Avainsana: ETA-sopimus

Syksyl­lä 1989 Suomes­sa käsitelti­in ETA-sopimus­ta, siis sopimus­ta Euroopan talousalueesta, jos­sa euroopan vapaakaup­pa­sopimuk­sen EFTAn jäsen­maat liit­tyivät tiivi­im­min osak­si EU:n yhteis­markki­noi­ta. Olin tuol­loin tuore kansane­dus­ta­ja vihrei­den nelim­iehisessä eduskun­taryh­mässä. Sanoin jos­sain, että koko ETA-puhe on sumu­tus­ta, kos­ka tuol­lainen oloti­la ei voi olla pysyvä. Mitä järkeä on EU-jäsenyy­dessä ilman äänioikeut­ta? Sil­lä tähdätään siis EU-jäsenyy­teen. Pres­i­dent­ti ja ulko­min­is­teri eivät ker­ro eduskun­nalle totu­ut­ta asiasta.

Kan­nan­ot­toni sai keskusta­laises­sa lehdis­tössä suur­ta huomio­ta, jos­sa se julka­isti­in muo­dos­sa pres­i­dent­ti salaa aiko­muk­si­aan eduskunnal­ta. Ulko­min­is­terin  (Pert­ti Paa­sio) osu­us jotenkin uno­h­tui. [Ulko­min­is­terin nimi kor­jat­tu 17.9. 2019]

Sain kut­sun pres­i­dentin puheil­la. Ota samal­la se eduskun­taryh­mäsi mukaasi.

Menimme kolmis­taan, Pekka Haav­is­to, Erk­ki Pul­li­ainen ja minä  (Eero Palo­heimo oli Lon­toos­sa) pres­i­dentin puheille 18.10 1989. Pres­i­dent­ti piti meille 45 min­uutin esi­tyk­sen tapaami­sis­taan eri val­tion­jo­hta­jien kanssa. Se oli varsi­nainen name-drop­ping ‑puhe, jos­sa suuret kan­sain­väliset vaikut­ta­jat vilahte­liv­at yht­enään. Kävimme aika pitkän keskustelun Euroopas­ta, Suomes­ta, neu­vos­tokau­pas­ta ja taloudesta.

Pres­i­dentin käsi­tys Europan tule­vaisu­ud­es­ta oli kovin talou­s­pain­ot­teinen. Hän sanoi muun muas­sa, että Neu­vos­toli­it­to päästää Unkarin ja Puolan län­teen, kos­ka ne maat ovat niin velka­an­tunei­ta, ettei se halua mak­saa niiden velko­ja. Sanoin siihen, ettei DDR:n hal­li­tuskaan kovin vankasti pallil­laan istu, johon pres­i­dent­ti vas­tasi vähän tuo­htuneena, että DDR:n talous on niin vah­val­la poh­jal­la, ettei sitä uhkaa mikään. Minä ajat­telin aivan toisin. Jos 150 000 mie­lenosoit­ta­jaa on Leipzi­gin kaduil­la sitä mieltä, ettei keis­ar­il­la ole vaat­tei­ta, tarvi­taan mon­ta panssari­vaunua vaku­ut­ta­maan, että keis­ari on pukeu­tunut mitä tyylikkäimmin.

Honeck­er sai kenkää vielä samana päivänä ja Berli­inin mur­tui 22 päivää myöhemmin.

Rai­ja Orasen kir­jas­ta Manu saa aivan toisen­laisen käsi­tyk­sen Koivis­ton tun­nelmista DDR:n suh­teen noina viikkoina. Ken­ties pres­i­dentin tuo­h­tu­mus joh­tui siitä, että olin sanonut jotain, jota suo­ma­laisen kansane­dus­ta­jan ei ollut syytä sanoa julk­isu­udessa. Tai sit­ten hänen muistin­sa on valikoiva.

Tätä käsi­tys­tä Puolan ja Unkarin luovut­tamis­es­ta län­teen olen myös ihme­tel­lyt. Mikä on asein voitet­tu, sitä ei yleen­sä aivan pien­ten taloudel­lis­ten murhei­den vuok­si anneta takaisin. Mut­ta toisaal­ta Man­ul­la oli hyvät suh­teet Gorbatšoviin.

Ker­rot­tuaan keitä kaikkia on tavan­nut, Manu sanoi, että Itä-Euroopan uudet johta­jat ovat hänelle kyl­lä tun­tem­at­to­mia. Sanoin, että me taas tun­nemme ne kaik­ki. Kun oppo­si­tio on ollut kiel­let­ty, mut­ta ympäristöjär­jestöt sal­lit­tu­ja, oppo­si­tio on jär­jestäy­tynyt ympäristöli­ikkeik­si. Sik­si nuo uudet johta­jat ovat jär­jestäen olleet Euroopan vihrei­den tapaamisissa.

Koivis­to kysyi, olem­meko tuoneet tämän esille ulkoasian­valiokun­nas­sa. Sanoin, ettei meil­lä pienenä ryh­mänä ole siel­lä paikkaa.

Kohta­laisen pikaises­ti val­tiopäiväjärjestyk­seen tehti­in tilapäi­nen muu­tos ja ulkoasian­valiokun­taan otet­ti­in 18. jäsen. Val­it­simme siihen Pekka Haaviston.

Haav­is­ton on nyt ulkoministeri.