Tämä postaus on tarkoitettu osittaiseksi vastaukseksi kysymykseen, pitäisikö meillä suosia kotiäitiyttä nykyistä enemmän.
Lapsen maailmasta ovat aikuiskontaktit karsiutuneet. Ennen lapsen ympärillä pyöri omien vanhempien lisäksi sukulaisia ja isovanhempia, naapurin tätiä, talkkaria ja vaikka mitä. Tähän verrattuna lapsen aikuiskontaktit ovat köyhtyneet. Jos yksinhuoltajaäiti vetäytyy kodin seinien suojaan hoitamaan yksin lastaan, se on lapsen kannalta joko onnellinen tai erittäin vaarallinen vaihtoehto. Kaikilla ei ole yhtä hyviä edellytyksiä hyviksi vanhemmiksi. Mitä vähemmän aikuiskontakteja lapsella on, sitä suurempia ovat omiin vanhempiin liittyvät riskit.
Tämä aikuiskontaktien harveneminen voi kelvata selitykseksi jopa siihen,miksi lastensuojelun tarve on lisääntynyt.
En nyt ymmärtänyt pointtia.
Tarkoitatko sanoa, että kotiäitien lapsilla on vähemmän muita aikuiskontakteja? Ja vielä semminkin, jos on pahamaineinen yksinhuoltaja?
Jos tarkoitat tätä, niin sano se selkeämmin. Jos tarkoitat muuta, niin sano sekin selkeämmin.
En nyt vielä tiedä, mikä oli vastaus tähän aikuiskontaktikysymykseen..
Mutta jos joku kuvittelee, että päiväkotiympäristö jotenkin paikkaa sukulaisten, kummien ja ystävien puutteen, niin naiivi saa olla. Hoitajia tulee ja menee… Eivät ne mitään “aikuiskontakteja” ole aloituksen tarkoittamassa mielessä.
Eli odottelen tässä edelleen mikä on tämä vastakkainasettelu kotiäitiydelle ja päiväkotilapsuudelle. Itse en sanoisi ainakaan että aikuiskontaktit. Muita eroja voi olla sekä hyvään että huonoon suuntaan, mutta niistä ehkä myöhemmin enemmän.
Osmo alkaa vanhoina päivinään höppänöityä ja muistella miten paljon paremmin silloin ennen olikaan kun koko kylä kasvatti lapset. Silloin tiesi mukulat paikkansa ja aikuiset oli viisaita ja hyviä.
Nyt kun illuusio on mennyt rikki on Odella paha mieli, ja sitä pitää paikata ehdottamalla rivien välistä yhteiskunnan tarjoamaa päivähoitoa tai jotain millä lapset saadaan pakkososiaalistettua.
Lähde eläkkeelle hyvä mies. Vanhana saa olla höppänä ihan rauhassa, sitä varten me nuoremmat käymme töissä että teille saadaan eläkkeet kustannettua.
En mitenkään väitä olevani tämän aiheen asiantuntija. Mutta pakko pistää havainnot kaksivuotiaan pojan esikoisisänä. Äitiys on minun havaintojen mukaan monesti “fanaattista”. Mielipiteet voi olla hyvinkin jyrkät. Ohjeita tulee sieltä täältä. Neuvolasta, kätilöiltä, omilta isovanhemmilta, vanhemmilta sisaruksilta, tädeiltä ja ystäviltä. Kaikilla tuntuu olevan mielipide kuka mitenkin on asian oppinut tai kokee. Käytännöt on vaihdellut ainakin viimeiset 60 vuotta edes takaisin. Oma lapsemme laitettiin päivähoitoon 1 v 3 kk ikäisenä. Monien mielestä aivan liian aikaisin. Ensimmäinen puolivuosi oli kyllä kohtalaisen rankkaa. Lapsen takia sairaspoissaoloja (korvatulehdus,nuha) tuli ensimmäisen puolenvuoden aikana erijaksoissa n. 20 työpäivää. Nykyään hyvin harvoin. Lapset toki kehittyy luonnollisesti eriaikoina, mutta minun havaintoni on että yllättävän usein ns. kotiäidin samanikäinen lapsi imee vielä esim. tuttia, ei osaa käydä potalla ym. esim ei ole ollut päivääkään erossa vanhemmistaan. Vaikea sanoa mikä on oikea kehityksen aste, mutta väistämättä minun mielestä osin on kyse kotiäidin laiskuudesta, varsinkin jos vielä päälle kolmivuotiasta hoidetaan kotona..
Kuten kaikki valveutuneet ovat tietoisia siitä, että lastensuojeluviranomaisten työtaakka on lisääntynyt hurjasti ja kun tiedetään myös se, että kaikessa viranomaistyössä rapatessa roiskuu.
Lisäksi useilta tahoilta on kantautunut korviini, että lastensuojeluviromaiset käytännössä eivät ole enään riittävän ammattitaitoisia käsittelmään lasten ja vanhempien ongelmia. Koulutkin on valjastettu raportoimaan lasten ongelmista lastensuojeluilmoituksillaan.
Eli rapatessa roiskuu ja on ihan varmasti niin, että esim. koulujen opettajat päätyvät liian helposti lastensuojeluimoituksiin kun omat rahkeet eivät enää riitä. Siis tyypillistä virkamiestoimintaa taas parhaimmillaan. Onkohan koulujen lasten kiusaamisasiat siirtyneetkin sille asteelle, että raportoidaan hiukan liian helposti lasten käyttäytymisesta jollekkin toisella taholle, että toinen taho hoitaisi ongelmat pois koulujen arjesta.
Perinteisestihän on ollut niin, että “Toisella puolella ovea ongelmat ratkeavat”.
Olen samaa mieltä otsikosta: lapsen riski huonoista vanhemmista on kasvanut. En kuitenkaan näe peikon luuraavan Osmon osoittamassa suunnassa:
kotiäitiyden suosimisessa ja sen myötä (mahdollisesti) tapahtuvassa aikuiskontaktien vähäisyydessä.
Mutta voi olla, että kotiäitiys on käytännossä valikoitunut enemmän heille, joiden mahdollisuudet huoltaa kunnolla lapsiaan ovat muutenkin vähäisemmät.
Mitä paremmat tulot perheellä on, sitä kalliimmaksi tulee pitää toista vanhempaa (äitiä) kotona. Siksi luultavasti hyvätuloiset (äidit) useammin menevät töihin siinä vaiheessa, kun äitiys-/ vanhempainrahakausi loppuu. Eli pääsääntöisesti vain huonotuloiset tai työttömät äidit ryhtyvät nykyään kotiäideiksi.
Eli: kotiäitiys ei aiheuta aikuiskontaktien puutetta, mutta nykyinen sosiaalipolitiikka johtaa siihen, että vain heikoimmassa asemassa oleville äideille on kannattavaa olla kotiäiti, ja se heikompi asema itsessään sisältää riskejä.
Muuten olen sitä mieltä, että holtiton viina-ale laman syrjäyttämille oli megalomaaninen virhe.
Ja vielä: ihmetyttää Elina se, että aina älähdät varsin marttyyrimaisesti pieneenkin viittaukseen yksinhuoltajasta. Eikö se ole joissakin tapauksissa ihan relevantti lisäriski?
Touko Mettinen
Kovan luokan tragediat tuntuvat kyllä tapahtuvan ydinperheissä kuten nyt tämä Oulunkin tapaus.
Myös pommittaja-Gerdt, ampuja-Auvinen ja puukottaja-Kukka olivat alkuperäisissä ydinperheissä eläviä. Saaren koti oli hänen kotona asuessaan kaksivanhempainen, joskin uusiosellainen.
Yksinhuoltajalla ei ole varaa jäädä yksin. Hän joutuu verkostoitumaan aivan pakosti kaikkien mahdollisten tuttujen kanssa. Yksinhuoltajat muodostavat yleensä keskenään asuinalueella ringin, jossa toisten lapsia hoidetaan tarvittaessa ja kyläillään taajaan toisten luona.
Uskon, että parisuhteessa on helpompi eristäytyä muusta maailmasta. Se on ainakin toisella tavalla mahdollista.
Touko, tiedän kyllä, että yksinhuoltajien pojilla on enemmän asosiaalista käyttäytymistä. Nyt kuitenkin aloitus koski aikuiskontaktien puutetta.
En siis usko, että lapsen laitoshoidolla ja lapsuuden merkityksellisillä aikuiskontakteilla on mitään tekemistä toistensa kanssa. Pienet pojat tarvitsevat lähelleen turvallisia ja välittäviä miehiä, mutta niitä ei kyllä päiväkoti tai koulu tarjoa.
Osmon ajama “kaikki pääkaupunkiseudulle radanvarteen” ‑politiikka on omiaan eristämään ihmisiä sukulaisistaan, lapsuuden tovereistaan ja koulukavereistaan… Kontaktit täytyy luoda etelässä uudestaan. Jonnekin kauas jäävät isovanhemmat ja muut lapsen luonnolliset kontaktit, jotka perustuvat rakkauteen lasta kohtaan. Tilipussi hoitotyöstä ei takaa muuta kuin mekaanisen hoidon.
Mikäli päivähoidolla ja lisääntyneillä huostaanotoilla olisi kausaalinen yhteys, niin silloinhan huostaanottojen olisi pitänyt olla 60-luvulla paljon yleisempiä. Olihan kotiäitiys moninkertaista verrattuna nykyiseen tilanteeseen. Tietysti on muita väliintulevia muuttujia, mutta kuitenkin..
Henkilökohtaisesti tunnen vain kaksi tapausta, joissa lapset on otettu huostaan. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli äidin holtiton päihteidenkäyttö ja lasten jättäminen yksin kotiin kapakkaillaksi.
Eli kyllä nyt huostaanottoja lähtisin tarkastelemaan nimenomaan naisten lisääntyneestä päihteiden käytöstä käsin.
Alle kolmivuotiaista Suomessa on 23 prosenttia tarhahoidossa ja 3–6 ‑vuotiaista 65 prosenttia (STM 2007). Olisi nyt mielenkiintoista nähdä tilasto, ovatko kotona hoidetut huostaanotoissa yliedustettuina.
Helsingissä tarhalapsien osuudet ovat varmasti paljon korkeammat. Veikkaanpa että asia menee päinvastoin, päivähoidossa olevia otetaan huostaan enemmän. Yritänpä löytää jotain tästä.
Osmo:
“Mitä vähemmän aikuiskontakteja lapsella on, sitä suurempia ovat omiin vanhempiin liittyvät riskit.”
Meidän muksuilla ei oikein mitään muuta olekaan kuin aikuskontakteja, jos omia sisaruksia ei lasketa. Tämäkin on mielestäni lapsen kehityksen kannalta pienoinen riski, koska lasten välisiä pelisääntöjä tulisi oppia ennen kouluikää. Jos näin ei tapahdu niin oppilaat kyllä ennemmin tai myöhemmin lutviutuvat tilanteeseen, mutta en ole niin varma opettajista 🙂
Minusta nykylapset ovat fiksumpia kuin vanhempansa aikanaan. Pojasta polvi paranee. Tämä ei koske kaikkia, sillä näyttää siltä, että myös lapsissa on yhä enemmän väliinputoajia. Ei niitä prosenteissa mitattuna paljon ole, mutta enemmän kuin ennen.
Väliinputoajien perhetaustat vaihtelevat, mutta en usko, että isovanhempien “poissaolo” siihen vaikuttaa. Enemmän siellä taitaa olla taustalla vanhempien hektinen maailmanmeno.
Kannattaa muistaa, että yhteiskunta pyörii äitien, ei lasten ehdoilla. Lisäksi politiikassa on kova tasa-arvon eetos vasemmalla ja vihreissä, joka vaatii äitiä töihin. Kotiäitiä vastustetaan vähän kuin yksityisautoilua.
Lapset ovat siellä takana jossain.… vaikka niiden etuun tietysti jokainen vakavastiotettava aina vetoaa kaikissa tilanteissa.
Tässä on mielestäni kyseessä sama ongelma kuin monessa muussakin kysymyksessä. Suurin osa lapsiperheistä voi parhaiten, kun niillä on itse mahdollisuus tehdä ratkaisut lasten hoidon järjestämisestä. Vaikka itsestäni tuntuu hurjalta pienten lasten pitäminen tuntikausia meluisissa päivähoitoryhmissä, on ymmärrettävä, että se, mikä kullekin perheelle on paras ratkaisu, ei ole aina niin yksinkertainen kysymys.
Varsinainen ongelma on se, että päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivät tai muuten vain, ehkä jonkin elämäntilanteen takia totaalisesti uupuneet, vanhemmat eivät saa tarpeeksi apua.
Kaikki resurssit pitäisi käyttää ennen kaikkea apua todella tarvitsevien perheiden tukemiseen. Valtaosalle perheistä riittää, että mahdollistetaan aito valinnanvapaus lastenhoidon järjestämiseksi. Se, että ihmiset saavat tässäkin asiassa tunteen siitä, että saavat hallita elämäänsä aikuisina, vastuullisina ihmisinä, on ensisijaisen tärkeää.
Olennaisinta olisi pyrkiä yhteiskuntaan, jossa aikuiset ihmiset saavat tuntea olevansa vapaita ja vastuullisia kansalaisia. Sillä estetään turha katkeroituminen ja taloudellisia resursseja sekä henkisiä voimavaroja jää niiden auttamiseen, jotka apua tarvitsevat.
En minäkään usko itse yksinhuoltajana ja paljon heitä tuntevana, että aikuiskontaktien puute sinänsä vaivaisi enemmän yksinhuoltajien lapsia. Harvoin yksinhuoltaja asuu keskellä peltoa omassa talossa autottomana kuten jotkut liitossa elävät äidit.
Elina totesi jo, että ongelma voi olla miesten puute pojan kasvuympäristössä. Tämä selittänee paljolti yh-perheissä kasvaneiden poikien ongelmia. Täti-ympäristössä kasvaneen pojan miehinen identiteetti löydetään sitten rötöstelyn kautta, kun muuta kanavaa ei tunnu olevan.
Päiväkoti, jos mikä on täti-ympäristö, joten poikien pahoinvointia tuskin päiväkodilla ratkaistaan, vaan esim. urheiluseuroissa.
Pitäisi ilmeisesti aina kirjoittaa kieli keskellä suuta, ettei tulisi väärinymmärretyksi. Kun sanoin,että lasten riskit ovat kasvaneet aikuiskontaktien vähenemisen myötä, en tarkoittanut, että tästä voisi johtaa,että
1) lasten asema olisi yleensä huonontunut;
2) että yksinhuoltajaperheiden lapset voisivat huonommin keskimäärin kuin kahden huoltajan lapset;
3) päiväkoti olisi parempi kasvuympäristö keskimäärin kuin koti.
Kun puhumme lasten vakavien riskien torjunnasta, kaikki nuo väitettä ovat sen sijaan totta jossain määrin.
Jos yksinhuoltaja saa mielenterveyden häiriöitä, lapsi on suuremmassa vaarassa kuin jos kahden huoltaja perheessä toinen vanhemmista saa mielenterveyden häiriöitä. Todennäköisyys, että molemmat saavat, ei ole nolla, mutta toki pienempi.
Jos kotona asiat menevät huonosti, lapsi on paremmassa turvassa, jos hän on päivähoidossa, koska kodin ongelmat voidaan ainakin jollain todennäköisyydellä huomata. Kovin ahdistavista kotiympäristöstä voi olla vapauttavaa päästä vähäksi aikaa muualle.
Jos ydinperhe elää keskellä peltoa auvoisessa maailmasta eristetyssä omakotitalossaan republikaanisessa onnelassa vain toistensa ja television seurassa, riskit ovat suuremmat kuin elävässä pihapiirissä kasvavilla lapsilla. Aikuiskontaktien lisäksi joiltakin lapsilta puuttuvat myös lapsikontaktit, ja sekin on paha asia.
Helsinki nosti kotihoidontuen Helsinki-lisän joksikin aikaa hyvin korkealle. Tämän toimenpiteen sivutuotteena peruskouluun tuli lapsia, jotka eivät osanneet kunnolla puhua, koska kukaan ei ollut koskaan puhunut heille. Tämä on tietysti ääritapaus, mutta jotain sellaista, jota ei voi tapahtua toimivassa sosiaalisessa ympäristössä.
Elina on oikeassa siinä, että vanhempien päihteiden käyttö on suurin yksittäinen tekijä pienten lasten ongelmissa. Sitäkään ajatellen ei ole ainoastaan hyvä asia, jos vanhemmille maksetaan kovin paljon siitä, ettei lasta koskaan nähdä päiväkodissa.
Kolikon toisena puolena tietysti on, etteivät nämä asiat koske suurta enemmistöä, eikä yhteiskunnan pelisääntöjä voi tehdä pelkästään vähemmistöä ajatellen. Tämä on yksi näkökohta näkökohtien joukossa.
Minua vähän ihmetyttää sellainen keskusteluilmapiiri, jossa jonkin näkökohdan esittämisestä aina seuraisi suoraan, mitä suosittelee, ikään kuin maailmassa kaikki hyväksyttävät argumentit aina osoittaisivat samaan suuntaan. Jos kannatat vaihtoehtoa A et voi nähdä siinä kerrassaan mitään ongelmia etkä vaihtoehdossa B kerrassaan mitään hyvää. Eikö sen pitäisi olla päinvastoin: jos kannattaa vaihtoa A kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota sen puutteisiin voidakseen aikanaan torjua ne.
Politiikassa tämä mustavalkoisuuden ihanne on yli kaiken, ja siksi siihen kyllästyinkin.
TM,
Melu jatkuu kotonakin päivän jälkeen.. Meillä jokainen lapsi oppi huutamaan asiansa päivähoidossa. Vaikka välimatkaa äitiin oli metri, niin kersat huusivat kurkku suorana kaiken sanottavansa. Se oli tietysti ainoa tapa saada päivän mittaan asiansa perille ja jatkui sitten vaistonvaraisesti illallakin.
Päiväkotivuosien jälkeen pikku hiljaa volyymi normalisoitui. Eli ongelma oli väliaikainen.
Päivähoidossa syrjäytymisen ehkäisijänä on se ehdoton hyvä puoli, että päivähoidossa kyllä huomataan, jos lapsi on tavalla tai toisella laiminlyöty. Hygieniapuutteet, aliravitsemus, fyysinen pahoinpitely ja henkisen kehityksen jälkeenjääneisyys tulee huomatuksi paremmin huomatuksi päiväkodissa kuin naapurustossa.
Päiväkodilla ei myöskään ole mitään sosiaalisia kynnyksiä olla yhteydessä lastensuojeluun, jos lapsen etu sitä näyttää vaativan. Naapurissa puolestaan saattaa asua “asia ei minulle kuulu” ‑ihminen.
Osmo,
Oletat, että lapsi on enemmän vaarassa yksinhuoltajaperheessä, jos lähihuoltajalle tulee ongelmia mielenterveytensä kanssa.
Toisaalta sellaisessa tilanteessa yksinhuoltajan on pakko hakea apua. Kukaan ei paikkaa hänen tekemisiään tai tekemättä jättämisiään. Kahden huoltajan perheessä voidaan piiloutua ja salata ongelmat paljon pidempään, kun toinen pitää kuitenkin arjesta huolta.
Jos yksinhuoltaja romahtaa, se näkyy ulospäin heti lapsissa, jotka eivät saa välttämättä edes ruokaa. Kun toinen paikkaa tilannetta, niin pahatkin tilanteet jäävät kulissien taa. Toisen sairaudesta muodostuu se kuuluisa virtahepo olohuoneeseen.
Yksinhuoltajuus on silti riski, en siis väitä muuta. Se on ihan tilastoista luettavissa. Riski kohdistuu oikeastaan vain poikiin.
Yksinhuoltajien tytärten käyttäytyminen ei juurikaan poikkea verrokeista eikä koulumenestyskään. Pojan kasvattamiseen tarvitaan henkisesti ja mielellään paljon fyysisetikin läsnäoleva isä tai muuten poikaan aidosti kiintynyt mies.
Tätä ei joka feministi usko, mutta näin se on.
Meidänkin lapsemme ovat päiväkodissa nimenomaa lapsi- eikä aikuiskontaktien vuoksi. Isäntä kun oli kotihoidossa koulunaloitukseen saakka, niin siinä olikin ollut melkoisia sopeutumisvaikeuksia. Ymmärrän kumminkin Osmon pointin aikuiskontakteista: jos lapsen elämään kuuluu muitakin aikuisia kuin omat vanhemmat, niin perheen ongelmat tulevat herkemmin ilmi ja niihin voi puuttua.
Olen kyllä siitäkin Osmon kanssa samaa mieltä, että vanhempia ei pidä painostaa kotivanhemmuuteen. Ne, jotka haluavat ja kokevat pystyvänsä hoitamaan lapsia kotona, tekevät sen kyllä muutenkin, jos vain perheen talous antaa myöten. Me useimmat haluamme tehdä valintamme lasten parasta ajatellen, mutta kotihoitoon painostaminen voi toimia itseään vastaan. Vaikka koti onkin keskimäärin jonkin verran päiväkotia parempi kasvuympäristö, niin se ei kerro mitään siitä, mikä on tilanne jonkun tietyn yksittäisen lapsen tai perheen kohdalla. Sen tietävät parhaiten lapsen vanhemmat.
Netin vauvapalstoilla tapahtuvaan painostukseen ei tietenkään juurikaan voi vaikuttaa, mutta toivoisin, että kaikki päiväkotien työntekijät osaisivat pitää mölyt mahassa. Eivät he oikeasti tunne perheiden tilanteita, vaikka jotain käsitystä päivittäisten jutustelujen perusteella syntyykin. En minä ainakaan omaa väsymistäni tilitä, vaan keskityn kuulumisten vaihdossa lapseni tekemisiin.
Ja tällä en sitten tarkoita sitä, etteikö kotihoidontukea pitäisi nostaa. Se on nykyisellään jokseenkin mitätön verrattuna kotiin jäämiseen liittyvään ansionmenetykseen ja sen ostovoima pienenee koko ajan.
Ongelma ei taida niikään olla päiväkotihoito. Se on varmasti monellekin lapselle hyvä vaihtoehto, koska opettaa sosiaalisuutta, ryhmässä toimimista jne. Mutta onko sitten päivähoito laitettu liian “tuottavaksi”. Toisaalta Osmo on kyllä niin oikeassa kuin vain voi olla perheen suhteen. Monella suomalaisella sitä ei käytönnössä ole ollenkaan. Lasten kasvatusta, vanhusten hoitoa, syrjäytyneiden apua ei voi sysätä viranomaisten harteille. Sellainen ei voi koskaa toimia. JOstain pitäisi suomalaisiinkin luoda perheelle yhteisöllisyyttä, vastuuta edes sukulaisistaan. Siinä me olemme menneet väärään suuntaan. Olisko syynä ajan henki, itsekkyys, mammonan palvonta. Niistä ei jää lopulta mitään käteen.