieteilijä Richard Layard osoittaa tilastollisesti, että kansakunnan onnen ja vaurauden välinen riippuvuus on pienillä tuloissa selkeä, mutta riippuvuus häviää lähes kokonaan, kun kansakunta on riittävän vauras. Suomi on ollut riittävän vauras jo kauan.
Tähän on vastattu, että riippuvuus säilyisi, jos Layard muuttaisi tuloasteikon logaritmiseksi. Tähän on kuitenkin vastattava huomauttamalla maapallon rajoista. Tuo logaritmiasteikkohan tarkoittaisi, että sama vaikutus kuin tulojen kymmenkertaistamisella on niiden nostamisella sen jälkeen satakertaiseksi ja tämän jälkeen tuhatkertaiseksi. Tuo riippuvuus tulojen logaritmista olisi vahva argumentti tulojen tasaamisen puolesta.
Layard näkee onnen riippuvan enemmän suhteellisesta asemasta toisiin kuin absoluuttisesta tulotasosta. Hän vie tämän päättelyn loogisesti eteenpäin toteamalla, että rikkaimpien rikastuminen heikentää muiden onnellisuutta. Siksi progressiivista verotusta voi pitää haittaverona. Mielenkiintoinen näkökohta, mutta en kuitenkaan pidä järkevänä nostaa ylimpiä marginaaliveroja Lafferin käyrän huipun oikealle puolelle.[1]
Yksi selitys sille, ettei vaurastuminen yli köyhyysrajan juuri lisää onnellisuutta on mittarin kalibroitumisessa. Ihminen tottuu rikkauteensa eikä se siksi tuota hänelle pysyvää onnea. Hetki tuntuu hyvältä mutta sitten siihen tottuu. Tämä on hyväksi ihmisen selviytymiselle. Huonoja aikoja kestää, koska mittari kalibroituu siihenkin eivätkä hyvät ajat saa laiskistumaan.
Vaikka vaurastuminen ei tuo pysyvää onnea, köyhtyminen tuntuu pahalta, koska on jo ehtinyt tottua vaurauteen.
Suhteelisen rikkauden vastinpari on suhteellinen köyhyys. Suhteellinen köyhyys on hyväksytty yleisesti köyhyyden mittariksi Rajana pidetään 60 prosenttia mediaanituloista. Tosin sitä kutsutaan virallisesti pienituloisuuden rajaksi. Suhteellisella köyhyydellä tarkoitetaan sitä, että tulot ovat selvästi matalammat suhteessa muun väestön tasoon estäen osallistumisen yhteiskunnan normaaleihin elämään ja toimintoihin, vaikka perustarpeet täyttyisivätkin. Tämä on perusteltu tapa ajatella, mutta samalla se kertoo, ettei taloudellisella kasvulla ole mitään tekemistä köyhyyden torjuminen kanssa. Vain tulonjakoon vaikuttaminen toimisi. Samoin suhteellista rikkautta voi edistää vain muuttamalla tulonjakoa rikkaiden hyväksi.
Absoluuttiselle ja suhteelliselle köyhyydelle pitäisi olla selkeästi omat sanansa, koska ne tarkoittavat aivan eri asioita
Seuraavassa jaksossa käsittelen vanhaa lempiaihettani, mainonnan vaikutusta hyvinvointiin.
[1] Lafferin käyrän on teoria verotuksesta. Sen mukaan verojen nosto nostaa verotuloja vain tiettyyn rajaan saakka. Jos niitä nostetaan sen rajan yläpuolelle, tuotto pienenee verojen tuottamien haitallisten käyttäytymismuutosten vuoksi.
Olet kirjoittanut saman tekstin sata kertaa aiemmin.
Tässä koko sarjassa on kertausta aiempaan. Lopputulos ei kuitenkaan olisi looginen, jos jättäisin reiän niihin kohtiin, joita on käsitelty aiemmin.
Etkö tuossa kirjoituksessa aika pitkälle puhu ristiin sen suhteen, mitä olet puhunut maahanmuuton hyödyllisyydestä Suomelle? Maahanmuuttoa ei kannata perustella bkt:n nousulla, koska jos ollaan jo nyt riittävän rikkaita, niin se on huono perustelu. Jos maahanmuutto taas huonontaa suomalaisten suhteellista asemaa Suomessa, sitä kannattaa vastustaa, vaikka bkt laskisikin hitaammin.
Malta mielesi, tähän palataan myöhemmin. On siinä pieni taloudellinen ongelma, jos liki puolet väestöstä on eläkkeellä.
Tutun tuntuista tarinaa maailman muutoksesta ja opettavaista niille jotka luulevat talouskasvun korreloivan 1:1 ihmisten onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Vaikka taloudella onkin kausaliteetti hyvinvointiin ja onnellisuuteen, niin sen vaikutus on tutkitusti hyvin pientä tietyn tulotason jälkeen. Suomen kaltaisissa maissa tuo taso on nykyään noin 6000€/kk.
Onnellisuuteen ja hyvinvointiin vaikuttaa paljon se millä tulotasolla kyetään saavuttamaan kulloisissakin oloissa Maslowin tarvehierarkian eri portaat. Perustarpeiden täyttyessä tulojen lisäyksen vaikutus onnellisuuteen ja hyvinvointiin hidastuu aivan samaan tahtiin kuin pyramidin tilavuuden lisääntyminen sen korkeuden kasvaessa. Ja yleensä nämä perustarpeet täyttyvät laajimmin maissa joissa bkt:n riittävän korkea, mutta myös tulo-ja varallisuusero kohtuullinen. Se että vaikka bkt olisi kuinka korkea tahansa, mutta jos tulot ja varallisuus kasautuvat harvoille, ei takaa vielä mitään talouskasvun hyödyistä, eikä onnellisuuden tai hyvinvoinnin lisäystä.
Ode
“Hän vie tämän päättelyn loogisesti eteenpäin toteamalla, että rikkaimpien rikastuminen heikentää muiden onnellisuutta. Siksi progressiivista verotusta voi pitää haittaverona. Mielenkiintoinen näkökohta, mutta en kuitenkaan pidä järkevänä nostaa ylimpiä marginaaliveroja Lafferin käyrän huipun oikealle puolelle.”
Rikkaiden rikastuminen heikentää muiden onnellisuutta, mutta vain jos se näkyy ja kuuluu. Jos esimerkiksi kukaan ei tiedä, että naapuri on miljonääri, eikä häntä erota vastaantulevasta ihmisestä kaupungilla, niin ei se tietenkään ketään voi harmittaakaan. Mutta jos naapurin miljonääri hankkii näyttävän auton, kartanon ja huvijahdin, se näkyy kauas.
On siis kaikkien kannalta parasta verottaa näkyvää ökykulutusta todella raskaasti. Tämä sisältää kartanot, kallit urheiluautot, valtavat huvijahdit yms. Rikkaiden pitäisi vielä itsekin ymmärtää käyttäytyä diskreetisti eli pahin virhe on tehdä rytsölät lamboineen.
Tietenkin tilastoista voi huomata asioita, johon ei omassa elämässä törmää eli ei tämä mikään idioottivarma keino ole vähentää yleistä harmistusta.
PS. Tämä on muuten se syy, miks itse en kannattanut ökyautojen ja superkalliin muodin vientikieltoa Venäjälle. Kyllä se varmasti venäjälläkin aiheuttaa sisäistä eripuraa, jos Louis Vuittoneita ja Lamborghineja saa entiseen malliin, mutta tavalliset ihmiset eivät saa halpoihin länsiautoihinsa varaosia.
Mutta kyllähän sosiaalinen statuskin näkyy ja aiheuttaa kateutta, esim. laajat ystävyyspiirit tai hyvä asema jossakin verkostossa. Tällä perusteella olisi hyvä “verottaa vapaa-aikaa” tai pyrkiä vähentämään sitä voimallisesti, jos eriarvoisuus sosiaalisissa verkostoissa aiheuttaisi mielipahaa. Hyvä argumentti vapaa-ajan vähentämisen puolesta.
Samoin hyvä asema esimerkiksi tutkijapiireissä tuo sosiaalista statusta ja verkostoja, joihin kaikilla ei ole pääsyä. Tuo voisi olla peruste leikata voimallisesti sellaisten yliopistoalojen tutkimuspuolen rahoitusta, jotka eivät suoraan nosta Suomen bkt:ta(jolla esim. kustannetaan terveydenhuoltoa). Humanistisista tutkimusaloista voisi olla perusteltua leikata asteittain, mutta voimistuvasti resursseja pois.
Olen nyt 20 vuotta elättänyt itseni kokopäivätöissä yrittäjänä (ja suureksi osaksi vientiyrittäjänä), jonka koko yritystä ei olisi koskaan syntynyt, ellen olisi opiskellut humanistisia aloja Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa juuri silloin kuin opiskelin. Yleensä kun mainitsen tämän, puheenaihe vaihtuu heti joksikin muuksi.
Palaanpa tähän nimemerkki “Syltty”:n viestiin vielä, kun sitä mietin.
En oikeastaan voisi olla enempää eri mieltä tuosta viestistä. Mikä on 2000-luvun kova sana? Se ei ole raha eikä autot, vaan status ja verkostot eli ei-rahallinen eriarvoisuus. Kuvitellaanpa, kumpi aiheuttaa ahdistusta/jopa masennusta vaikka parikymppiselle nuorelle. Vaihtoehto A)Ikätoveri treenatun kropan kanssa ulkomailla kaveriporukan kanssa ja kuvat matkasta sosiaaliseen mediaan vai vaihtoehto B)Ikätoveri ajamassa uudella volvolla kaupungilla? Kaikki sanoisivat vaihtoehto A):n oikeaksi vastaukseksi, koska eriarvoisuus on sosiaaliseen statukseen liittyvää, ei rahaan.
Vaihtoehto A):n mahdollistaa juuri se näkymätön raha. Kun on rahaa, niin on aikaa ja rahaa treenata kroppaa ja viettää vapaa-aikaa verkostoja rakentaen ja ylläpitäen. Sinä haluaisit verottaa vaikka sukupolvi toiselta siirtyneet talot pois, mutta ummistat silmät sille eriarvoisuudelle, joka on todellista eli sosiaaliseen statukseen liittyvään eriarvoisuuteen.
Tottakai näkymätöntä varallisuutta tulee verottaa aivan samoin kuin näkyvää, koska näkymätön varallisuus näkyy sosiaalisessa statuksesa, joka aiheuttaa todellisen eriarvoisuuden.
Suomessa sosialisteja usein syytetään kateudesta ja tästä kirjoituksesta on hyvin vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä. Verotuksen motiiviksi tarjotaan sitä, että varallisuus näkyy sosiaalisessa statuksessa joka aiheuttaa todellisen eriarvoisuuden.
Onneksi tällaisella ei enää voiteta vaaleja.
Kun puhutaan onnesta tai Suomesta onnellisimpana kansana, olisi varmasti hyvä määritellä, mitä onnellisuus-käsitteellä tarkoitetaan.
Antti Kylliäinen käsitteli tätä aihetta HS:n Vieraskynä-kirjoituksessaan 1.4.2023. Lainaan tähän osan hänen tekstistään:
World Happiness Reportin tutkimustyökaluissa keskeisellä sijalla on Aristoteleen hyveteoriansa perustaksi ottama eudaimonian käsite. Aristoteelisen hyveteorian mukaan hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä hyvän ihmisen ja hyvän yhteisön jäsenen. Näin toimiessaan ne tuottavat sekä yksilölle että ympäröivälle yhteisölle eudaimoniaa, joka perinteisesti on käännetty niin suomen kuin muissakin kielissä onnellisuudeksi.
Hyveiden jäämisellä taka-alalle oli seurauksensa.
Onnellisuus eudaimonian käännöksenä on periaatteessa oikea, mutta aikojen kuluessa se on käynyt harhaanjohtavaksi.
Antiikin kreikkalaisten käsitys eudaimoniasta onnellisuutena oli jotakin aivan muuta kuin se, mitä nykyihminen onnellisuudella ymmärtää. Meidän ajattelussamme Aristoteleen eudaimonia vastaisi lähinnä sitä, mitä sanotaan hyväksi elämäksi.
“Tähän on vastattu, että riippuvuus säilyisi, jos Layard muuttaisi tuloasteikon logaritmiseksi. Tähän on kuitenkin vastattava huomauttamalla maapallon rajoista.”
Toivoisin pohdintaa, miten maapallon rajallisuus näkyy siinä missä kaikkein suurimmat rikkaudet ovat jo pitkään syntyneet, eli tietoteknologiassa.
Mitenkohän paljon rajallisia resursseja on kulunut vaikkapa jokaista Bill Gatesin kartuttamaa dollaria kohden jos sitä verrataan perus keskiluokkaisen kartuttamaan vaurauteen?
Talouskasvua tarvitaan myös puolustuksen ylläpitämiseen. Jos emme osaa käyttää ja kehittää parhaita teknologioita eikä meillä ole varaa ostaa niitä olemme haavoittuvaisia.
Tähän liittyen on näkynyt myös paljon kannanottoja siitä, kuinka panostukset puolustusteollisuuteen kasvattavat taloutta. Vaikuttaa siltä että nyt on keksitty se ikiliikkuja.
Näin todella käy jos teollisuus käy vajaalla kapasiteetilla, eivätkä satsaukset puolustusteollisuuteen vie resursseja muulta teollisuudelta.
Euroopan työttömyysongelmia on historiassa ennenkin hoidettu asevarustelulla, lopputulokset ovat olleet hieman kyseenalaisia.
Nuorena väittelin äitini kanssa onnesta. Hän oli tiukasti sitä mieltä että ainakin naisille tämä oli onnellisinta aikaa maailmassa, koska oli keksitty pyykinpesukone. “Jokainen joka on pessyt nyrkkipyykkiä tietää miten paljon helpompaa se on pesukoneella!”
Minä yritin vedota vanhaan Roomaan. Ei voi olla niin että onnellisuus lisääntyy samalla kuin teknologia. Meillä on vaikka mitä uutta mitä antiikin aikaan ei ollut. Tuo uusi tekniikka ei tee meintä onnellisemmaksi. Äinini pysyi kannassaan.
Pesukoneen keksiminen oli iso asia. Kun pesukone oli olemassa, siitä tuli oletusarvo. Kukaan ei ollut “onnelisempi” pesukoneen omistajana, koska kaikilla oli. Onnellisuuden mittariksi tuli joku muu.
Ehkäpä on niin että onnellisuutta luo kun onnistuu toteuttamaan oman haaveen.
Osa keksinnösitä ovat todella vapauttaneet ihmisiä raskaista ja aikaavievistä töistä kuten pesukoneet, jääkaapit ja monet muut kodinkoneeet, ja siten lisäneet onnellisuutta.
Sitten on joitakin joita voi hieman kyseenalaistaa kuten älypuhelimet. Ja ennen niitä tietenkin internet ja henk. kohtaiset tietokoneet ja televisio. Näiden kohdalla ongelma on että ne koukuttavat ja toisaalta se että niitä kehitetään jatkuvasti niin että teknologia vanhenee muutamassa vuodessa että on pakotettu ostamaan uusia, ja että yhteiskunta käytännössä pakottaa käyttämään älypuhelinta jos esim haluaa matkustaa julkisilla.
Onnellisuus on vain niin typerä mittari, ehkä tyytyväisyys olisi parempi, tosin se korreloi paljon pidemmälle tulotason kanssa joten kiimaverottajat eivät saisi tästä argumenttia tulojentasaamiselle. Idea siitä että valtion tehtävänä olisi ihmisten onnellisuus kertoo vain äärimmäisestä hämmennyksestä ja on jo konseptina melko totalitäärinen.
No, eikös nyt Suomessa sitten ihan turhaan ylläpidetä tätä maailman onnellisinta porukkaa velkarahalla ja hirmuverotuksella, vähempikin riittäisi ?
Osmo: “Hän vie tämän päättelyn loogisesti eteenpäin toteamalla, että rikkaimpien rikastuminen heikentää muiden onnellisuutta.”
En ole vakuuttunut, jos tässä sana “rikkaimpien” on tarkoitettu täysin kirjaimellisesti. Joku miljardööri on joka tapauksessa aivan eri maailmassa kuin joku keskituloinen. Se, onko hänellä yksi, kaksi, vai kymmenen miljardia lienee tältä kannalta melko yhdentekevää.