Bill Gates sanoi joskus, että hänen firmassaan hyvä koodari tuottaa 10 000 kertaa enemmän kuin huono koodari, eikä hän tarkoittanut koodausnopeutta. Jos palkat määräytyisivät markkinaehtoisesti, hänen kannattaisi maksaa hyvälle koodarille 10 000 kertaa enemmän eli siis kymmeniä miljoonia dollareita vuodessa.
Ihmisten välillä on aina ollut eroja tuottavuudessa ja luovuudessa, mutta ennen niiden taloudellinen vipuvarsi ei ollut niin suuri kuin nyt eikä ennen ollut hyvien tapojen mukaista rahastaa osaamisesta täysimääräisesti.
Vipuvarsi on kasvanut erityisesti tuotteissa, joita jaetaan digitaalisesti. Ennenkin hyvä laulaja tienasi paremmin kuin huono, koska hän pääsi esiintymään isommille enemmän maksaville yleisöille, mutta maakunnalliset kyvytkin pääsivät apajille, koska supertähti ei voinut esiintyä kaikilla lavoilla. Kun musiikkia opittiin levittämään äänilevyinä, Beatlesin kaltainen yhtye pääsi soittamaan koko maailmalle ja tulot olivat sen mukaiset. Jos Bill Gates olisi tehnyt tietokoneohjelmaa paikallisen ravintolan pöytävarauksia varten, huippukoodari olisi tehnyt paremman kuin keskitasoinen, mutta ei siitä mitään jättisummia olisi kannattanut maksaa. Mutta kun hän teki Window-ohjelmistoa koko maailman käyttöön, huippukyvyn vipuvarsi oli paljon suurempi.
Toimin kuusi vuotta Helen oy:n hallituksen puheenjohtajana. Tuona aikana ylimmän johdon palkkoja oli nostettava, jotta kilpailijat eivät olisi varastaneet parhaita kykyjämme. Yhtiön palkat ovat nyt selvästi suurempia kuin Helsingin kaupunkiorganisaatiossa. Silti ne ovat yhä energiayhtiöiden keskiarvon alapuolella. Hyvä johtaja tuottaa yhtiölle taloudellista hyötyä niin paljon, että voi hinnoitella itsenä todella suolaisesti. Mitä isompi yhtiö, sitä isompi vipuvarsi toimitusjohtajalla on. Suuressa yhtiössä huippukyky voi tuoda taloon satoja miljoonia tai enemmänkin, mutta pienessä ravintolassa tuskin yli kymmentä tuhatta euroa vuodessa, vaikka olisi kuinka hyvä.
Mitä Yhdysvallat edellä, sitä muut perässä. Vuonna 1965 Yhdysvalloissa 500 suurimmat yrityksen toimitusjohtajan palkka oli 21-kertainen henkilökunnan mediaanipalkkaan nähden, vuonna 2024 jo 281-kertainen.
Tiedotusvälineet julkaisevat Suomessa joka syksy verotietojen perusteella listan suurituloisimmista . Tämä menee pahasti ohi maalin, koska listan kärjessä on lähinnä hetkellisesti yrityskaupoilla rikastuneita. Paljon mielenkiintoisempaa olisi tutkia sitä, miten isomman joukon, yhtiöiden toimitusjohtajien nyt esimerkiksi, ansiot ovat kehittyneet. yhteen laskettuina.
Suurimpien tulojen kasvuun vaikuttaa paitsi edellä mainittu vipuvarren kasvu myös se, että on tullut tavaksi rahastaa oma erinomaisuus työnantajalta. Tapa tuli Eurooppaan amerikkalaisten osakeomistajien vaatimuksesta. Karkuun päässyttä pullon henkeä ei taideta saada takaisin pulloon.
Sinänsä huippukykyjen hinnoittelu edistää taloutta. Onhan parempi, että poikkeuksellinen nero sijoittuu sinne, missä hänestä on eniten hyötyä, siis suuren ja kasvavan eikä pienen ja vakiintuneen yhtiön johdossa.
Vaikka hyvästä toimitusjohtajasta joutuu maksamaan enemmän, ei sen välttämättä pitäisi mennä toimitusjohtajalle sellaisenaan. Vielä 1950-luvulla yli marginaalivero oli Yhdysvalloissa yli 90 % ja Englannissa jopa 98 %. The Beatles joutui ankaran verotuksen kohteeksi paheksuen sitä levyssään Taxman. (”There’s one for you, nineteen for me ‘Cause I’m the taxman ”) Sellaiset verot eivät ole enää mahdollisia kuin globaaleina, koska aina voi muuttaa naapurimaahan.
= = = =
Nyt varmaankin joku sanoo, etteiväthän tuloerot ole Suomessa nousseet. Eivät olekaan. Se kertoo meille hyvin ikävästä asiasta. Siitä jossain seuraavassa luvussa.
On hirvittävän houkuttelevaa ajatella, että suurituloisilta voisi verottaa vielä enemmän, tai että he eivät ole ansainneet isoa palkkaansa, koska ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin. Suomen systeemissä kuitenkin vasta korkein tulorekisteri on se, joka elättää kaikki muut (jotka eivät itseään elätä). Jo yli sadan tuhannen palkoissa verokertymä alkaa olla moninkertainen hyvätuloiseen keskiluokkalaiseen verrattuna, ja näillä veroilla tämä systeemi pyörii tämänmuotoisena.
Joo. Ehdottomasti kaikki alle 100 000 euron työ kannattaa jättää Suomessa tekemättä. Itse en ainakaan lähtisi töihin tuolla palkalla
ODE:lta aivan erinomainen kirjoitus!!!
Ei korkein tulorekisteri elätä kaikkia muita. He maksavat toki veroja enemmän kuin muut, mutta ilman alempien tulorekistereiden ihmisiä tulisi heillekin aika nopeasti kylmä. Yhteiskunnassa tarvitaan kaikkia roskakuskeista yritysjohtajiin.
Totta on, että Yhdysvalloissa korkein ansiotulojen marginaaliprosentti 1950-luvulla oli 91% — ja vielä republikaanihallinnon aikana. Kuitenkin, tuon merkitys oli aika vähäinen. Korkein prosentti koski kotitalouksia, joiden ansiotulot olivat yli 400 000 dollaria, eli noin 4 miljoonaa nykyeuroa. Siten se koski vain noin 10 000 kotitaloutta. Edelleen, todellinen kokonaistulojen prosentti oli ylimmässä 1%:ssa tulonsaajia 42–45%. Toki enemmän kuin nykyään samassa ryhmässä.
Pääkeinot, joilla todellinen veroprosentti jäi pienemmäksi:
* Ansiotuloja muutettiin pääomatuloiksi. Kun tulot ovat yli 4 miljoonaa vuodessa, tämän vaatimiin strukturointeihin on varaa
* Verojärjestelmä salli ylisuuret poistot kiinteistöistä
* Öljy- ja kaasutuloista sai tehdä merkittävän verovähennyksen
* Erilaiset mahapalkat. Jenkkien privaattilentokoneiden laivastot syntyivät tuolloin, samoin country club-käytännöt
Yhdysvallat kerää veroa per capita enemmän kuin Suomi
Nimimerkki Kommenttille kysymys että tarkoitatko tässä kohtaa liittovaltion veroja vai myös osavaltioiden veroja? Verotuksessa ei pidä katsoa kuinka paljon on vero prosentti vaan kuinka paljon se tuottaa rahana valtiolle tuloja.
Pitää siis palkata lisää korkeapalkkaisia johtajia, jos he kerran lisäävät tuottavuutta ja tulosta niin hyvin ja paljon. Vai mitä tästä kirjoituksesta piti nyt päätellä?
Kummasti myös viittaamasi Bill Gates on kai tunnettu joistain muista avuista kuin olleensa etevä johtaja. Meiltähän puuttuu monesti tällaiset tekniset osaajat, ammattijohtajia kyllä riittää, sellaisia excel-dippainssejä.
Niin, “tuloerot” eivät ole nousseet koska sitä kuvaava Gini-kerroin on rakennettu sellaiseksi ettei 10000€/kk palkkaan tehty 1000€/kk korotus näy tuloerojen kasvuna jos samalla korotetaan 2000€/kk palkkaa 200€/kk.
Kuitenkin silloin todelline tuloero kasvaa useilla satasilla/kk verotuskin huomioiden.
Ja kas kummaa että sittrn ihmetellään että mistä omaisuuserojen kasvu johtuu, vaikka gini-kerroin näyttää etteivät tuloerot kasva. No siitä se johtuu että todelliset tuloerot, ne joilla omaisuuksia voidaan kartuttaa, kasvavat.
Kun tulotkaan eivät ople kasvaneet, niin tuolla logiikalla tuloerotkaan eivät ole.
Kyllä ne palkat ovat kuitenkin nousseet jatkuvasti ja kutakuinkin ssmoilla prosenteilla kaikissa tuloluokissa. Tilastoihin liittyy paljon sellaista mitä ne eivät kerro mikäli ei tutustu niihin syvällisesti eri näkökulmista. Aika harvat ymmärtävät mitä esimerkiksi gini-kerroin tarkoittaa todellisina tuloina ja tulojen kehityksenä.
Nimimerkki AKK:lle kommenttina ettei palkkaerot ole sama kuin tuloerot. Gini kerroin kuvaa vain tuloerojen suuruutta. Joten sitä ei voida käyttää palkkaerojen vertailuun.
Kyllä palkkaeroistakin voidaan laskea Gini-kerroin. Yleensä kuitenkin lasketaan Gini-kerroin tuotannontekijätuloista, jolloin siinä on palkkojen lisäksi mukana pääomatulot.
Halusin kuvata lähinnä sitä mitä Gini-kerroin ei kerro todellisista tuloeroista ja se pätee sekä palkka että kaikkiin tuloihin. Palkkojen prosenttiperusteinen korottaminen lisää Euromääräisiä tuloeroja, vaikkei korotakaan Gini-kerrointa. Sama koskee.myös muita tuloja.
Mitä tahansa tuloeroa voidaan kuvata omala Gini-kertoimella ja tiedän kyllä että tuloerot muodostuvat muistakin kuin palkkatuloista.
Soininvaaralle kommenttina että kyllä tuolloin 1960-ja 1970-luvuilla Britanniasta oli vero pakolaisuutta muun muassa Sveitsiin ja Monacoon. Roger Moore ja Sean Connery olivat hyviä esimerkkejä. Hehän muuttivat pois Britanniasta verotuksen takia. Tällä hetkellä moni rikas britti on muuttanut Arabiemiirikuntiin. Samaa ilmiötä on aina ollut mutta kohde maat ovat vaihtuneet.
Soininvaara mainitsi että vuosittaisia vero tietoja ei kannata katsoa niiden osalta jotka ovat rikastuneet yrityskaupoilla. Olen samaa mieltä. Vanhat perheyhtiöt ovat paremmin hoidettu kuin pörssi listatut firmat. Esimerkiksi Fazer ja Paulig eivät ole edelleenkään pörssi listattuja ja niillä on kuitenkin merkittävä taloudellinen asema Suomessa. Stockmann on eri tilanteessa mutta niin on lähes kaikki perinteiset tavaratalot
Kirjoitus osaamisen kasvavasta vipuvarresta nojaa ajatukseen, joka oli aikanaan totta, mutta jota sekä yritysmaailma että akateeminen tutkimus ovat viime vuosikymmeninä korjanneet merkittävästi. Ajatus yksittäisen huippuyksilön ylivoimaisesta vaikutuksesta on yksinkertaisesti vanhentunut.
1990‑luvun lopulta alkaen kaikkein menestyneimmät teknologiayritykset Google etunenässä, mutta myös microsoft, havahtuivat siihen, että organisaation suorituskyky ei riipu yksittäisistä tähdistä vaan tiimien dynamiikasta. Google käytti vuosia ja valtavia määriä dataa tutkiakseen, miksi jotkut tiimit menestyvät ja toiset eivät. Data on ollut selkeää: parhaat tiimit eivät koostuneet parhaista yksilöistä, vaan keskinkertaisiltakin vaikuttavista osaajista, jotka toimivat yhdessä poikkeuksellisen hyvin.
Googlen Project Aristotle ‑tutkimus osoitti, että psykologinen turvallisuus, tasapuolinen vuorovaikutus ja toimiva yhteistyö ennustavat tiimin tuloksellisuutta paljon paremmin kuin yksilöiden älykkyys, koulutus tai tekninen huippuosaaminen. Tämä havainto on sittemmin vahvistettu lukemattomissa tutkimuksissa niin yritysmaailmassa kuin akateemisessa organisaatiotutkimuksessa.
Samalla teknologinen kehitys on muuttanut yksilön osaamisen luonnetta. Esimerkiksi matemaattinen huippulahjakkuus ei enää tuota samaa kilpailuetua kuin ennen, koska modernit työkalut, algoritmit ja tiimityöskentely tekevät yksilön äärimmäisestä erinomaisuudesta vähemmän ratkaisevaa.
Tämä kehitys on johtanut siihen, että yritykset, jotka edelleen rakentavat strategiansa yksittäisten supertähtien varaan, jäävät järjestelmällisesti jälkeen niistä, jotka panostavat tiimien toimivuuteen, kulttuuriin ja yhteistyöhön. Sama muutos näkyy myös akateemisessa maailmassa: tutkimuksen vaikuttavuus syntyy yhä useammin monitieteisissä, laajoissa yhteistyöverkostoissa, ei yksittäisten nerojen työhuoneissa.
Kun tarkastelemme johtajien palkkakehitystä, onkin syytä kysyä, heijastaako nykyinen palkitsemisjärjestelmä todellista arvoa vai vanhentunutta käsitystä yksilösuoritusten merkityksestä. Jos tulos syntyy tiimeissä, miksi palkitsemisen logiikka perustuu edelleen oletukseen yksittäisen huippuyksilön korvaamattomuudesta?
On tärkeää tunnistaa, että organisaatioiden menestys ei enää riipu siitä, kuka on ”paras”, vaan siitä, miten hyvin ihmiset toimivat yhdessä. Ja tässä ei välttämättä ne älykkäät edes pärjää. Olen huomannut itsestänikin sen, että enemmän on opeteltavaa turvallisen tilan ja avoimen ilmapiirin luomisen opettelemisessa, kuin itse substanssissa. Ja sama vaikuttaa olevan monella muullakin “huippuälykkäällä”.