Olin erässä illanistujaisissa kertomalla muistelmistani “Voittoja ja tappioita. Minua haastatteli etinen A‑studion toimittaja Markku Lehtola. Tilaisuus li ylivoimaisesti paras kirjani teemoilta. Markku Lehtola oli kirjoittanut osallistujille myös esittelyn kirjastani “niiltä osin, jotka eivät tulleet haastattelussa esille”. Juttu oli niin hyvä, että julkaisen sen tässä, vaika siitä siis puuttuvat parhaat palat:
AJAUTUMINEN VIHREÄKSI POLIITIKOKSI
Ode kertoo, että kaikista ihmisistä eniten hänen tekemisiinsä 1970-luvulla vaikutti Ville Komsi, jonka hän oli tavannut 1968: ”Hän veti minut nuorliberaaleihin ja Enemmistö ry:hyn.”
Komsin kanssa hän toimi ”höllästi” liberaaleissa, ”mutta liberaalien kunnallispolitiikkaa Helsingissä emme voineet kannattaa”. Liberaalit asemoituivat edistämään autoilijan asiaa ”eli juuri sitä, mitä me halusimme vastustaa”. Jalankulku- ja joukkoliikennemyönteistä liikennepolitiikkaa ajavat olivat silloin vähemmistönä kaikissa puolueissa, Ode kirjoittaa.
Oli Komsin ajatus, että koottaisiin ”villi lista” Helsingin kunnallisvaaleihin 1976. Siihen kerättiin 18 nimeä, ja Oden mukaan se ei ollut mikään puolueeseensa tyytymättömien liberaalien lista vaan enemmänkin kaikkiin puolueisiin tyytymättömien lista: ”Meitä oli sekä monesta eri puolueesta että täysin puolueista riippumattomia.”
Helsinki-liike sai 1 704 ääntä eikä yhtään valtuustopaikkaa; siihen olisi tarvittu kaksinkertainen äänimäärä. ”Äänimäärämme oli kuitenkin paljon isompi kuin villeillä listoilla sitä ennen”, Ode huomauttaa.
”Monista mukana olleista tuli sittemmin vihreitä, mutta ei kaikista. Poliittinen vihreys oli kuitenkin syntynyt. Meillä ei ollut ulkomaista esikuvaa. Jokin historiallinen tilaus Helsinki-liikkeelle taisi kuitenkin olla. Tukholmassa perustettiin vähän myöhemmin tavoitteiltaan hyvin samanlainen Stockholmspartiet.”
Vaaleja varten perustetun Helsinki-liike ry:n nimi muutettiin myöhemmin Helsingin Vihreiksi: ”Kun yhdistys piti sen jäsenmäärän kasvettua muuttaa liittopohjaiseksi, se päätettiin lakkauttaa ja perustaa uusi samanniminen yhdistys uusilla säännöillä.”
MINÄ JA DEMARIT
Ode kirjoittaa katsoneensa pitkään demareita ”kunnioituksella ylöspäin”. ”1980-luvulla se oli minusta puolueena ylivoimainen suomalaisten puolueiden joukossa. Erityisesti kunnioitin puolueen asiantuntijoihin nojaavaa valmistelukoneistoa”, Ode kirjoittaa.
Demareissa vallalla ollut social engineering ‑suuntaus vastasi Oden ajattelutapaa, ja puolueen päälinjan suunnittelu näytti ulospäin asiantuntevalta, vaikka demareissakin oli tietysti ”kaiken maailman vipeltäjiä”.
Jo 1980-luvulla demareissa oli Oden mukaan paljon poliitikkoja, joiden ajattelutapaa ja toimintaa hän kavahti. ”Olen koko ikäni inhonnut populisteja, ja niitä oli silloin demareissa, siis jo silloin”, Ode kirjoittaa, mutta ei nimeä tässä yhteydessä ketään demarien populisteista.
Demareiden valtuustoryhmä oli Oden mielestä silloin vielä kovatasoinen, ja sillä oli laaja-alaista osaamista: ”Heitä pilkattiin maisteridemareiksi, joskin joukossa oli myös useampi tohtori.” Maisteridemareita Ode ilmiselvästi arvosti.
Vihreä liike oli silloin yksimielinen, että demarit määräävät Suomen suunnan, ja jos yhteiskuntaan haluttiin vaikuttaa, piti vaikuttaa demareihin. Käsitys oli, että ulkopuolelta demareihin voisi vaikuttaa tehokkaimmin.
Tuohon aikaan Ode uskoi poliittisen vihreyden olevan väliaikainen projekti, ”jonka tarkoitus on toimia katalyyttina suomalaisen politiikan uudistamiseksi”. ”Tämä ei ollut elämäni ainoa virheellinen ennuste, mutta yksi suurimmista se kyllä oli.”
Oden mukaan suomalainen yhteiskunta oli 1980-luvun loppua lähestyttäessä “kuin sosiaalidemokraattinen unelma”. Työmarkkinat toimivat, ja tulonjako oli ehkä maailman tasaisin, ”tai ainakin tasaisempi kuin missään maassa nykyisin”.
1990-luvulla tietoon ja analyyseihin pohjautuvaa politiikkaa kohtaan nousi demarien sisältä populistisia paineita, jotka Paavo Lipponen onnistui vielä pitämään hallinnassa, ”mutta hänen jälkeensä repsahti”.
Vuosituhannen vaihteessa Lipponen kehotti Odea liittymään demareihin: ”Sen verran vahvat juuret minulla oli vihreissä, että en voinut edes harkita, mutta ilman niitä olisin ehkä voinut vielä silloin kutsun hyväksyä. Demareiden henkinen alamäki ei ollut silloin vielä niin paha kuin myöhemmin. Enää en harkitsisi.”
MINÄ JA KOKOOMUS
Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja Alexander Stubb pyysi Odea kokoomuksen ehdokkaaksi: ”En harkinnut hetkeäkään. Minusta ei saa kokoomuslaista mitenkään. Jos vaihtoehdot muuttuisivat kokoomustakin huonommiksi, aina jäisi sentään jäljelle mahdollisuus irrottautua politiikasta kokonaan.”
Ode kirjoittaa, että hänen lapsuuden ympäristössään oli paljon kokoomuslaisia. ”Heidän pinnallisuutensa antoi minulle pysyvän rokotuksen puoluetta vastaan.” Hän huomauttaa, että olisi saanut ”varmaankin” vastaavanlaisen rokotuksen, jos hänen lapsuudenympäristössään olisi ollut paljon maalaisliittolaisia, demareita ja SKDL:läisiä.
Tässä yhteydessä Ode toteaa, että ”moni varmaankin pitää minua nykyisin oikeistovihreänä”. ”Edustin kuitenkin vihreiden vasenta laitaa 35 vuotta sitten, kun eduskuntaryhmä oli pahasti jakautunut. Me emme kutsuneet itseämme puolueen vasemmistolaiseksi vaan yhteiskunnalliseksi siiveksi.”
Paljolti kansantaloustieteellisen koulutuksensa vuoksi Ode arvostaa markkinamekanismia ”ylivoimaisen tehokkaana tapana ohjata taloutta”. Hän muistuttaa talousnobelisti Amartya Senin sanoneen, että taloustiede on ennen kaikkea oppi markkinavirheistä ja niiden korjaamisesta: ”Kansantaloustieteilijät ovat tämän takia ajattelutavaltaan yleensä enemmän vasemmalla kuin oikealla.”
”Moni kokoomuslainen tuntuu ajattelevan, ettei mitään markkinavirheitä ole eikä siis mitään korjattavaa. En voisi olla enempää eri mieltä. Kokoomus pitää itseään talousosaajien puolueena. Minä en pidä.”
”Ympäristökysymysten ohella yksi tärkeimmistä markkinavirheistä on, että nykyoloissa sääntelemätön markkinatalous johtaa liian suuriin tuloeroihin. Tavat yrittää korjata sitä ovat vieneet minut kauas kokoomuksen talousajattelusta, mutta suhtautuminen markkinamekanismin tehokkuuteen taas kauas demarien viimeaikaisesta talousajattelusta.”
Ode huomauttaa arvostavansa markkinataloutta ”oikeastaan” enemmän kuin kokoomuslaiset. ”Vanhan sanonnan mukaan kokoomus ei ole pro market ‑puolue, vaan pro business ‑puolue.”
Hän kirjoittaa katsoneensa vähän kadehtien Ruotsia, jossa moderaatit on ”aivan kelpo puolue”: ”Osaavaa, urbaania keskustaoikeistolaista puoluetta tarvittaisiin myös Suomessa erityisesti nyt, kun demarit ovat langenneet talouspolitiikassaan populismiin.”
”En ole yksin käsityksissäni kokoomuslaisten heikosta osaamisesta. Moni yrityselämän vaikuttaja on valittanut samaa.”
”Suurin juopa minun ja kokoomuksen välillä on vanhastaan koskenut liikennettä, erityisesti liikennettä Helsingissä. Joku voi pitää tätä pienenä asiana, mutta minulle kaupungin viihtyisyys ei ole pieni asia. Sanoihan jo äidinäidinäitini, että autot ovat pilanneet Helsingin.” Ode korostaa, että ”olemme onnistuneet tekemään kaupungin keskustasta paljon paremman kuin se oli aiemmin”.
MINÄ JA VIHREÄT
Koijärvi-liikkeen myötä Odesta tuli ”vähän sattumalta” luonnonsuojelija. Sitä ennen hän oli, kuten aiemmin jo kävi ilmi, perustamassa Helsinki-liikettä, joka edusti ”eräänlaista” cityvihreyttä ja keskittyi liikennepolitiikkaan, kaavoitukseen ja sosiaalisiin kysymyksiin.
Ode kirjoittaa, että hänellä oli luonnonsuojeluun ”enemmän tiedollinen kuin elämyksellinen suhde” toisin kuin monella luonnossa paljon liikkuvalla: ”Tiesin, että on väärin tuhota lajeja sukupuuttoon, mutta suhtauduin asiaan kuin Aleksandrian kirjaston paloon – hyvin ikävää, mutta koko maailma ei tuhoutunut.”
”Tuohon aikaan minulle elämän ja kuoleman kysymyksiä olivat ilmastonmuutos ja väestöräjähdys. Vasta myöhemmin ymmärsin, että luonnon monimuotoisuuden häviäminen – esimerkiksi pölyttäjien piittaamaton myrkyttäminen – uhkaavat ihmiskuntaa siinä missä ydinsotakin.”
Ode tunnustaa olleensa monen silmissä huono vihreä, koska ei ole kannattanut luonnonsuojelunäkökohtia aina ja kaikkialla: ”Minulla on ekonomistin ajattelutapa. Ristiriitaisten tavoitteiden välillä on aina jokin hintasuhde. Minkään tavoitteen painoarvo ei voi olla ääretön – siis niin, että kaikki muut näkökohdat joutuvat väistymään sen tieltä.”
Hänen mielestään 1970-luvulla luontoon liittyvät asiat olivat räikeästi aliarvostettuja. Siksi oli loogista vaatia niiden aseman korostamista. Ode toivoisi ”jonkinlaista selkeää” trade off ‑hintaa taloudellisille ja luontoarvoille. ”Se, että talous voittaa luonnon ja luonto talouden varsin sattumanvaraisesti, merkitsee minun silmissäni haaskausta molempien arvojen kannalta”, Ode kirjoittaa.
Jos luonto voisi käydä kauppaa, se myisi jokaisen vihreän pläntin Helsingissä ja ostaisi rahoilla tuhatkertaisesti maata muualta, Ode ajattelee.
”Kysymys luontoarvoista muuttuu toiseksi, jos niitä ei puolusteta luonnon itsensä vuoksi vaan ihmisen vuoksi. Luonnonpuiston – siis sellaisen luonnonsuojelualueen, johon ei saa mennä ilman lupaa – oikea paikka ei ole kaupungissa, ei edes Santahaminassa.”
Ode toteaa, että hänestä on hiukan vaikea suhtautua täydellä vakavuudella liito-oravan reviirien puolustamiseen kaupungeissa: ”Miten on mahdollista, että kaavoitetaanpa Helsingissä melkein mihin tahansa, aina löytyy jostain liito-orava, mutta metsää hakattaessa ei liito-oravia ole missään?”
Ode ei kirjansa mukaan voi hyväksyä kaikkia luonnonsuojelijoiden kantoja: ”Olin aivan raivoissani, että muka luonnonsuojelun nimissä tehtiin jarrutusvalituksia Jokeri-ratikkaa vastaan. Mitä luonnonsuojelua sähköllä kulkevan joukkoliikenteen vastustaminen on?”
Sitäkään hän ei pysty hyväksymään, että luonnonsuojelun nimissä halutaan pitää Santahamina armeijan alueena vaikka sitä tarvittaisiin kipeästi asuntotuotantoon: ”Kun Santahaminaan ei voida rakentaa, joudutaan tekemään lähiluonnon kannalta paljon huonompia kaavoituspäätöksiä.”
Hänen mielestään Helsingin kaupunkirakenteen tiivistäminen kohti eurooppalaista kaupunkia on todellinen ekoteko: ”Asukasta kohti Töölössä jää maata asumisen alle kymmenesosa siitä, mitä Sipoossa. Hajautunut, amerikkalaistyyppinen autokaupunki on ympäristörikos.”
2000-luvun alussa Odella oli ”selkeä visio” vihreiden tulevaisuudesta puolueena, jolla olisi vahva asema Suomessa. Vision nimi voisi hänestä olla vaikkapa K.J. Ståhlbergin käyttämä käsite: ”porvarillinen vasemmistopuolue”:
”Vasemmistopuolue sanan siinä merkityksessä, että korostetaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, pieniä tuloeroja ja yleisen edun huomioon ottamista, mutta porvarillinen siinä mielessä, ettei se tukeudu ay-liikkeen valtaan ja suhtautuu myönteisesti markkinatalouteen tai ainakin markkinamekanismiin eikä yrittäjiä pidetä luokkavihollisina.”
En vain tunnista nykyvihreitä tästä, joko vastaavat kannat ovat siellä tai he pitävät ne hyvin piilossa. Muuten samaistun ajatteluun noin 99,9%.
Maininnat demarien suunnittelukoneistosta ja “social engineering”-tyyppisestä politiikan suunnittelusta oli mielenkiintoinen. Nykydemareista on hyvin vaikea tunnistaa, että taustalla olisi minkäänlaista suurta logiikkaa, ideaa tai edes tarinaa. Tämä demareiden suunnattomuus on tosin ollut yleiseurooppalainen ilmiö, aiheesta löytyy useita analyyttisia artikkeleita. Sen lisäksi häviävät vielä populismissa Kokoomukselle, jolla ei kyllä selvästi ole ollut vuosikymmeniin minkäänlaista suunnittelukoneistoa politiikalle, sen hoitavat EK ja ETLA, eli ei ole näyttöön perustuvaa.
Ei hyvältä näytä Suomen tulevaisuus kun poliittisten puolueiden johto vaikuttaa olevan täynnä vähintään kyseenalaisen kyvyn ja ajattelun omaavia ihmiä. Miten meritokratia on mennyt näin pahasti metsään? Ilmeisesti moderni media ja populismi tuhosivat myös puolueet (ja demokratian toimintakyvyn?) samalla kun nuorten mielet menivät.
Kysyin tekoälyltä mitkä ovat Vihreän liikkeen pahimmat ongelmat nykyisessä maailmantilanteessa:
1. Fossiilisten polttoaineiden riippuvuus
Nykyisessä maailmantilanteessa vihreän liikkeen suurin haaste on fossiilisten polttoaineiden, kuten öljyn, hiilen ja maakaasun, valtava osuus maailman energiantuotannosta. Vuonna 2023 fossiiliset polttoaineet kattoivat edelleen noin 80% maailman energiantuotannosta. Tämä korkea riippuvuus estää tehokkaasti siirtymistä kestävämpiin energialähteisiin, kuten aurinko- ja tuulivoimaan. Fossiilisten polttoaineiden käyttö ei ainoastaan lisää kasvihuonekaasupäästöjä, vaan myös ylläpitää taloudellista ja poliittista valtaa niillä alueilla, joissa näitä resursseja tuotetaan.
2. Politiikan ja lainsäädännön puutteet
Toinen merkittävä ongelma on politiikan ja lainsäädännön puutteet, jotka estävät vihreän siirtymän toteutumista. Vaikka monet maat ovat sitoutuneet vähentämään päästöjään ja investoimaan uusiutuvaan energiaan, käytännön toimenpiteet ovat usein riittämättömiä tai puutteellisia. Esimerkiksi tukien suuntaaminen fossiilisille polttoaineille sekä heikko sääntely ympäristönsuojelussa hidastavat siirtymistä kohti kestävämpiä energiaratkaisuja.
3. Taloudelliset esteet
Taloudelliset esteet ovat myös merkittävä haaste vihreälle liikkeelle. Uusiutuvan energian teknologiat vaativat alkuinvestointeja, jotka voivat olla suuria verrattuna perinteisiin fossiilisiin energialähteisiin. Vaikka uusiutuvat energialähteet ovat pitkällä aikavälillä kustannustehokkaita, lyhyellä aikavälillä niiden käyttöönottoa rajoittaa usein rahoituksen saatavuus ja investointihalukkuus.
4. Yhteiskunnallinen vastustus
Yhteiskunnallinen vastustus vihreitä aloitteita kohtaan voi myös olla esteenä muutokselle. Monet ihmiset pelkäävät työpaikkojen menetystä perinteisissä teollisuudenaloissa tai kokevat muutokset liian nopeiksi tai häiritseviksi. Tämä voi johtaa poliittiseen vastustukseen ja hidastaa tarvittavia uudistuksia.
5. Teknologian kehityksen hitaus
Vaikka teknologinen kehitys uusiutuvassa energiassa on ollut nopeaa, se ei ole riittänyt vastaamaan globaaleihin energiatarpeisiin tai korvaamaan fossiilisia polttoaineita tarpeeksi nopeasti. Innovaatioita tarvitaan erityisesti energian varastoinnissa ja jakelussa, jotta uusiutuvat energialähteet voivat toimia luotettavasti ja tehokkaasti.