
Oli luvattu järkyttävän kuumaa päivää, joten matkaan kannatti lähteä aikaisin. Tai olisi kannattanut. Jotenkin aamun Hesarin kanssa viivähti pitkä tovi. Blogin huoltamisen jätin kuitenkin myöhempään aikaan.

Kiertelin vähän Heidelbergiä nähdäkseni, muistuttaako se enää sitä kaupunkia, jossa olin koululaisena kielikurssilla. En olisi tuntenut samaksi kaupungiksi. Vanhan kaupungin ulkopuolelle oli rakennettu kokonaan uutta ja vanhakaupunki oli muuttunut ihan muuksi, kun pääkadusta oli tehty kävelykatu niin kuin kaikkialla Saksassa on tehty.
Ratikoiden merkitys oli vain korostunut. Itse kaupungissa ne käyttäytyivät kuin ratikat, mutta kaupungin ulkopuolella ne muuttuivat paikallisjuniksi. Raideleveys on kuitenkin sama (1000 mm) kuin Helsingissä.

Alun perin minun piti lähteä kohti Luxenbourgia ajaakseni kiemurtelevan reitin Moselin laaksoa pitkin. Olo oli aika puolikuntoinen. Reitti Luxembourgiin olisi mäkinen. Yskäisenä ja kurkkukipuisena sellaisen polkeminen yli 30 asteen lämpötilassa olisi hullua. Joku viisaampi olisi varmaankin jäänyt Heidelbergiin oloa parantelemaan.
Lähdin Moselin laaksolle korvikkeeksi polkemaan ylös Neckaria, vaikka tiesin, että tämä valinta pakottaisi minut jossain vaiheessa turvautumaan junaan.
Reitti oli aluksi oikein hyvä. Minusta paras pyörätien muoto on pyöräkaista, suomeksi leveä piennar. Sitä oli suuri osuus.
Lämpötila nousi ja urheilujuoma alkoi loppua.
Jossain vaiheessa pyöräilijät ohjattiin joen toiselle puolelle erillisille pyöräreitille. Ylitys tapahtui ei siltaa vaan sulkupatoa pitkin. Päätin käydä katsomassa, onko reitti huonoa hiekkatietä vai hyvää asfalttia. Se oli huonoa hiekkatietä, mutta ajoin sitä silti, koska SE KULKI VARJOSSA! Ei 32 astetta varjossa ole mikään tappolämpötila, kunhan on se varjo.

Lounasravintolaani kaikki asiakkaat tulivat pyörällä. Osa pyörämatkalaisia, osa kylän asukkaita.

Yritin ostaa urheilujuomaa, mutta kysymälläkään en löytänyt elintarvikeliikettä. Kaikki käyvät kuulemma automarketissa jossain kaupungin ulkopuolella. Täytin pulloni pelkällä vedellä.
Loppumatkan ajoin pitäen väkisin vähän reippaampaa vauhtia. Tästä oli joka tapauksessa tulossa matkan tähän asti lyhin päivämatka, niin kuin lämpötila huomioon ottaen piti tullakin. Hotelliin piti mennä varhain, vaikka illan viiletessä toisaalta olisi kannattanut ajaa. Kolumnini Savon Sanomiin oli kesken. Oma vika. En ollut kirjoittanut sitä etukäteen, koska ajattelin, että jokaiseen pyörämatkaan liittyy sadepäiviä.
Olo oli aika vetelä kun tulin hotelliini, pieneen Gasthausiin pienessä kylässä. Hotellin pitäjä ihmetteli, miten kukaan voi polkea 34 asteen lämpötilassa ja kysyi, oletko ajatellut ottaa oluen. Vastasin, etten ole mitään muuta ajatellutkaan viimeiseen kahteen tuntiin.
Huvikseni mittasin ”kuumeen”: 38,2 astetta. Lämpöhalvaukseen oli vielä matkaa. Kuolema kuulemma odottaa vasta 45 asteessa.

Illan mittaan minulle selvisi, että tuo olikin oikeaa kuumetta. Kurkkukipuni ja yskäni olivat yltyneet oikeasti taudiksi, enkä voinut jatkaa polkemista, en ainakaan seuraavana päivänä. Ei se vetelä olo pelkästä helteestä johtunut. Voi harmi!
Yöllä sain jalkoihini kramppeja. Ei pidä juoda helteellä pelkkää (suolatonta) vettä.
63 km.
Baden-Württemberg on kyllä nimenomaan raideliikenteen näkökulmasta mielenkiintoisimpia paikkoja maailmassa. Karlsruhen, Freiburgin, Stuttgartin ja Mannheimin kaupunkiseuduilla on kaikissa mielenkiintoisia esimerkkejä raideliikenteen ratkaisuista.
Rhein-Neckar on kaupunkiseutuna mielenkiintoinen esimerkki eurooppalaisittain keskikokoisesta, mutta tavallaan varsin monikeskuksisesta kaupunkialueesta, jossa Mannheimin ja Heidelbergin välillä ratikat kulkevat parhaimillaan lähes maaseutumaisesssa ympäristössä. En tiedä pystyykö tuosta järjestelmästä ammentamaan miten paljon oppia Suomeen, mutta se kuvastaa osaltaan sitä, että hyvin toteutettuja kevyen raideliikenteen linjoja voidaan rakentaa varsin monenlaisiin ympäristöihin.