Juha Kauppinen: Kertomus maasta

J

Aloin kuun­nel­la vähän vas­ten­tah­tois­es­ti tai velvol­lisu­u­den­tun­tois­es­ti Juha Kaup­pisen uut­ta kir­jaa Ker­to­mus maas­ta.  Oletin, ettei siinä olisi min­ulle enää juuri mitään uut­ta, mut­ta olin täysin väärässä. Kir­ja sisältää val­tavasti uut­ta tietoa hiilen kulu­tus­ta ja mon­imuo­toisu­u­den merk­i­tyk­ses­tä ekosys­teemeille. En ala tois­taa kir­jaa, lukekaa tai kuun­nelkaa itse.

Kir­ja sopii hyvin kuun­neltavak­si sil­lä varauk­sel­la, että kir­ja sisältää paljon luku­ja esimerik­si hiilen määristä eri luon­to­tyypeis­sä ja ne menevät herkästi ohi kuun­neltaes­sa. Se on har­mi, kos­ka kir­jan ansioi­ta on taita­va argu­ment­tien määrällistäminen.

Nos­tan kir­jas­ta vain neljä point­tia. Aloi­tan van­has­ta eli siitä jon­ka jo tiesin.

Varanto on tärkeämpi kuin nielu

Ilmas­ton kannal­ta olen­naista on hiilen varan­to esimerkik­si Suomen met­sis­sä, ei sen derivaat­ta eli nielu tai päästö. Tätä olen yrit­tänyt toitot­taa, mut­ta Kaup­pinen sanoo sen paljon selkeäm­min. Ei ole järkevää polt­taa bio­mas­saa hiilid­iok­sidik­si ilmake­hään vain jot­ta saisi aikaan nielun, kun bio­mas­sa pikkuhil­jaa imee tätä hiiltä takaisin ilmake­hästä. Ilmake­hän kannal­ta varan­not olisi hyvä pitää täys­inä, vaik­ka ne eivät sil­loin täy­tykään lisää eli nielu tyrehtyy.

Metsässä ei ole hiiltä vain puiden rungoissa

Miten met­sistä on voin­ut tul­la päästölähteitä, vaik­ka met­sis­sä ole­vien puiden tilavu­us kas­vaa? Met­sässä on hiiltä muual­lakin kuin vain taloudel­lis­es­ti mie­lenki­in­toises­sa kas­vavas­sa runk­op­u­us­sa – usein jopa enem­män. Met­sän­hoito on sitä, että muu­ta bio­mas­saa rai­vataan, jot­ta puille tehtäisi­in tietä. Kasvit ja siis myös puut elävät pääasi­as­sa maan alla juuris­tois­saan. Maan­pääl­lä ovat vain niiden keuhkot. Kasvin kuoltua juuret jäävät ja tar­joa­vat rav­in­toa uusille kasveille samal­la, kun niihin on varas­toitu­na merkit­tävä määrä hiiltä. Met­sien muut­tumises­sa päästölähteik­si on kyse nimeno­maan tämän maanalaisen bio­mas­san hävit­tämis­es­tä. Tehti­in­hän meil­lä met­si­in vielä vähän aikaa sit­ten peräti jopa surkuhu­paisia syväau­rauk­sia maanalaisen bio­mas­san siirtämisek­si ilmake­hään.  Tästä nyt on sen­tään luovut­tu, mut­ta tämän hölmöy­den seu­rauk­sista kär­sitään pitkään.

Bio­mas­saa on maan alla usein enem­män kuin maan pääl­lä. Näin on eri­tyis­es­ti soil­la. Kun turpeen sisältämä hiili siir­retään ilmake­hään, jot­ta entiselle suolle voitaisi­in istut­taa pui­ta, nois­sa puis­sa ei tule koskaan ole­maan bio­mas­saa niin paljon kuin siinä oli turpeena.

Kasveil­ta on myös jäänyt bio­mas­saa val­tavasti maaperään. Suuri määrä orgaanista hiiltä kivien ja hiekan­jyvien pin­nalle liimau­tuneena oli min­ulle kokon­aan uusi tieto.

Monimuotoinen luonto on vähemmän haavoittuva

Yksipuoliset, yhden puu­la­jin tasaikäiset puu­pel­lot (kir­jas­sa pohdi­taan voisiko niitä kut­sua plan­taa­seik­si) ovat olen­nais­es­ti haavoit­tuvampia kuin luon­non­metsät. Tämä on merkit­tävä asia, kun ilmas­ton läm­metessä yhä use­am­mat keskieu­roop­palaiset ötökät selviävät yli Suomen tal­ven. Juuri nyt on ongelmia kir­jan­paina­jan kanssa. On kuin Suomen istute­tut kuusimet­sät olisi tehty kir­jan­paina­jaa varten. Saam­mepa nähdä, että kir­jan­paina­jas­ta ei ole san­ot­tavaa harmia suo­jelu­alueil­la, mut­ta istutet­tu­ja kuusimet­siä se tulee tuhoa­maan melkoisesti.

Rannikot ovat valtava biomassavaranto

Hiil­i­taseen kannal­ta eniten merk­i­tys­tä on bio­mas­sal­la, jota on määräl­lis­es­ti eniten. En ollut oival­tanutkaan, miten tärkeitä tässä ovat meren­ran­nat ja eri­tyis­es­ti jok­ien suis­tot ja vuorove­den alaiset alueet. Luon­to suo­ras­taan roi­hah­taa, kun alue on välil­lä veden alla ja välil­lä taas sen päällä.

Kir­jas­sa puhutaan pitkään meriruo­honi­ity­istä. Niis­sä on val­tavasti bio­mas­saa ja ne ovat kaloille erään­laisia las­ten­tarho­ja, poikas­ten turva-alueita.

Meriruo­honi­it­tyjä on paljon tuhot­tu. Lisäk­si vesien samen­tu­mi­nen tarkoit­taa, että kasvit eivät pysty enää yhteyt­tämään kuin lähel­lä pin­taa. Kir­ja avasi min­ulle kokon­aan uuden ongelmavyyhden.

Vahva lukusuositus!

Yllä ole­va on pelk­ka raa­paisu, ja varoi­tan, paljolti min­un tulk­in­tani läpi suo­datet­tu. Kir­jas­sa on val­tavasti uut­ta tietoa, sel­l­aista jota ei 20 vuot­ta sit­ten tiedetty.

Kir­ja on tiedemiehen kir­joit­ta­mana nautin­nol­lista tieteen popularisointia.

Vah­va lukusuositus!