Sarjan ensimmäiseen artikkeliin pääsee tästä.
En usko, että vanhustenhoidolle tehdään mitään. Poliittinen kulttuurimme suosii päämäärätöntä ajelehtimista ikävien päätösten sijasta. Niinpä vanhustenhoidossa ajelehditaan kuten on ajelehdittu tähänkin asti. Rahat ovat kuitenkin tiukoilla. Virta vie ajelehtijaa voimalla virran suuntaan.
Näin saattaa käydä:
Vanhainkoteihin on entistä vaikeampi päästää ja hoito niissä huononee. Vanhainkodeissa pääsyä odottavat ovat nykyistä enemmän lähipiirinsä tuen varassa. Myös kauhukertomukset huonosta hoidosta (siis joskus tulevaisuudessa, ei vielä nyt) saavat lähipiirin ottamaan enemmän vastuuta vanhuksen hoidosta lykätäkseen tämän joutumista vanhainkotiin.
Moni varakas oivaltaa, ettei kääreliinoissa ole taskuja ja käyttää omalla päätöksellään omaisuuttaan maksaakseen paremmasta hoidosta yksityisessä vanhainkodissa. Omaisuuden huomioon ottaminen tapahtuu näin lähes itsestään, mutta sillä saa myös parempaa hoitoa.
Kaikki vanhukset eivät ole pienituloisia. Monilla on niin korkeat eläke- ja pääomatulot, että joutuisivat maksamaan kustannuksia vastaavan maksun julkisissa vanhainkodeissa, joten ei ole iso askel maksaa vähän enemmän paremmasta hoidosta yksityisessä vanhainkodissa.
Hoidon hinta ei saa ylittää sen kustannusta
Nykylain mukaan hoito vanhainkodissa maksaa 85 % tuloista. Maksu ei kuitenkaan saa olla suurempi kuin hoidon kustannus. Näin sanotaan asiakasmaksulain toisessa pykälässä, sen ensimmäisessä momentissa. Tätä lakipykälää eivät kaikki tunne, eivät edes palvelun tarjoajat. En ole nähnyt yhdenkään laitoksen sivuilla mainintaa maksimimaksusta. Se lienee jotain 4000 euron ja 5000 euron välillä kuussa, mutta sitä pitää osata itse kysyä.
Joku saattaa ajatella, että tuollainen epäsolidaarinen maksukatto pitää poistaa, mutta kenenkään ei ole pakko mennä vanhainkotiin. Jos maksukatto poistetaan, rikkaat eivät suostu maksamaan ylihintaa vaan menevät yksityiseen vanhainkotiin.
Ajelehditaan siis Risto Murron viitoittamaan suuntaan. Omaiset kantavat nykyistä suuremman vastuun vanhusten hoidosta ja varakkaat käyttävät omaisuuttaan maksaakseen hoidostaan. Tämä toteutuu ilman mitään päätöksiä tai oikeastaan päättämättömyyden vuoksi. Hyvää hoitoa lupaavasta palvelulupauksesta on jo tingitty ja tullaan tinkimään yhä enemmän.
Hoivapommiin voi löytyä ratkaisu
Hoivapommiin saattaa löytyä ratkaisu lääkeyhtiöiden laboratoriosta. Alzheimerin tautiin ja toivottavasti muihinkin dementian muotoihin saatetaan kehittää tehokas lääke. Nykysäännöillä lääke olisi ensimmäiset 20 vuotta vain rikkaimpien käytössä eikä vaikuttaisi hoivan tarpeeseen väestötasolla juuri mitään, mutta patentin vanhennettua 20 vuoden kuluttua se tulisi laajaan käyttöön. Lääkepatentteja on mitätöity ennenkin merkittävän syyn takia. Esimerkiksi AIDS-lääkkeiden ja pernaruttolääkkeen patentteja on mitätöity.
Vaikka keskimääräinen elinikä lääkkeiden ansiosta nousisi, hoivan tarve viimeisinä elinvuosina laskisi ja hoivapommi purkautuisi merkittävältä osalta. Terveisiä Risto Murrolle: ongelma siirtyisi eläkeyhtiöille.
Ikävämpikin ratkaisu voi tulla. Kukaan ei ole kehdannut laskea kuinka paljon Covid-19 alensi hoivamenoja – tai vaikka onkin laskenut, ei ole tehnyt tuloksesta lehdistötiedotetta. Aina voi tulla uusi pandemia, joka korjaa taas pois huonokuntoisia vanhuksia ja jopa enemmän kuin Covid-19.
Näin tn tulee tapahtumaan. Asia, jota et maininnut, on eutanasia! Tarkoituksella? Jos ja kun siinä tullaan/joudutaan etenemään, vaikuttanee se osaltaan sote-kustannuksiin ja sitä kautta palveluihin?
Tuo 4000–5000 euroa kuukaudessa on liaan pieni luku, kun lasketaan vanhuksen ympärivuorokautisen hoidon kokonaiskustannuksia laitoksessa. Se on varsinaisen hoivan kustannus. Päälle tulee vielä täyshoito (=ruoka+majoitus) ja lääkkeet. Nämä ovat reilut tuhat euroa lisää. Ruoka kuulunee lain tarkoittamiin palvelun tuottamisen kustannuksiin, asumiskustannus taas vähennetään erikseen hoitomaksun määräytymisen perustana olevista kuukausituloista. Lääkkeet vanhus maksaa ja ne korvataan erikseen.
Jos hyvätuloinen vanhus haluaa ostaa yksityisen palvelun, hän halunneet yhteiskunnan mediaanipalvelutasoa parempaa palvelua. Siten hän joutuu maksamaan palvelusta yli 6000 € kuukaudessa (+lääkkeet). Kun yhteiskunta perii 85%, niin puhutaan noin 7000 € nettotuloista. Tämä tarkoittaa yli 13 000 euron kuukausieläkettä. Kyllähän tämän tason ylittäviä eläkkeitä Suomessa maksetaan, mutta joillekin promilleille eläkeläisistä. Siten palveluiden itse maksamisesta ei ole tulossa valtavirtaa.
Laskelmistasi unohtuvat omaisuustulot, joita eläkeläisillä on keskimäärin enemmän kuin nuoremmilla. Mutta ennen kaikkea sinulta unohtui omaisuus, joka oli kirjoituksen lähtökohta. Myymällä kaksion Helsingissä voi elää vuosia yksityisessä hoivakodissa.
Tällainen ns. verovapailla osingoilla eläjä ei unohda koskaan pääomatulojen merkitystä. Ne eivät muuta kuitenkaan havaintoa oleellisesti. Jotta päästään yli 1% eläkkeen saajista, eläkkeen minimimäärä on noin 10 000 €. Tällöin 3000 € lasku bruttoeläkkeessä pitää kattaa noin 2500 € pääomatuloilla (vero 30%). Kun katsotaan verottajan tilastoja vuodelta 2023, niin tämän ylittäviä pääomatuloja oli Suomessa 60 000 — 70 000 hengellä (otetaan 25%-50% verottajan käyttämästä tulokategoria (20–40 k€), eli reilu 1% väestöstä. Kun vanhemmilla ihmisillä on tosiaan enemmän pääomatuloja, niin hoivapaikkaa tarvitsevilla luku lienee 2–3%. Siten pääomatulojen huomioon otto tosiaan moninkertaistanee itse maksamaan pystyvien määrän, mutta kyse on edelleen pienestä, joskin kasvavasta vähemmistöstä.
Laskelmissa kannattaa ottaa myös huomioon se, että ikäluokassa yli 75 vuotta aviopuolisoista naisilla on usein edelleen selvästi pienempi eläke kuin miehellä. Aviopuolisoiden osalta hoitomaksu on 42,5% yhteisistä tuloista. Jos vaimo on takuueläkkeellä ja mies isolla TyEL-eläkkeellä, TyEL-eläkkeen pitää olla jo todella iso, että 42,5% kattaa koko hoidon kustannuksen.
Monella on kuitenkin omistusasunto, jonka voi myydä, kun siirtyy vanhainkotiin — siis, jos puoliso ei asu siinä.
Ei kovin monta vuotta. Jos asunnosta saa 500 000, pariskunta elää itse maksetussa ympärivuorokautisessa hoidossa (4.500 + 4.500/kk) noin neljä ja puoli vuotta. Toki heillä on myös eläke. Entä kun kaikille valkenee, että elämänikäinen säästäminen riittää muutaman vuoden asumiseen palvelutalossa. Se vaikuttaa nuorempien sukupolvien veronmaksuhalukkuuteen, asuntojen arvoon, moneen asiaan.
JH:lle: Keskimäärin vanhus viettää ympärivuorokautisessa hoidossa noin kaksi vuotta. Siten 4,5 vuotta on jo poikkeuksellisen pitkä aika.
Keskustelussahan on myös omaisuuden käyttö hoivakuluihin. Käsittääkseni joissain kunnissa on tätä ainakin yritetty tai sillä uhkailtu ennen Sotea. Jos omaisuutta otetaan haltuun hoitomaksuja vastaan, niin lapselliset vanhukset varmaan siirtävät omaisuuttaan rivakasti pois käsistään etukäteen. Jos perintövero poistetaan, niin tästähän tulisi silloin valtavirtaa. Onko omaisuuden suoja niin vahva, ettei tämä kuitenkaan toteudu?
Kun oma isäni joutui sairaalaan ja sai päätöksen ympärivuorokautisesta hoivapaikasta, hän olisi joutunut odottamaan paikkaa sairaalassa 3 kuukauden hoitotakuuajan. Sote-piirin sosiaalihoitaja tarjosi ratkaisua: valitkaa haluammanne hoitopaikka ja ostakaa yksityisesti alun 3 kuukauden jakso. Etuna tässä järjestelyssä oli lisäksi se, että isä sai jäädä valittuun, vajaan kilometrin päässä kotoa sijainneeseen hoitopaikkaan sen sijaan, että Sote-piirin arpakone olisi saattanut heittää hänet jopa sadan kilometrin päähän.
Pula-ajan eläneen ikäluokan asenteesta omaisuuden myyntiin kertoo, että jouduimme kätkemään järjestelyn kokonaiskustannuksen äidiltäni, ylittihän 6000 €/kk selkeästi isän nettoeläkkeen. Hän ei olisi ymmärtänyt, että kokonaissumma 18 000 euroa löytyi helposti isän säästötililtä.
Entäs jos mentäisi Etelä-Euroopan linjalle. Eli lapset palkkaisivat alemman tulotason maista henkilöitä (lue naisia) hoitamaan vanhuksiaan.
Tämä ei Suomessa onnistu, jos joutuu maksamaan täydet työnantajamaksut. Pitäisi olla työnantajalle verohelpotuksia ja mahdollisuus tarjota asumismahdollisuus hoitajalle niin ettei syntyisi hoitajalle työsuhdeasuntoseuraamuksia.
Palkkatasostakin saisi näin kohtuullisen. Tietääkseni Italiassa on ainakin suosituksia näiden kotihoitajien palkoista.
Soininvaara kirjoitti:
“Hoivapommiin saattaa löytyä ratkaisu lääkeyhtiöiden laboratoriosta. Alzheimerin tautiin ja toivottavasti muihinkin dementian muotoihin saatetaan kehittää tehokas lääke. Nykysäännöillä lääke olisi ensimmäiset 20 vuotta vain rikkaimpien käytössä eikä vaikuttaisi hoivan tarpeeseen väestötasolla juuri mitään, mutta patentin vanhennettua 20 vuoden kuluttua se tulisi laajaan käyttöön. Lääkepatentteja on mitätöity ennenkin merkittävän syyn takia. Esimerkiksi AIDS-lääkkeiden ja pernaruttolääkkeen patentteja on mitätöity.”
Lääkkeiden osalta ei mene enää 20 vuotta. Jos joku keksii tehokkaan lääkkeen ja patentoi sen, tieto lääkkeestä on julkinen. On aika helppo kehittää lähes samanlainen lääke, jos tietää, että mikä on vaikuttava kemikaali siinä alkuperäisessä lääkkeessä. Vaikkapa SSRI-lääkkeitä on nykyään monta kymmentä erilaista patentoitua lääkettä, joissa on ihan pieni ero toiseen kemiallisissa kaavoissa, mutta jotka kaikki luetaan samaan kemikaaliperheeseen. Jotkut patentoiduista lääkkeistä taitavat olla niinkin lähellä toisiaan, että joku molekyyli on tyyliin toisen molekyylin peilikuva — mutta erillisen lääkepatentin on voinut silti saada, koska patentin kohde on silloin eri. Tai viime aikoina vaikkapa laihdutuslääkkeissä on käynyt kova kehityskilpailu: moni yhtiö on kehittänyt hieman toisistaan poikkeavia patentoituja kemikaaleja lääkkeeksi. Jos joku kehittäisi muistisairauteen tehokkaan patentoidun lääkkeen, välittömästi muut lääkeyhtiöt alkaisivat suunnata kehitystyötään hyvin lähellä oleviin kemikaaleihin.
Ei siinä 20 vuotta menisi, että kilpailijat ovat tuoneet tuotteensa markkinoille. Enintään 5 vuotta voisi mennä ensimmäisen tuotteen markkinoille tulosta — jos tuote on oikeasti hyvä. Jos se auttaa vain vähän, tai markkina on pieni, sitten kilpailijoita ei niin tule.
Lähes-kopiointi ei poista sangen kallista osuutta eli hyväksyttyjä testejä. Pahoin kuitenkin pelkään, että noissa uusissa ihmelääkkeissä on sama “tauti” kuin kaikessa ihmiskunnan ns. edistyksessä: edistys ulosmittautuu ja tilalle tulee uusi ongelma, joka ratkaistaan, ja tilalle tulee uusi, joka…
Lähes-kopiointi poistaa ison osan kalliin testaus-pipelinen ongelmasta. Lääketestauksen kallein osa ovat ne testit, joiden tuloksena on potentiaalisen lääkkeen hylkääminen. Kun lähdetään liikkeelle tunnettua lääkeainetta lähellä olevasta aineesta, tällaisten hylkäävien testien määrä vähenee merkittävästi.
Tuo 20 vuotta patentin suojassa on liioittelua. Patenttisuoja on toki 20 vuotta, mutta lähes puolet ajasta kuluu testaus-pipelineen ja hyväksyntäprosessiin. Siten todellista patenttisuojan aikaa markkinoilla on noin 12 vuotta.
Asia on juuri noin, että tehokkaan lääkkeen tapauksessa lähes-kopioissakin tulos on lääketesteissä yleensä plaseboa riittävästi parempi. Jolloin ne saavat myös aika isolla todennäköisyydellä myyntiluvat. Osa lääkeyhtiöistä on reagoinut tähän kehittämällä biologisia lääkkeitä, joita ei patentoida lääkeaineena. Kopioitavuus estetään patentin sijaan vaikealla valmistusprosessilla. Patenttien tapauksessa koko patentti on julkista tietoa, mikä tekee siitä samalla kopioitavan heti kun patentti raukeaa, ja myös mahdollistaa lähes samanlaisten lääkeaineiden kehityksen patentin voimassaoloaikanakin.
Osa lääkeyhtiöistä tekee niinkin, että kun joku tunnettu lääkepatentti on niillä vanhenemassa, ne itse patentoivat sitä ennen lähes samanlaisen lääkeaineen, ja mainostavat sitä sitten uudemman sukupolven lääkkeenä samaan asiaan. Uutuusargumentti on usein myyvä, vaikka hinta olisi kovempi ja kuin kopioitavaksi virallisestikin vapautuneen lääkkeen ja uuden lääkkeen teho ei olisi yhtään parempi aiempaan nähden.
“Hoivapommiin saattaa löytyä ratkaisu lääkeyhtiöiden laboratoriosta. Alzheimerin tautiin ja toivottavasti muihinkin dementian muotoihin saatetaan kehittää tehokas lääke.”
Löytyisikö varmasti? Käsittääkseni nykyinen dementiaepidemia on seurausta siitä, että ihmiset eivät enää kuole nuorempina esim. sydäntauteihin yhtä paljon kuin ennen. Jos Alzheimer poistettaisiin, eivät ihmiset siltikään eläisi ikuisesti vaan kuolisivat joitain vuosia myöhemmin johonkin muuhun. Olisivatko tämän muun kustannukset sitten matalammat kuin Alzheimerin? En tiedä, riippuu varmaan siitä mikä tämä “joku muu” olisi.
Kaikille ei tule dementiaa. Se on perinnöllinen ominaisuus, ja kaikilla ei ole dementiaan altistavaa perimää. Olen itsekin jutellut joskus yli 100-vuotiaan kanssa, jonka aivot olivat terävämmät kuin useimmilla 50-vuotiaana. Muisti oli käsittämättömän hyvä paitsi menneiden asioiden osalta, myös sen viikon asioiden ja tulossa olevien asioiden osalta, ja puhekin liki saman tempoista kuin 50 vuotta nuoremmilla. Jalat olivat vanhuksen jalat, eikä kulkeminen onnistunut kuin apuvälineillä, mutta aivotoiminta oli täysin työikäisten tasolla.
Postauksessa oli tavallaan hauskasti vinoiltu suomalaiselle poliittiselle kulttuurille, joka “suosii päämäärätöntä ajelehtimista”. Eihän se tietenkään ole oikeasti hauskaa. Itse olen ollut huomaavinani, että usein on tapana äänekkäästi “peräänkuuluttaa keskustelua” jostakin aiheesta, millä saa näkyvyyttä ja vaikuttaa aktiiviselta, mutta välttyy toisaalta itse ottamasta kantaa mihinkään. Ei tämä kuitenkaan ole vain suomalaisen poliittisen kulttuurin ilmiö. Euroopan maiden eri johtajat ovat lukuisia kertoja olleet kukin vuorollaan julkisuudessa milloin minkäkin kokouksen jälkeen vaatimassa lisää tukea Ukrainalle — ilman kuitenkaan mitään varsinaista omaa sitoutumista lisätukeen. Epäsuosittujen ja vaikeiden päätösten tekemisestähän ei yleensä palkita vaaleissa. Viime kädessä ongelma siis palautuu äänestäjiin.
Euroopasta on annettu jo satojen miljardien eurojen tuet Ukrainaan. On ihan aiheellinen kysymys, että onko sotimisen tukemisessa enää aikoihin ollut mitään järkeä, ottaen huomioon että annetut tuet ovat käytännössä pois maiden kansalaisten omasta hyvinvoinnista nyt ja tulevaisuudessa — ja että mitä pidempään tuolla soditaan, sitä isompi jälleenrakennustarve tulee olemaan sekä materiaalisesti että henkisen puolen osaltakin. Sodassa traumatisoituneet ja tappamaan toisia tottuneet ihmiset ovat tutkimusten mukaan keskimääräistä vaarallisempia mm. väkivaltaisuuden osalta ympäristössään (mm. perheväkivaltana) muuallakin vielä pitkään sodan jälkeen. Näin oli toisen maailmansodan jälkeenkin. Sota pitäisi saada loppumaan ennemmin eikä myöhemmin.
Jälkiviisaus on helpointa viisautta, mutta kyllähän tuonne rauha olisi pitänyt mahdollisimman pian saada aikaan — tai mieluiten koittaa estää koko sota jo etukäteen. EU:ssa, kuten myös Suomessa, ei edes uskottu sodan mahdollisuuteen, ja toimittiin johdonmukaisesti sen väärän uskomuksen mukaisesti. Amerikka luki tilannetta jälkikäteen katsottuna realistisemmin.
Ei nyt pitäisi antaa ns. valheellisia tietoja. Euroopan maiden yhteenlaskettu tuki oli alkuvuonna noin 130 miljardia euroa — MUTTA siitä suurin osa eli 70 miljardia euroa oli humanitaarista tukea ja sotilaallista vain 65 miljardia euroa. USA:n tuki samaan aikaan oli alle 120 miljardia euroa. Ratkaisu sinänsä on jo olemassa: otetaan kylmästi haltuun ne 200 miljardia euroa Venäjän rahoja, jotka on jäädytetty suurhyökkäyksen alettua. Ei tässä kannata enää ruveta mitään sääntöpohjaisuutta silittelemään, kun kaikki muut pelintekijät — paitsi ehkä Kiina valikoivasti, sille viittaavat kintaalla. Onkin kummallista, että noista 200 miljardista ei ole viime viikkoina sanottu halaistua sanaa. Lieneekö Trump kulisseissa käskenyt antamaan ne takaisin Venäjälle ja tämän viestin välittänyt Alaskassa myös Putinille.
Putinin kanssa neuvoteltiin mihissä ennen helmikuuta 2022. USA:ssa oltiin kyllä oikeassa, että Putin hyökkää joka tapauksessa ja vain Ukrainan välitön antautuminen olisi lopettanut sodan. Siitä olisi puolestaan seurannut valtava pakolaistulva Eurooppaan. Olisiko se ollut sitten parempi tilanne eikä maksanut mitään? Tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä vaihtoehtoisen tien valitseminen jälkikäteen todista mitään mahdollisesta lopputuloksesta eli olisiko se parempi vai huonompi.
Jossain määrin palautuu varmastikin myös mediaympäristöön. Asioita käsitellään nopealla temmolla ja hyvin pinnallisesti somessa, ja toisaalta valtamediakin tuntuu hitaasti mutta varmasti myös muuttuvan jatkuvasti yhä enemmän somenkaltaiseksi nopeaksi virraksi pieniä informaatiopalasia ilman asioiden kehystämistä suurempaan kokonaisuuteen.