On päästävä eroon ministeriöiden kaksoishallinnosta. Poliittiset valtiosihteerit korvattakoon vaalikauden ajaksi valitulla kansliapäälliköllä.
Jotkut kokoomuslaiset ovat polttaneet päreensä siitä, että valtioneuvosto valitsi sisäministeriön kansliapäälliköksi Kirsi Pimiän, vaikka heidän mielestään olisi pitänyt valita Antti Pelttari. Pimiän valinta oli heidän mukaansa poliittinen, kun taas kokoomuslaisen Antti Pelttarin valita ei olisi ollut.
Pimiää pidetään poliittisena, koska hän on ollut oikeusministeri Tuija Braxin erityisavustajana. Pelttari taas on ollut Anne Holmlundin (kok) valtiosihteerinä. Poliittisuus on tässä suunnilleen tasan.
Pelttari on toiminut muun muassa Suojelupoliisin päällikkönä ja Kirsi Pimiä yhdenvertaisuusvaltuutettuna. Minusta nämä meriitit ovat jokseenkin tasan. Tähän tulokseen tuli myös Uuden Suomen päätoimittajan Markku Huusko. Kahdesta suunnilleen yhtä pätevästä hakijasta oli kyse.
Vasta nyt havahduin siihen, että meillä on ollut kokoomuksen luottopoliitikko Suojelupoliisin päällikkönä. Se tehtävä ei minusta oikein kuulu poliitikolle, mutta ei nyt keskitytä tähän. Haluan kuitenkin korostaa, etten kuulu niihin, jota suhtautuvat suojelupoliisin toimintaan lähtökohtaisesti vieroksuen.
Eduskunnan hallintovaliokunta käsittelee lähinnä sisäministeriön asioita. Tätä valiokuntaa kutsutaan eduskunnassa leikillisesti pamppuvaliokunnaksi. Tämän mielikuvan takia varmaan moni kokoomuslainen ajattelee, että poliisi sopii paremmin kansliapäälliköksi kuin ihmisoikeusasioissa kunnostautunut. Mutta sitten voi ajatella juuri toisin päin.
Ei näissä kansliapäällikkövalinnoissa kuitenkaan ole kaikki kunnossa. Ajatus, ettei niissä saisi olla mitään poliittista, on epärealistinen ja typerä.
Ei nimittäin ole kovin hyvä tilanne sekään, ettei istuva ministeri luota omaan kansliapäällikköönsä. Sellaistakin tilannetta olen läheltä seurannut. Oli ministeriön toiminnan kannalta hyvin haitallista, että ministeri pyrki valmistelussa sivuuttamaan kansliapäällikön.
Pitäisi mennä samaan käytäntöön kuin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Niissä korkeimmat virkamiehet vaihtuvat, kun hallituksen väri vaihtuu.
Nyt meillä on kummallinen kaksoishallinto, jossa valta ja vastuuasiat ovat aivan sekaisin. Ministerin käsikassarana on poliittinen valtiosihteeri, eivätkä virkamiehet oikein tiedä, kenen määräyksiä heidän pitäisi kuunnella, kansliapäällikön vai valtiosihteerin. Korvattakoon siis molemmat, sekä ”puolueeton” kansliapäällikkö että poliittinen valtiosihteeri rehellisesti poliittisesti vaalikaudeksi valituilla kansliapäälliköllä.
Tietysti tämä edellyttää vähän muitakin muutoksia ministeriöiden hallinnossa. Joitakin kansliapäällikön nykyisistä tehtävistä tulee siirtää pysyvälle, puolueettomalle virkamiehelle.
Kannatetaan.
Ehdotitko juuri, että kaksi virkamiestä korvataan yhdellä?
Et ole tainnut seurata hallituksen toimintaa. Googlaa vaikka “avustaja”.
Kaksi johtajaa toimii huonosti, ainakin jos näkemyksetkin vielä ovat erilaiset, yksi johtaja jolla on avustajia toimii paremmin. Ja kaiken lisäksi halvemmalla.
Minua taas häiritsee se, että mikä vihreät ovat tähän asti ollut, jos se nyt vasta on puolue tämän jälkeen? Itse olen ollut siinä ymmärryksessä, että edustuksellisessa demokratiassa minä kansalaisena äänestän jotain puoluetta joka sitten vaikuttaa yhteiskunnassa ilmoittamaansa suuntaan minun puolestani. Minusta Ohisalo teki aivan oikein ja ihmettelen mitä ihmettä Touko Aalto alkaa ajamaan kokoomuslaisten asemaa median kanssa.
Kertoo myös median poliittisuudesta, että vihreiden valinnasta tuli syyttelevää ja mustamaalaavaa tekstiä toimittajilta, jotka sitten juhlivat jotain kokoomuksen värisuoraa puolueen voimannäyttönä. Miksi ihmeessä Aalto ei näe olevansa hyödyllinen idiootti medialle joka on vihreitä kohtaan puolueellinen, vai mistä kertoo se, että persut voivat haukkua poliiisit ilman syytöksiä anarkistien asialla olemisesta ja ottaa myös suoraan rahaa palveluksia vastaan, mutta ei iltapäivälehdet tästä vaadi eroa ja syytä anarkisteiksi kokoomuksen kanssa, kuten tekivät Ohisalon tehdessä ministerille kuuluvan selvityksen poliisin voimankäytöstä. Haapala ja Appelsin vaatisi vihreiden eroa hallituksesta ja Ohisaloa pois ministerin paikalta jos joku varavaltuutettu vihreä tekisi edes vähän saman tapaista mitä persut. Tässäkin tapauksessa voi ihmetellä Vihreän Langan lopetusta, koska tuskin saamme kuulla Pimiää asialliseen haastatteluun aihepiiristä, vaan nyt hän on mediassa se vihreiden valinta, joka leimattiin epäilyttäväksi ihmiseksi ja epäonnistuneeksi työssään ennen kuin oli edes palkattu.
En ole ihan varma, että ylitulkitsenko kommenttiasi, mutta siinä on paljon elemettejä miksi julkinen keskuestelu on ristiriitaista.
Pohjimmiltaan tämä kiista poliittisista virkanimityksistä tiivistyy siihen, että vihreitä syytetään kaksinaismoralismista, mikä on todella loukkaava väite. Ainoa asia mikä voi tehdä vielä ilkeämmän tuntuista on se, että se olisi totta. Vihreät — tai ainakin Touko Aalto — ovat aikaisemmin vastustaneet poliittisia virkanimityksiä, ja nyt Kirsi Pimiän nimitys oli ensisijaisesti strateginen (ja kaksinaamainen) veto: persut ovat erittäin suurella todennäköisyydellä seuraava pääministeripuolue, joten Pimiän nimityksellä yritettään vaikeuttaa maahanmuuttopolitiikan muutamista seuraavalla vaalikaudella. Sinänsä ymmärrettävä strateginen veto, mutta sen suurempi seuraus on se, että osa niistä jotka harkitsevat vihreiden äänestämistä luultavasti äänestävät jotain muuta puoluetta. Mielestäni Touko Aalto toimi paljon järkevämmin kuin Ohisalo, hän antoi viestin, että vihreät ovat rehellisiä ja oikeudenmukaisia.
Sitten tuo alempi kappale… persut eivät ole vastuussa vihreiden tekemisistä, eivät myöskään Ulla Appelsin tai kokoomus, tai media. Olisi tärkeätä ymmärtää, että punavihreän kuplan ulkopuolella monille on tärkeämpää totuudessa pysyminen kuin ideologinen ortodoksia.
Vaikka vihreät ei ole minun valinta, niin Osmoa ja hänen ajattelua ja sanomisia olen aina kuunnellut herkällä korvalla. Niin myös tässäkin asiassa. Aivan sama mikä on poliittinen tausta, jos on järkeviä mielipiteitä niin kannatan varmasti. Tässä on sellaista mitä kannatan
> Tietysti tämä edellyttää vähän
> muitakin muutoksia ministeriöiden
> hallinnossa. Joitakin kansliapäällikön
> nykyisistä tehtävistä tulee siirtää
> pysyvälle, puolueettomalle virkamiehelle.
Tässäpä se ongelman ydin onkin. Vaalikaudeksi valittavasta kansliapäälliköstä tulee yksi lisävirka entisten lisäksi ja tuo “puolueeton virkamies” jatkossa valitaan niin kuin kansliapäällikkö nykyisin: niiden omien kavereiden joukosta, joille halutaan ikuinen eläke.
Ongelmana on eräiden organisaatioiden toiminta, joka vaatii vaalikauden ylittävää jatkuvuutta. Nykyisellään valtionhallinnon varautumistoimintaa hoitaa turvallisuuskomitea, joka on olennaisesti tärkeimpien kansliapäälliköiden ja keskusvirastojen päälliköiden kokous. Kriiseissä, jotka koskettavat koko yhteiskuntaa, tämä komitea toimii valtioneuvoston valmisteluelimenä. Jatkuvuus on välttämätöntä, jotta valmistelussa olisi jotain järkeä. Turvallisuuskomitean paikat olisi siis siirrettävä epäpoliittisille virkamiehille.
Samoin olisi tärkeää virkamiesten henkilöstöhallinnon kannalta, että virkakoneistossa eteneminen tapahtuisi mahdollisimman pitkälti työsuorituksen, ei poliittisten ansioiden perusteella. Muuten virkaura ei voi houkutella päteviä yksilöitä.
Mikä on “yhdenvertaisuusvaltuutettu”? Onko se jokin uusi virka vai uusi nimi jollekin ennen toisella nimellä tunnetulle viralle?
Noista suojelupoliisin päälliköistä, niin eikö Seppo Tiiitinen ollut kepulainen ja oikein virkaintoisimmasta päästä? Tuskin hänen nimeään mainittaisi siin kuuluisassa “listassa” ellei olisi aihetta?
Yhdenvertaisuusvaltuutettu on entinen ulkomaalais‑, sittemmin vähemmistövaltuutettu. Työnä on valvoa yhdenvertaisuuslain toteutumista.
Seppo Tiitinen oli Supon päällikkö silloin, kun tämä “Tiitisen lista” saatiin CIA:lta vihjetietona. Tiitinen oli Mauno Koiviston luottomies ja ilmeisesti kaikin puolin tehokas Supon päällikkö. Lista on saanut hänen nimensä siitä, että hän päätti sen salauksesta.
Tämä voisi olla hyvä ja vähentää tarvetta päällekkäisiin miehityksiin, mitä nyt on selkeästi ilmassa (erityisavustajat). Ministeri palkkaisi oman kansliapäällikön ja virkamiehistö raportoisi suoraan hänelle. Poliittinen (kansalaisten) ohjaus voimistuisi. Tällöin ei voisi läänittää omia virkamiehiä seuraavalle hallitukselle. Eli nyt jos on vihreä sisäministeri, olisi sinä aikana vihreä kansliapäällikkö ja vaikka jos seuraavassa hallituksessa olisi perussuomalaisen ministeri, olisi perussuomalaisen kansliapäällikkö.
Vaadin paluuta Kekkosen aikaan. Pressa nimitti kolmesta esitetystä ja erotti myös, jos oli syytä.
Vedät mutkia kovin suoriksi. Kolmen ehdokkaan menettely oli käytössä lähinnä professuurien ja piispanvirkojen täytössä. Näissä kolmen ehdokkaan menettelyllä varmistettiin viransaajan pätevyys. Presidentti joutui nimittämään ehdokkaan päteväksi todettujen joukosta. Muissa viroissa presidentti nimitti, kenet halusi, toki valtioneuvoston esittelyn pohjalta ja yleensä sen tahtoman henkilön.
Virkamiesten erottaminen ei sen sijaan ollut presidentin vallassa, koska virkamiehillä oli paljon nykyistä parempi virassapysymisoikeus. Virkaeroon tarvittiin oikeuden päätös, ja se oli suuri häpeä. Niin suuri, että ennen 1960-luvun kriminaalipoliittisia uudistuksia virkaero ja viraltapano muunnettiin vankeudeksi, jos virkamies oli yrittänyt välttää nämä rangaistukset eroamalla itse. Virkaeron sijasta tuomittiin muistaakseni puoli vuotta vankeutta ja viraltapanon sijasta puolitoista vuotta kuritushuonetta.
Poikkeuksena erottamattomuuteen olivat vain ylimmät, avoimella kirjeellä nimitettävät virkamiehet (esim. puolustusvoimain komentaja), jotka ovat edelleen ihan samalla lailla erotettavissa pelkän luottamuspulan vuoksi.
Idea on todela huono. Kansliapäällikkö on ministeriöissä se ainoa virkamies, joka ministeröissä yhdistää virkamiestasolla kaikki ministeriön toimialat. Tässä siis suomennettuna Soininvaara ehdottaa, että toimialansa ja ministeriönsä kokonaisuuden tuntevan osaavan kansliapäällikön tilalle nimitettäisiin mistään mitään tietämätön poliittiseen palkkiovirkaan tuleva henkilö. Ei siitä asioiden valmistelu ainakaan parane. Ja juuri sen näkee oikein hyvin sekä Yhdysvalloista että Ruotsista, johto on pihalla kuin lumiukot kaikista asioista erityisesti kautensa alussa. Asiantuntemus yksinkertaisesti puuttuu.
Ja ajatus, että nimitykset olisivat puolueettomia ei ole millään muotoa epärealistinen tai typerä. Se on vain niin kauan epärealistinen ja typerä, kun vastuuttomat poliitikot saavat tehdä nimityksiä. Epäasiallisten nimitysten ongelma ratkeaa sillä, että otetaan poliitikoilta kaikki muut nimitysoikeudet pois paitsi poliittisten avustajiensa nimitysoikeudet. Korkeimmat virat voisi täyttää vaikkapa kansliapäälliköiden kokous suljetulla äänestyksellä, niin sen jälkeen poliitikot eivät pääse suhmuroimaan puolueveljilleen palkkiovirkoja. Ne eivät kuulu millään muotoa hyvään hallintoon.
“Ja ajatus, että nimitykset olisivat puolueettomia ei ole millään muotoa epärealistinen tai typerä. Se on vain niin kauan epärealistinen ja typerä, kun vastuuttomat poliitikot saavat tehdä nimityksiä. Epäasiallisten nimitysten ongelma ratkeaa sillä, että otetaan poliitikoilta kaikki muut nimitysoikeudet pois paitsi poliittisten avustajiensa nimitysoikeudet. Korkeimmat virat voisi täyttää vaikkapa kansliapäälliköiden kokous suljetulla äänestyksellä, niin sen jälkeen poliitikot eivät pääse suhmuroimaan puolueveljilleen palkkiovirkoja. Ne eivät kuulu millään muotoa hyvään hallintoon.”
Kyllä kansliapäällikötkin voivat kannattaa omia kavereitaan. Asia ei ole ihan suoraviivainen kumpaankaan suuntaan. Vaikka puolueiden ammattisidonnaisuus on laimentunut, historiallisesti vasemmistopuolueet ovat työväenpuolueita ja kepu maaseudun puolue. Niissä on suhteellisesti vähemmän virkauralla pätevöityneitä, ja jos “pätevyys” on ainoa puhtaaksiviljelty peruste, näiden puolueiden pätevätkin henkilöt on helppo mitätöidä ja peruste suosisi “virkamiespuolueita” kokoomusta ja ruotsalaisia. Eli suo siellä, vetelä täällä.
Hyvä idea, mutta ainakin 70 vuotta liian myöhään. Merkittävä osa nykyisistä kansliapäälliköistä on nimitetty enemmän tai vähemmän poliittisin perustein. Jos ei jäsenkirjaa, niin ainakin “ajatusmaailmaltaan lähinnä …”.
Nykyinen tilanne ei ole pahimmasta päästä. Aikoinaan, 60…80 luvuilla poliittiset “virkanimitykset” ulottuivat monissa kunnissa ja kaupungeissa siivoojiin asti.
Minäkin muistan, kuinka 1970-luvulla eräässä pääkaupunkiseudun kehyskunnassa terveyskeskuksen johtavan lääkärin virka oli jyvitetty demareille.
Kannatan. Se, että poliitikko saa kansalta ääniä, ei korreloi poliitikon osaamiseen. Tämä kehitys on nähtävissä suurimmassa osassa länsimaita, ja vaikuttaa tulevaisuudessa vain vahvistuvan, kun mainontaa profiloivia algoritmeja hiotaan entistä paremmiksi. Meritokratian lisääminen hallinnossa on kaikkien etu.
soininvaara. sallitko todella omilla sivustoillasi peitenimien suojassa örveltämisen?
salanimi on rähinäpujeen pikkuveli
Suuri ongelma on se, että tietyn tason yli mennessä hallinnon hierarkiassa alkaa pätevyyden lisäksi vaatimuksiin tulla puolueen jäsenkirja, toki epävirallisesti. Miksei tästä voisi luopua ja nimittää kansliapäälliköt kuten muutkin virkamiehet pelkän pätevyyden perusteella ja toistaiseksi?
Ei poliittisista virkanimityksistä päästä eroon niin kauan kuin poliitikot niistä päättävät, eivätkä he tästä oikeudestaan hevillä luovu. Teknillisiä keinoja kyllä olisi; voitaisiin esim. antaa pätevälle (yksityiselle) konsulttitoimistolle tehtäväksi seuloa hakijoiden joukosta 3…6 parasta ehdokasta, ja sitten arpoa viran saaja heidän joukostaan.
Ehkä voimme myös luottaa ihmisiin.
Ensiksi, kukaan ei vuosikymmeneen ole ollut valitsemassa epäpätevää kansliapäällikköä. Virat ovat määräaikaisia, siis vähän n satunnaista mikä hallitus kulloinkin valitsee. oleellista on, että joukko on myös laajaalainen. Jos kaikki kansliapäälliköt ova Kokoomuksen miehiä RUK:n käyneitä ja Hesingin yliopiston oikiksen kasvattamia, tilanne olisi surkea.
Kristillisten kansliapääillikkö hoiti hommansa, silloinkin nuristiin. Demareiden kansliapäällikkö aiheutti kaaosta ja taktikoi erollaan. Nyt kaikilla on mahdollisuutensa, isoilla puolueilla useammin.
tämä oli onneton tehty ja lietsottu kohu olemattomasta asiasta.
Oikea ongelma on rajapinta poliittisten avustajien ja virkakunnan välillä.
Tässä asiassa ei ole kuin eri tavalla p**koja vaihtoehtoja:
1. Vaihdetaan kansliapäällikkö ja ministeri kun hallitus vaihtuu. Tulos: Molemmat työskentelevät hyvin yhteen, mutta hallitukset eivät saa enää tätä vähääkään aikaan, kun ensimmäisen vuoden ministeriön ylin johto eksyy käytävillä, sekoittaa komiteat toisiinsa eikä löydä vessaan. Mitään jatkuvuutta ei ole. Kansliapäälliköstä tulee jonkinlainen ylin poliittinen sihteeri, johon ministeriön virkamiehet eivät enää luota, ja se syö asemavaltaa entisestään. Virkakoneiston ja ‑urien johtovastuu liukuu jollekin viranhaltijalle joka ei vaihdu 4 vuoden välein. Mahdollinen jatkokehityssuunta on se, että ruvetaan vaihtamaan isompaa ja isompaa osaa ministeriön johdosta hallitusvaihdoksissa USA:n malliin, ja saadaan huonompia ja huonompia tuloksia.
2. Ministeri vaihtuu, kansliapäällikkö pysyy. Tulos: Kansliapäällikkö johtaa ministeriötä, ja jos ministeri on eri mieltä ja yrittää jotain, niin syntyy valtataistelu jonka kansliapäällikkö voittaa. Tämä edellyttää toki vahvaa kansliapäällikön irtisanomissuojaa. Jos ministeri voi erottaa kansliapäällikön halutessaan, mennään tilanteeseen 1. Hakusanat: Buntta Wahlroos, Sir Humphrey Appleby, GCB KBE MVO, Ma (Oxon).
3. Ministeri vaihtuu, kansliapäällikkö vaihtuu myöhemmin. Eli nykytilanne, joka on minusta tavallaan vähiten huono. Ministeri saa ristikseen edellisen hallituksen nimittämän kansliapäällikön, mutta pääsee nimittämään omansa jossain vaiheessa vaalikautta. Yli vaalien jatkava kansliapäällikkö edustaa jatkuvuutta, ja on jo sisällä ministeriön toiminnassa. Tämä ehkä hillitsee taitamattomimpien ja yhteistyökyvyttömimpien politrukkien nimittämistä, koska kai hallitus haluaa että päätetyt asiat etenevät jotenkin seuraavankin hallituksen alla? Se taas ei onnistu, jos kansliapäällikön vastaus kaikkeen on “ei” tai “jyrkkä ei”.