Vaikka valinnanvapautta koskevat lait onkin annettu eduskunnalle, jatkan Lääkärilehdessä pohdiskelua, miten minä tämän tekisin. Voi olla, että tulee vielä ajankohtaiseksi.
= = = =
Terveydenhuollon valinnanvapautta on markkinoitu hyvillä mielikuvilla, joita ihmisillä on työterveyshuollosta ja yksityisitä lääkäriasemista.
Työterveyslääkärille pääsee nopeasti, ja tyytyväinen potilas poistuu lääkärin luota resepti kourassaan.
Helsingissä saa yksityiseltä terveysasemalta ajan puolen tunnin kuluttua ja voi vielä valita useasta vaihtoehdosta sen, johon on mutkattomin matka. Ystävällinen lääkäri varaa vielä ajan tarkistuskäynnille. Ylikapasiteettia?
Suurin osa ihmisistä on perusterveitä ja siksi heille riittävät kevyet, halvat ja joustavat palvelut.
Suurin osa sote-huollossa koskevasta työstä taas tehdään paljon palveluita käyttävien parissa, joita ei työterveydenhuollossa tapaa.
Jotta yksityiset sotekeskukset eivät voisi kuoria helppohoitoisia asiakkaita, niiden on otettava myös vaativampia potilaita, jotka saattavat tarvita apua myös sosiaalisissa kysymyksissä. Se suosii todella suuria yrityksiä, koska vain ne voivat tarjota kaikkea.
Entä jos perusterveelle enemmistölle osoitettaisiin työterveyshuollon tasoiset kevyet palvelut ja paljon hoitoa vaativat jäisivät yhteiskunnan vastuulle?
Sote-palveluissa on taloudellisia kannusteongelmia. Painottamalla maksuissa kapitaatiota – sotekeskus saa tulonsa pääasiassa potilaiden lukumäärän, ei annetun hoidon perusteella – vältetään se, että lääkäri kutsuu potilaan tarkistuskäynnille aina vain uudestaan, mutta synnytetään alihoidon riski. Perusterve hyväosainen vaihtaa sote-keskusta, jos ei saa hoitoa, mutta paljon palveluja tarvitseva huono-osainen on heikossa asemassa tässäkin. Kun vakavaksi kasvavat ongelmat vielä siirtyvät erikseen maksettaviksi, ei varhainen puuttuminen motivoi. Raskashoitoisten potilaiden osalta ei saa toimivia sääntöjä oikein mitenkään. Olisi turvallisempaa, jos he olisivat edelleen julkisen terveydenhuollon vastuulla.
Jos yksityiseltä lääkäriasemalta edellytettäisiin vain työterveyshuollon tasoisia palveluja, niille ei myöskään maksettaisi kovin paljon. Kalliit sairaudet rajattaisiin ulos niin kuin ne on rajattu työterveyshuollostakin.
Jos näin tehtäisiin, voitaisiin luopua erillisestä työterveyshuollosta – siis vapaaehtoisesta sairauden hoidosta. Pakollinen työolosuhteisiin liittyvä jäisi.
Päätyisimme perhelääkärijärjestelmään, joka on koettu hyväksi niin monessa maassa. Seon mahdotonta, jos isä ja äiti saavat hoidon omien työnantajiensa kautta ja lapset julkisesta terveydenhuollosta. Perhelääkäri näkee helpommin yhteyden isän päihteidenkäytön, äidin mielenterveysongelman ja lapsen oirehtimisen välillä.
Vaikka raskaat potilaat jäisivät kunnan terveyskeskuksen vastuulle, toki terveyskeskus voisi kilpailla myös näistä helpoista potilaista. Silloin terveyskeskusten pitäisi ymmärtää, että niiden tulisi voida antaa helpoille potilaille lääkäriaikoja viivytyksettä. Ellei tätä tunnusta sitä, että aika on kalliimpaa kuin toisille., menettää työssä käyvät potilaat yksityisille.
Olisi toivottavaa, että maakunnat voiviat kehittää erilaisia ratkaisuja, eikä niitä kaikkia pakotettaisi samaan kaavaan. Sellainenkin pitäisi olla mahdollista, että potilas kirjautuu terveyskeskuksen asiakkaaksi, mutta terveyskeskus ostaa kevyet palvelut perhelääkäreiltä.
= = = =
Tyytyväisestä potilaasta resepti kourassa voi myös tulla ongelma. Sote-keskusten kilpailuvaltiksi voi kehittyä maine hövelinä reseptin kirjoittajana. Näin saatiin Yhdysvalloissa aikaan valtava opiaattiriippuvaisten ongelma.
Kun kaikki reseptit kirjataan nykyisin kanta-palveluun, ei pitäisi olla vaikeata valvoa lääkärien reseptikäytäntöjä tekoälyn avulla ja puuttua asiaan, kun aihetta ilmenee.