Markkinatalous on luonut meille vaurauden, jota ei osattu sata vuotta sitten edes kuvitella. Ei osannut edes lordi Keynes. Hän osasi ennustaa tuotannon tehokkuuden, mutta ei uusia tarpeita. Hän luuli, että meidän aikanamme kaiken tarvittavan tuottamiseen riittää 15 tuntia työtä viikossa.
Uskoin 1990-luvun alussa, että taloudellinen kasvu poistaisi köyhyyden Suomesta. Sen jälkeen palkkojen ostovoima – myös alimpien palkkojen – on kasvanut 50 prosenttia. Pienipalkkaiset ovat nyt yhtä varakkaita kuin keskituloiset olivat 1980-luvun lopulla, mutta taloudellinen ahdinko ei ole kadonnut.
Rahat eivät riitä monella isopalkkaisemmallakaan.
Miten tämän voi selittää?
Joku sanoo, ettei hintaindeksi mittaa oikein köyhien kulutuskoria. Tämä selittää vain pienen osan, jos mitään. Onhan ruoka halventunut EU-jäsenyyden myötä merkittävästi suhteessa muihin hintoihin.
Bussivuorojen lakattua autosta on tullut välttämättömyys suurten kaupunkien ulkopuolella. Ilman älypuhelinta on vaikea elää.
Uudet välttämättömyydet selittävät jotain, mutta paljon jää selittämättä.
Kuluttamisesta näyttää tulleen monelle addiktio ja statuskysymys. Pahimmillaan se saa alaikäiset ryöstämään toisiltaan merkkivaatteita.
Suomalaiset ostavat vuodessa keskimäärin kuusi pakettia Temusta ja muista kiinalaisista rihkamakaupoista. Koska suurin osa ei osta yhtään, joidenkin on ostettava aivan yhtenään.
Vaatteita suomalaiset ostavat niin paljon, ettei niitä voida käyttää montakaan kertaa ennen niiden päätymistä roskiin.
On vaikea väittää, että toteutunut 50 prosentin lisäys kulutukseen on mennyt välttämättömyyksiin, joita ilman ei voi olla. Toisaalta, jos nykyihminen siirrettäisiin aikakoneella vuoteen 1990, hän haluaisi sieltä heti takaisin, koska nykymittapuulla elämä oli ankeaa, vaikka silloin kaikki tuntui olevan hyvin.
Erään määritelmän mukaan taloudellinen hyvinvointi on tulojen ja tarpeiden suhde. Hyvinvointi lisääntyy tulojen kasvaessa ja heikkenee tarpeiden kasvaessa. Onnellisia ovat ne, joiden elämäntapa ei edellytä jatkuvaa kuluttamista vaan saavat pienet tulonsa hyvin riittämään. Heitäkin on paljon.
Vanha sanonnan mukaan mainosmies istuu ruokapöydässäsi. Mainonnan tarkoitus on saada ihminen tarvitsemaan sellaista, mitä hän ei aiemmin tarvinnut.
Ilman mainonnan luomia uusia tarpeita talouden pyörät pysähtyisivät, mutta eikö niiden pyörimisen tarkoitus ole lisätä ihmisten hyvinvointia?
Mainonnan tarkoitus on alentaa hyvinvointia lisäämällä tarpeita vähän niin kuin tulipalot elvyttävät rakennustoimintaa.
Osa mainonnasta on välttämätöntä. Markkinatalous ei toimi, ellei tuotteista voi kertoa. ”Coca-Cola on aito asia” ‑slogan ei lisännyt kuluttajan tietoa, mutta ei tuottanut sellaista kulutusvimmaa kuin vaikkapa Temun hyvin addiktoiva viestintä. Some on mainonnassa liian tehokas, koska sitä suunnataan haavoittuvimmille.
Lapsiin kohdistuvaa mainontaa on nähty aiheelliseksi rajoittaa. Australia kieltää somen alle 16-vuotiailta.
Pitäisikö aikuisillekin suunnattua mainontaa säädellä?
= = = =
Kirjoitus on julkaistu kolumnina Talouselämä-lehdessä
Löytyy monia yhteiskunnan tukien varassa olevia ja myös työssäkäyviä jotka tulevat kyllä toimeen mutta puhuvat vakavalla naamalla toimeentulovaikeuksista. Eli yritetään löytää legitimiteettiä vaatimukselle: lisää paalua.
Tuo on hyvinvointivaltiossa eräs lobbaamisen muoto.
Kysyin itseäni viisaammalta ChatGTP:ltä onko mainonta juurisyy sille, että nykyisin monella rahat eivät riitä. Tässä vastaus:
1. Taloudellinen todellisuus / Hinta–tulo ‑suhde:
Monien perustarpeiden hinnat (asuminen, energia, ruoka) ovat nousseet nopeammin kuin palkat. Esimerkiksi asumiskustannukset ovat Suomessa kasvaneet paljon 1990-luvun jälkeen, erityisesti kaupungeissa. Tämä luo pohjan sille, että “rahat eivät riitä”.
Epävarmuus ja pirstaloituneet työurat: Pysyvät kokopäivätyöt ovat vähentyneet, ja monella on määräaikaisia tai osa-aikaisia töitä, mikä tekee tuloista epävakaampia.
2. Kulutuskulttuurin muutos / Mainonnan rooli:
Mainonta ei yksin selitä kaikkea, mutta se on keskeinen mekanismi, jolla yritykset luovat koettuja tarpeita.
– “Tarvitset uudet vaatteet joka kausi.”
– “Juominen ei ole vain veden tarvetta, vaan brändätty elämys.”
– “Päivitä puhelin kahden vuoden välein.”
1990-luvulla kulutusvalikoima oli kapeampi, ja tavaroiden käyttöikä pidempi. Nyt markkinat toimivat osin niin, että kuluttajaa ohjataan kuluttamaan jatkuvasti.
3. Psykologinen ulottuvuus
Ihmisen perustarpeet (ravinto, suoja, lämpö) eivät ole muuttuneet, mutta sosiaalinen tarve kuulua joukkoon saa meidät haluamaan niitä asioita, joita pidetään “normaalina” tai statusta tuovana.
Mainonta ja some vahvistavat tätä vertailemista: jos muut vaihtavat vaatteita usein, oma olo ilman uusia ostoksia voi tuntua “vajavaiselta”.
4. Rakenteellinen kysymys
Raha ei siis “lopu” pelkästään siksi, että ihmiset haluavat turhia asioita, vaan siksi että:
välttämättömien kulujen osuus on noussut, ja ympäröivä kulttuuri puskee jatkuvasti uusia “tarpeita”, joita on vaikea vastustaa.
Toisin sanoen: mainonta on merkittävä tekijä siinä, miksi ihmiset haluavat enemmän kuin ennen, mutta taustalla on myös reaalitalouden muutos, jossa elämisen kustannukset ovat yksinkertaisesti nousseet nopeammin kuin palkat.
Olennainen kysymys on, mikä on välttämätöntä. Museoissa näkee, miten ahtaasti entisaikaan asuttiin. Nykymityapuin mukaan pienessä yksiössä asui ennen monet suurperheetkin. Silti aikalaiskirjoituksissa niukkuutena ei juuri nostetaan esiin asuinneliöitä, vaan köyhyysasioina nousevat esiin taudit ja ravintoasiat.
Kulutustarve on osin ihan suoraa seurausta isommista asunnoista, joiden tiloja täytetään ostamalla tilaa vievää materiaa.
Käytännössä kukaan ei voi päättää kuluttajan puolesta mikä on turhaa tai tarpeellista kuluttamista tai kuinka paljon omia rahojaan saa käyttää johonkin, mikä on jonkun muun mielestä tarpeetonta.
Sen sijaan tuotteiden ympäristövaikutuksia, kierrätystä ja sen sellaista voidaan ja pitääkin pyrkiä kontrolloimaan.
Välillä näkee kolumneja, joissa vaaditaan ihmisiä tyytymään vähempään. Ihmiset eivät kuitenkaan vapaaehtoisesti kuluta vähemmän. Kaikenlaiset lentohäpeät ja älä osta mitään-päivät sun muut jäävät somessa tägäilyn tasolle ja into laantuu muutamassa viikossa.
Some- yms. palvelujen kiellot alaikäisiltä tulee perustua vanhempien valvontaan.
Tekniset keinot tähän on jo mobiililaitteissa, mutta tämäkin halutaan ulkoistaa ”valtiolle”. Vanhemmilla ei ole mitään vastuuta.
Ikärajatarkistukset tarkoittavat, että kaikkien käyttäjien pitää todistaa ikänsä ja siinä prosessissa levitellään lopulta satojen miljoonien ellei miljardien ihmisten erilaisia tietoja (henkilötodistuksia, passeja, selfieitä, sotuja) vaikka minne.
Vastaamo-tyyppisiä katastrofeja tullaan siis näkemään, useita.
Muutenkaan tämä Think of the children-mania ei saa levitä, koska muuten siihen vedoten EU:ssakin tullaan murskaamaan digitaalisten palvelujen salaukset.
Nimimerkki Sumppulle kommenttina että kun erittäin hyvin totesit että käytännössä kukaan ei voi päättää kuluttajan puolesta mikä on turhaa tai tarpeellista kuluttamista tai kuinka paljon ihmisen pitäisi omia rahoja käyttää johonkin, mikä on jonkun muun mielestä tarpeetonta. Tälläinen kokeilu jossa taloudellinen tuottaminen määräytyi tarpeiden mukaan ei kysynnän mukaan oli nimeltään reaalisosialismi.
Mainonnan kritiikki osuu vain osittain oikeaan. Yhtä hyvin voi väittää, että mainonta on nimenomaan parantanut maailmaa. Kun savupirttien keskellä keksitään savupiippu, mainonta on se väline, jolla savupiippujen ilosanoma saadaan ihmiskunnan tietoisuuteen.
Yhtä hyvin voi siis väittää, että mainonta on nimenomaan parantanut maailmaa ja lisännyt hyvinvointia ja elämänlaatua (toki lieveilmiöineen) — ja ihmisten itsensä vastuulla on harrastaa kriittistä pohdiskelua sen suhteen, onko esimerkiksi mainostettu hammastahna yhtä välttämätön ostos kuin Dubai-suklaa.
Tähän voi vielä lisätä, että suuri osa mainonnasta liittyy brändien väliseen kilpailuun. Sen viestinä on ”osta tämä sen sijaan että ostaisit tuon”, eikä siis ”osta tämä sen sijaan että olisit ostamatta mitään”.
Jos tuote on kuluttajan näkökulmasta yksinkertaisesti aidosti huono, sitä ei saa myydyksi vaikka kuinka raivokkaasti yrittäisi markkinoida. Tästä on taloushistorian kirjallisuudessa kaunopuheisia esimerkkejä, vaikkapa Fordin valmistama Edsel-automerkki (1958) tai Coca-Colan perinteisen reseptin sörkkiminen (1985).
Samoin jos tuote on sinänsä hyvä, mutta kohderyhmältään rajattu, kohderyhmän laajentaminen mainostamalla on usein tuhoon tuomittu ajatus. Vaikka esimerkiksi vihreät saisivat seuraaviin eduskuntavaaleihin jostain käytettäväkseen kymmenen miljardin mainosbudjetin, niin ei vihreiden kannatus sillä nousisi kuin korkeintaan joitakin prosenttiyksikköjä.
Nyt kun joka paikka on täynnä merkitystä Kiinan-roskaa, niin brändien idea alkaa näkymään aika selvästi.
Mikä ero on vaikkapa Temusta tilatulla merkittävällä LEDillä ja K‑Raudasta ostetulla Philipsin LEDillä?
Brändien välinen kilpailu taas puolestaan on resurssien käytön kannalta täysin turhaa nollasummapeliä. Se, että Coca-colan aggressiivinen mielikuvakampanja saa minut ostamaan kebabin kylkeen Coca-colan Pepsin sijaan, hyödyttää tietysti Coca-colaa, mutta Pepsi häviää ihan saman verran jos olisin joka tapauksessa ostanut jomman kumman. Tietysti jos ilman mitään markkinointia olisinkin juonut vettä, koko virvoitusjuomateollisuus — ja oikeastaan koko kansantalous — olisi hävinnyt (koska vesi on käytännössä ilmaista).
Haastankin tässä mainosteollisuuden tukijat pohtimaan asiaa yksinkertaistetun esimerkkini kautta. Oliko hyvä vai huono asia, että Coca-cola ja Pepsi saivat täysin vapaasti tyrkyttää minulle tuotteitaan?
Savupiippu on aika huono esimerkki sillä niitä toki on ollut pitkään ennen massamainontaa ja toisaalta ne eivät yleistyneet jonkin mainontainnovaation myötä, vaan tulojen ja varallisuuden tasaisemman jakamisen kautta. 1900-luvun alussa savupirteissä asuvat kyllä olivat hyvin tietoisia savupiippujen olemassaolosta ja hyödyistä, mutta heillä ei yksinkertaisesti ollut varaa sellaiseen.
Lisäksi jos nykymaailmassa keksittäisiin jokin savupiipun tavoin ihmisten elämää parantaa innovaatio, tieto siitä kyllä tavoittaa ihmiset ilman mainosteollisuuttakin. Niin verkottuneita ihmiset nykyisin ovat ettei siinä edes menisi juuri mitään aikaa. Sen leviäminen saattaisi olla jopa nykytilannetta nopeampaa ilman mainosteollisuutta, sillä ilman mainosteollisuuden luomia ja ylläpitämiä tarpeita ihmisillä oliisi varmaankin käytettävissään enemmän varallisuutta hankkia oikeasti hyödyllisiä asioita kun sellaisia tulee eteen.
Kiitos Soininvaaralle hyvästä tekstistä ja tärkeästä aiheesta. Mielestäni mainosteollisuutta pitäisi haittaverottaa. Alkuun vaikkapa 5% muuta toimintaa korkeampi ALV.
Entä vuokrat? Ne ovat nousseet 2000-luvulla merkittävästi suhteessa inflaatioon.
Aleksis Salusjärvelle kommenttina että hammastahna on tarpeellinen hyödyke koska hampaiden hoito on välttämätöntä mutta Dubai-suklaa on tarpeeton hyödyke koska sokeri lisää ylipainoa ja huonontaa hampaita.
Esimerkkisi on siitä huono, että en usko, että savupiippua juuri mainostettiin aikanaan koska tuohon aikaan ainakin savupirttiläisten parissa melkein kaikki tehtiin itse eikä ollut mitään keinoa saavuttaa suuria ihmismassoja mainoksilla. Kuvittelisin sen sijaan savupiipun levinneen lähinnä suusta suuhun menetelmällä — kun naapurille tuli savupiippu ja sen edut huomattiin, haluttiin itsellekin.
Jotenkin haluaisin uskoa, että keksinnöt jotka *oikeasti* parantavat ihmisten elämää merkittävästi — eivätkä vain paikkaa mainonnan avulla luotua keinotekoista tarvetta — kyllä leviävät nimenomaan suusta suuhun ihan itsekseen tai korkeintaan hyvin vähäisellä markkinoinnilla. Monesti eri harrastusten alakulttuureissahan homma toimii vieläkin melkein näin; kaveri tai tuttu nettifoorumeilta kokeilee uutta välinettä ja suosittelee sitä muille. Hän puolestaan on kuullut siitä tyyliin alan ammattilaisten messuilta tai tieten tahtoen liittymällä valmistajan sähköpostilistalle. Joku tietysti voi noitakin kutsua markkinoinniksi, mutta minusta niissä on se selvä ero esim. Coca-colan katumainokseen, että altistuakseen markkinoinnille pitää ensin itse haluta kuulla uusista tuotteista — mitään ei tyrkytetä väkipakolla ja mielikuvien voimalla kadunkulmassa ja joka tv-kanavalla.
Asunto 700.
Ihmismäinen ruoka 500.
Netti 30.
Terveydenhoito 65.
Vakuutus 50.
Vaatteet 50.
muut 100.
====
1500 netto tarvitaan ihmismäiseen elämään jos on terve.
Ei sitä tarvitse sen monimutkaisemmin miettiä.
Ruoka 500 €/kk tuntuu vähän isolta.
Soininvaaralle kommenttina että 500 euroa ruokaan kuussa on todennäkäisesti ihan keskitason summa. Pääkaupunkiseudulla ruoka on halvempaa kuin esim Lapissa vaikka yleinen mielikuva on ihan toinen. Lapissa Citymarkettien kolmen viikon perusruoka kori on 800 euroa koska logistiikan kuljetukset ovat kustannusten suurin tekijä koska keskusvarastot sijaitsevat Eteläisessä Suomessa.
Minulla on ollut viiden hengen kotitalous, aika varakaskin mutta ei sen ruokalasku ollut lähelläkään 2500 euroa kuussa.
Suurimmat kotitalouksien kustannukset ovat asuminen ja siihen liittyvä sähkö ja lämmitys, ruoka, liikkuminen, ja uutena piirteenä jos 1990-lukuun verrataan tietoliikenne ja sähköiset viihdepalvelut.
Jos asumisen kustannuksia kasvukeskuksissa halutaan nostaa esim kiinteistöveroa korottamalla tai rakentamalla lisää paljon sähköä kuluttavia datakeskuksia niin yhä harvemmalla joukolla kasvukseskuksissa asuvalla riittää rahat enää mihinkään muuhun.
Aikoinaan kotitalouksien suurimmat menot olivat ruoka ja asuminen. Jopa tässä järjestyksessä. Asuminen vaati paljon työtä, kun polttopuut piti kaataa, pilkkoa ja sitten vielä polttaakin — vaikka maksua niistä ei välttämättä mennyt. Nykyään molemmat ovat entisaikoihin verrattuna halpaa. Mutta vaatimustaso on noussut. Ei kelpaa enää pienituloisimmillekaan usein perusruoaksi peruna tai nauris ja muu halpa paikallisruoka, jota saa nykyään ostettua kuukauden tarpeiksi parin tunnin palkalla pienipalkkaisemmissakin töissä, mikä on huomattavan halpaa entisaikoihin verrattuna.
Aikoinaan köyhillä ei ollut yhtään vaihtovaatekertaa. Nykyään vaatteiden olemassaolo ei ole enää niukkuusasia, vaan niukkuus on siirtynyt siihen, kellä on varaa kalliimman merkkisiin vaatteisiin. Jos oli aikoinaan niukkuutta, vähät rahat laitettiin ruokaan (tai huonossa tapauksessa alkoholiin). Nykyään pienituloisemmillakin osalla väestöstä on paljon tatuointeja yms., mikä on vaatinut merkittävää rahallista panostamista. Ulkonäkömuokkauksen tarpeet ihmisillä ovat periaatteessa kai pohjattomat, jos vain tarjontaa on. Sähköiset palvelut syövät rahaa nykyään liki kaikilla, kun viranomaisasiointikaan ei enää käytännössä onnistu kuin netissä.
Silfverbergille kommenttina että datakeskuksia rakennetaan yleensä keskuskeskuksien ulkopuolelle. Suomessa energiantuotanto on lähes omavaraista ja hyvin hajautettua toisin kuin muissa Euroopan maissa jossa edelleen energiaa tuodaan ulkomailta kuten Saksaan, Italiaan, Itävaltaan,Beneluxmaihin sekä itäisiin Euroopan maihin jotka ovat edelleen riippuvaisia tuonti maakaasusta . Ydinvoiman alas ajo Suomessa ja sen korvaaminen maakaasuputkella Venäjältä oli muun muassa Vihreiden tavoite 1990-luvun ja 2000-luvun vaiheessa. Onneksi tähän ei päädytty.
Asuminen on muuten kallistunut kovasti kulueränä, vaikka aina löytyy joku neropatti ja tilasto kertomaan, että asuminen ei ole kallistunut ollenkaan suhteellisesti.
https://stat.fi/tup/suoluk/suoluk_palkat.html
Kotitalouksien kulutusmenot, osuus:
Asuminen, vesi, sähkö, kaasu ja muut polttoaineet — 2010: 25,7% ; 2023: 29,7%.
Todella kova nousu.
Samoin Suomen kaupungistuminen on käytännössä degeneroitunut, yhä harvempi käy asuinkunnassaan töissä. Viimeinen tilasto tuolla.
Kummasti Suomessa oli moni asia huomattavasti paremmin 1980-luvulla. Nyt kynnetään yhä syvemmälle kun suomalainen yhteiskunta ei kykene sopeutumaan eurooppalaiseen markkinaliberalismiin, joka pumppaa omaisuusarvoja ylös kaiken muun kustannuksella. Tehdään täällä EU:ssa ihan samat virheet mitä USA:ssa on tehty, ja ihmetellään kun tulokset ovat huonoja.
Tärkeä aihe, ja hyvä muistaa, että Siddharta Gautama tajusi tämän problematiikan jo noin 2500 vuotta sitten. Harmi, että myöhemmän profeetat eivät painottaneet tätä yhtä paljon.
Jos et haluat asioita, joihin sinulla ei ole varaa (tai et muuten voi saada), olet onneton.
Jos et halua asioita, sinulla on varaa kaikkeen mitä haluat.
Lapsien muuttaminen kuluttajiksi lisää potentiaalisten ostajien määrää. Sen minkä lapset ennen saivat kerran vuodessa joulupukilta, ostavat he nyt kerran viikossa R‑kioskilta. Seurauksena on “lapsentekokustannuksen” nousu. Lapsen välttämättömän huolenpidon lisäksi vanhemmat joutuvat nyt maksamaan heidän kulutuksensa. Tämäkin oaltaan nostaa lapsen tekemisen hintaa ja vähentää aikuisten halukkuutta tehdä lapsia.
Markkinatalouden ratkaisu tähän ongelmaan on lapsityövoiman käyttöön ottaminen. Aluksi työllistetään köyhimmät lapset ulkomailla, mutta vähitellen se leviää globaaliksi ilmiöksi ja vaatimuksiksi, että lasten on itse maksettava oma kulutuksensa.
Jos tarjoaa lapselle vain “onnellisen lapsuuden”, sosiaalinen ympäristö leimaa tällaiset lapset hylkiöiksi, markkinoiden kannalta tarpeettomiksi ihmisolennoiksi.
Itse kieltäisin henkilökohtaisesti kohdennetun mainonnan kokonaan. Iso osa internetin palveluista kuolisi omaan mahdottomuuteensa, mutta väitän, että se olisi laajasti pelkästään hyvä asia.
Onko nimimerkki arkkitehti valmis tappamaan keskusjohtoisesti kannattavan liiketoiminnan vain koska se on hänestä parempi vaihtoehto kuin se että kuluttaja tekisi itse omat valinnat?
Palkkojen määräytymiseen vaikuttaa aina yleinen palkkataso. Yleinen palkkataso hilautuu ylöspäin sitä myötä, kun keskivertoihmisten reaalitulot kasvavat ja odotukset keskimääräisestä elintasosta ja palkoista nousevat. Yleisen palkkatason nousu taas tekee kalliimmaksi lähes kaiken, mitä esimerkiksi Suomen vähittäiskaupoissa ja palveluissa myydään. Tämä on itseään ruokkiva kierre.
Asuntotilanne ei helpotu osaksi teknologia-vetoisen talouden rakennemuutoksen aikaansaaman muuttoliikkeen takia, mutta osin myös siksi, että merkittävä osa ihmisistä haluaa isompaan asuntoon, kun reaalitulot kasvavat, joten asunto ei ole keskimäärin sama hyödyke kuin aikaisemmin, vaan keskimääräinen asunto on aina tulevaisuudessa isompi tai muuten kalliimpi, mikä kontribuoi niukkuuteen asuntomarkkinoilla myös pienempien asuntojen osalta.
Lääketieteen kehittyminen sinänsä vähentää moniin sairauksiin meneviä kuluja. Voidaan luetella useita syitä, miksi tämä ei lisää rahojen riittävyyttä, mutta tämän jutun henkeen ehkä parhaiten sopivat elintasosairaudet. Eli kun lääketiede on tehnyt meistä terveempiä, syömme ja istumme itsemme kuitenkin sairaammiksi.
Reaalipalkkojen kehitys lasketaan jakamalla palkkaindeksi kuluttajahintaindeksillä, joten siinä on huomioitu palvelujen kallistuminen palkkojen mukana.
Näin on. Jatkuva tauhkan ostaminen on vähän kuin lihottava, edullinen ruoka ja koskee samoja ihmisryhmiä.
”Järkevänäkin” kuluttajana on vaikea välttää houkutuksia. Blogisi ei ole lajiltaan meidän naisten suosima viiden vaatteen haaste ‑tyyppinen, joten en jatka tästä.
Kulttuuriantropologeilla voisi olla tähän sana sanottavana. Joskus 60-luvulla tutkittiin perukirjoista, jotka olivat tuolloin hyvin yksityiskohtaisia, ihmisten jäämistöjä. Vaatteita oli aika vähän ja ne olivat arvokkaita, ulstereita ym. Jotain on tapahtunut, ja sama koskee esim. huonekaluja ja elektroniikkaa, jonka määrä ”köyhässäkin” kodissa voi olla valtava
Kaikki tuntemani köyhät ovat jollain tapaa moniongelmallisia ja/tai sairaita. Terveys tai taidot eivät riitä työelämään, kaikki rahat kuluvat johinkin, myös päihteisiin. Ja vaikka terveydenhuollossakin olisi maksukatto tullut täyteen, sairaalapäivät velkaannuttavat silti.
Päihteiden käyttö ja muut epäterveelliset elintavat ovat suuri syy tuohon köyhyyskierteeseen. Ja osittain näen että tuo on myös pitkälle itseaiheutettua.
Jossain vaiheessa Suomessa siirrytään keskimääräiselle itä-Euroopan tasolle, jossa ihmisiä jötetään nykymittapuun mukaan heitteille, tai oman onnensa nojaan.
“Jossain vaiheessa Suomessa siirrytään keskimääräiselle itä-Euroopan tasolle, jossa ihmisiä jötetään nykymittapuun mukaan heitteille, tai oman onnensa nojaan.”
Tuolta kehitys aika paljon näyttää. Osin myös ehkä siltä, että auttaminen siirtyy riippuvaksi siitä, käyttääkö ihminen ensin omia varojaankin itsensä auttamiseen.
Tosin en ole varma, onko menneenä aikanakaan kaikki yhteiskunnan rahoittama auttaminen lopulta edes olennaisesti auttanut. Auttamistyö usein ajan edetessä keskittyy lievemmässä avun tarpeessa olevien auttamiseen, kun nämä osaavat pyytää apua ja ovat paljon mukavampia asiakkaita työntekijöiden kannalta kuin vaikeimmat tapaukset. Tämä näkyy mm. psykoterapioissa aika vahvasti, mutta myös esimerkiksi sosiaalityössä ja osin terveydenhuollossakin.
Oma havaintoni on sama. En vain tiedä onko tuo moniongelmaisuus/sairaus noiden ihmisten vääjäämätön kohtalo, vai päätyvätkö he tuohon jonkinlaisen lumipalloefektin kautta.
Monelta kantiltahan yhteiskuntaan on rakennettu erilaisia *positiivisia takaisinkytkentöjä* (insinöörikielellä ilmaistuna) — tarkoitan siis sitä, että menestys johtaa uuteen menestykseen ja häviäminen johtaa uusiin häviöihin.
Huono koulumenestys johtaa huonoon opiskelumenestykseen, joka johtaa huonoon työhön tai työttömyyteen. Huono koulumenestys saattaa taas johtua vain kouluun yhteensopimattomasta temperamentista, huonosta tuurista koulukavereiden suhteen, vanhempien erosta väärään aikaan, tai jostain muusta käytännössä satunnaisesta asiasta.
Tuollaisten kierteiden katkaisemiseksi pitäisi olla mahdollisuus — ja ehkä tähän voitaisiin jopa rohkaista — aloittaa alusta aina välillä. Nykyisellään tällaisia pausseja ja uudelleenaloituksia elämässä tarjoavat lähinnä armeija ja vankila. Armeijaan ei enää kaikki miehet mene, mikä on sääli, sillä juuri armeija voisi tarjota hieman erilaisia onnistumisen kokemuksia niille, joilta ei luokassa istuminen onnistunut.
Anonyymi
” Monelta kantiltahan yhteiskuntaan on rakennettu erilaisia *positiivisia takaisinkytkentöjä* (insinöörikielellä ilmaistuna) — tarkoitan siis sitä, että menestys johtaa uuteen menestykseen ja häviäminen johtaa uusiin häviöihin.
Huono koulumenestys johtaa huonoon opiskelumenestykseen, joka johtaa huonoon työhön tai työttömyyteen.”
Nuo takaisinkytkennät ovat tosia, mutta kyllähän on olemassa myös allaolevia syitä, jotka jo yksinään johtavat noihin lopputulemiin.
Jos on tyhmä, huolimaton ja vielä kärsimätön, menestyy huonosti koulussa, tuskin pääsee opiskelemaankaan ja sama meno jatkuu myös sekä töissä, että terveydessä. Jos ei jaksa ponnistella yhtään vaikkapa koulussa, miksi sitten jaksaisi pitää huolta terveydestään?
Kouluttamattomat ja koulutetut eivät ole samanlaisia ryhmiä, vaan koulutetut olisivat todennäköisesti pärjänneet ilman koulutustakin.
Mietin että kirjoituksen oli kai tarkoitus käsitellä ensisijaisesti mainontaa, mutta se samalla sivusi myös todella fundamentaalisia asioita. Jos mainonta nyt johonkin vaikkapa katoaisi ja ihmiset lakkaisivat ostelemasta kaikenlaisia turhakkeita joihin mainonta on aiemmin yllyttänyt, niin kai se kuitenkin johtaisi siihen, että aika moni ihminen menettäisi toimeentulonsa. Ja koska talous on monimutkainen kokonaisuus, jossa melkein kaikki on kytkeytynyt toisiinsa, siitä voisi aiheutua melkoinen kriisi esimerkiksi maksamatta jäävien velkojen vuoksi. Suomalaisessa keskustelussa velasta unohtuu usein nähdäkseni se tosiasia, että velka on antajalleen sijoitus ja koko järjestelmä oikeastaan perustuu sille. Otsikon kysymykseen tekisi mieli vastata jotain sellaista kuin että raha ei voikaan riittää, koska muuten talous ei kasva. Mainonnan tehtävä on vain tukea talouden kasvamista ja olla osa sitä. En siis koe, että mainonta itsessään olisi ns. sairaus vaan enemmänkin oire. On kyllä ihan mielenkiintoinen detalji, että maailman arvokkaimmista yrityksistä ainakin Facebook ja Google taitavat kerätä valtaosan liikevaihdostaan mainonnalla sitten loppujen lopuksi, vaikka ne mielletään teknologiayhtiöiksi.
Kaksi äitiä joilla identtiset tulot ja identtiset “todelliset tarpeet” mm. ostaa lapselle uudet talvivaatteet. Toinen ostaa ne talvivaatteet, mutta toinen pelaa rahat nettikasinoon ja alkaa tuntea suurta rahojen riittämättömyyttä. Ehkä tuota mallia (“taloudellinen hyvinvointi on tulojen ja tarpeiden suhde”) pitäisi täydentää niin että se huomioi sen, että on järkevämpiä, todellisia, tarpeita ja sitten on vähemmän todellisia tarpeita aka “tuhlaamista”. Poliitikoille tämä mallin täydentäminen on vaikea pala, koska äänestäjä voi kokea tarpeiden luokittelun “syyllistämisenä”. Mikäli tarpeita ei uskalleta luokitella enemmän hyväksyttäviin ja vähemmän hyväksyttäviin, politiikka supistuu pelkkään lyhytnäköiseen sosiaaliturvan maksimointiin, niinkuin meillä on käynyt.
On aika röyhkeää väittää että pikkulapsiperheiden äidit tuhlaisivat rahansa nettikasinoihin. Sellaiset tapaukset ovat täysin marginaaliset. Peliriippuvuutta on enemmän perheettömillä ja keski-iän ylittäneillä joilla ei ole pieniä lapsia enää.
Kyllä peliriippuvuutta esiintyy pienten lasten äideilläkin. Aika yleinen tarina on, että äitiysvapaa-aikana, kun on yksinään ollut kotona, tai pienen vauvan kanssa, on netin käyttö räjähtänyt käsiin, ja sitten siellä myös nettiostosten tekeminen tai pelaaminen.
Miehillä ongelmapelaaminen on yhä toki yleisempää. Mutta kehitystrendi on uutisten mukaan ollut tällainen: “Vuosina 2011–2020 yhteensä 2617 täysi-ikäistä suomalaista sai rahapeliriippuvuusdiagnoosin. Diagnoosien määrä kasvoi lähes kaikissa ikäryhmissä, eniten 30–44-vuotiaiden naisten kohdalla. Kuitenkin kaikissa ikäryhmissä yli 60 prosenttia diagnoosin saaneista oli miehiä.”
Diagnoosit ovat toki vain ihan jäävuoren huippu peliongelmissa. Mutta kyllä sitä ongelmaa on myös perheissä. Peliongelman omaavien naisten määrä on tutkimusten mukaan yli kaksinkertaistunut vuoden 2010 jälkeen. Asia liittyy ilmeisesti olennaisesti pelaamisen siirtymiseen nettiin. Naiset käyttävät enemmän some-kanavia ja niissä on aktiivista rahapelaamisen mainontaa. Sen myötä naisten rahapelaaminen on kasvanut, vaikka miesten pelaaminen onkin yhä silti selvästi yleisempää.
No tuo nyt oli tuollainen hatusta vedetty esimerkki, kun halusin tehdä selväksi pointtini, että yksilön tunne rahan riittävyydestä ei välttämättä korjaannu sillä että hänen saamat tulonsiirrot kohoavat. Lisäksi siihen tunteeseen vaikuttaa hänen rahankäyttötaidot ja asiaan liittyvä viestintä ja perinteet, joissa kontrasti USAan on suuri: Suomessa ajatellaan, että asiani olisivat hyvin kunhan vain paha hallitus antaisi minulle hiukan enemmän rahaa. Täällä kotona amerikassa taas, melko köyhäkin ajattelee, että minusta tulee melko varmasti miljonääri kunhan vain yritän ja ahkeroin. Tosin amerikasta taitaa olla tulossa “uusi eurooppa” tämänkin asian suhteen…
R. Silfversberg
” On aika röyhkeää väittää että pikkulapsiperheiden äidit tuhlaisivat rahansa nettikasinoihin.”
Eihän sen tuhlaajan tarvitse edes olla äiti. Kyllä perhe on silloinkin ongelmissa, jos isä pelaa rahat tai vaikka lähtee kävelemään.
Tämä menee ehkä vähän ohi aiheen.
Muistelen jotain keskustelua vuosien takaa toimeentulotuen riittävyydestä, jossa pohdiskeltiin, mitä kaikkea tarvitaan hyvään elämään.
Tähän sitten kommentoi nimimerkki, joka asui omien puheidensa mukaan Lauttasaaressa vuokralla, että hänelle toimeentulotuki ja asumistuki riittävät oikein hyvin, kun vaan osaa suunnitella elämäänsä. Työ ei kiinnostanut.
Kenen osaamisen ja elintapojen mukaan toimeentulotuki pitäisi mitoittaa?
Mummoni tapasi sanoa, ettei ne suuret tulot vaan pienet menot. Aina pitää olla hätäpäivän varalle säästöjä.
Jos sosiaalinen eristyminen ei haittaa yksilöä, niin aika vähällä sinänsä voi pärjätäkin. Ongelmaksi tulee sitten sosiaalisuus. Jos vähävaraisten elämäntapa ei ole enää mitenkään yhteensopiva muiden kanssa niin se sitten eristää sosiaalisesti. Esimerkiksi jos ei ole koskaan varaa vaikka syödä ulkona, käydä elokuvissa, tai mitä lie nyt työssäkäyvät nyt yleensä harrastavatkaan.
Yleensä tämä ongelma korostuu lapsiperheissä. Lapsien maailma on hyvin julma siinä mielessä että sosiaalinen elämä on niin iso osa elämää ja identiteetin kasvattaista. Täten se asetelma menee helposti kilpavarusteluksi ja jos siitä jää jälkeen, seuraa sosiaalinen eritytyminen joka on erityisen julmaa lasten ja nuorten maailmassa.
Perinteisesti siis on ajateltu että köyhyyden määritelmä sidotaan siihen vallitsevaan yhteiskunnalliseen elämäntapaan, eli että on edes jonkintason osallistumisen mahdollisuuksia ns. normaaliin elämään. Täten sitä ei siis typistetä vaikka siihen että elämä koostuu omassa asunnossa kaurapuuron ja makaronilaatikon syömisestä, tietokonepelien pelaamisesta ja masturboinnista. Osalle se riittää ja rahaa jää säästöönkin. Mutta useimmille ei, eikä tuollaisten hikikomero-elämäntyylin edistäminen ole muutenkaan viisasta yhteiskunnankaan näkökulmasta.
Suosittelen jokaiselle toimeentulon tasoa pohtivalla elämistä sillä rahalla, perustoimeentulotuella vaikkakin vai 3–4 kk.
Ja siis lähtötaso siltä pohjalta että tili on nollilla. Tuestahan vähennetään jokainen tilillä oleva ropo ja jos jotakin omaisuutta vaikka vähänkin, se on realisoitava.
Jos elät noi ja sinulla on vielä vaikkapa 10–15 ‑vuotiaita lapsia, tulet tietämään mitä se on. Se ei tule olemaan kivaa. Koet surua ja ahdistusta jokainen päivä, varsinkin lapsistasi.
Toimeentulotuen pitää olla ehdottomasti inhimillisellä tasolla.
Mutta on tietenkin pyrittävä siihen että maassa maksettaisiin palkkoja jotta omalla työllään voi tulla toimeen ilman toimeentulotuen lisäosia ja parhaassa tapauksessa myös ilman asumistukia.
Mutta halpatyövoimaa maahan havitteleva politiikka vasemmistoliitosta kokoomuksen porvareihin ja ay-liikkeeseen pitää siitä huolen että omalla työllä ilman tukia on alemmissa tulodesiileissä yhä vaikeampaa elää ja tuen tarve kasvaa.
Yleinen tarina menee esimerkiksi niin että laitossiivooja aloittaa työt reippaasti toimessaan, haluaahan ylivoimainen valtaosa maahantulijoista tehdä töitä toisin kuin moni muuttoliikkeen vastustaja kuvittelee! mutta pian iskee reality check kun hän huomaa että tulot töistä eivät kata juuri mitään. Moni jää töistä pois. Enkä sitä ihmettele. Niin tekisin varmaan minäkin. Tilalle tähän luuppiin tulee sitten uusi työnaloittaja, joka…
Tämä kuvio tutkittu moneen kertaan.
Tässä edellä kirjoittamassani ei tietysti ole kenellekään mitään uutta.
Mutta siinä on koko ajan ehkä suurin yhteiskuntamme “vääristynyt rakenne.”
Soininvaarahan kannatat tulonsiirtoja jotta halpatyöpaikkoihin saadaan työntekijöitä jotta kasvu mahdollistuu.
Kuvio kuitenkaan ei näytä toimivan: > velkaantuminen > työttömyys >talouskasvun puute vuodesta toiseen > tuloerojen kasvu >kaventuvat sosiaalipalvelut
“Suosittelen jokaiselle toimeentulon tasoa pohtivalla elämistä sillä rahalla, perustoimeentulotuella vaikkakin vai 3–4 kk.”
Suomalainen verotus asiassa ajaa hyvin huomattavan osan keskituloisista lapsiperheistäkin tuloihin, jotka ovat monella jopa niiden alle (mutta omaisuus voi estää tuen saamisen). Moni asiaan tutustunut lapsiperhe on yllättynyt siitä, kuinka isot tulot pitäisi voida asumismenojen ja terveydenhoito- ja lääkemenojen sekä päivähoitomaksujen päälle jäädä vielä käyttövaroiksikin, jos saisi tuloja toimeentulotuen verran. Jos on vaikka 2 vanhempaa ja 5 lasta, rahaa pitäisi toimeentulotuen sääntöjen mukaan jäädä noiden asumismenojen (mukaan lukien kotivakuutusmenot, sähkömaksut yms.) jälkeen lähemmäs 3000 euroa kuussa (täsmällinen summa riippuu lasten iästä) nettona vielä käytettäväksi muihinkin asioihin. Esimerkiksi perheissä, joissa toinen vanhemmista saa kotihoidontukea, erittäin yleisesti elellään toimeentulotuen perusosia niukemmassa taloudessa — hakematta silti toimeentulotukea ollenkaan.
Asiasta on tehty selvitys ainakin vuonna 2016 ja siitä selviää sen hetkinen kriittinen tuloraja jolla tulee Suomessa toimeen. Nykytasolle muunnettuna tulorajojen kerroin on 1,22.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000001945837.html
Tämän mukaan ruokamenot olivat siis vuonna 2016 yksin asuvalla alle 45-vuotiaalla 299 €/kk ja nelihenkisellä lapsiperheellä 216 €/kk/henki.
Se on kriittinen tuloraja jota pienemmillä ruokamenoila ei Suomessa laskelmien mukaan tule toimeen.
Nykytasolla nuo luvut ovat toki 365€ ja 264€., mutta eipä sekään kovin paljoa ole.
“Tämän mukaan ruokamenot olivat siis vuonna 2016 yksin asuvalla alle 45-vuotiaalla 299 €/kk ja nelihenkisellä lapsiperheellä 216 €/kk/henki.”
Varmaan olleet keskimäärin ihan realistisia lukuja. Käytännössä ruokalasku riippuu myös allergioista ja muista erikoisruokavalioista, painosta, pituudesta, iästä, sukupuolesta ja asuinpaikasta sekä siitä, mistä ostokset tekee. Toimeentulotukea varten ruokalaskun tarve on tasapäistetty ikään kuin kaikilla aikuisilla samaksi, samoin kuin tuossa laskelmassakin, mutta tosielämässä joku voi syödä 2- tai 3‑kertaisen määrän ruokaa päivässä kuin toinen, vaikka söisivät ihan samanlaista ruokaa. Sen myötä myös ruokalaskuihin tulee vaihtelua.
Kyllä tässä on kulttuurikin muuttunut viime vuosikymmeninä.
Kehitys vastaa erinomaisesti Thorstein Veblenin conspicuous consumption ‑teoriaa ja kritiikkiä.
Nykyään on sosiaalisesti todella tärkeää olla raikas ja puhdas. Jos on yhtään hien, kehon tai vähän aikaa pesemättömien vaatteiden hajua niin ihmiset saavat voimakkaan inhoreaktion. Onnea vaan parisuhteiden ja kaverisuhteiden ylläpitoon sitten. Käytännössä tämä siis vaatii jo melko huomattavaa vaatekaappia ja kulutuskäyttäytymistä. Samoin nykyään ihmiset arvottavat ulkoisen olemuksen korkeammalle, tähän sisältyvät vaatteet, kuten Osmokin sivusi aihetta nuorempien osalta, mutta sama statuksen kommunikointi vaatteiden ja esineiden kautta koskee ihan yhtä lailla aikuisia.
Autot ovat esimerkiksi yhä miehille kaikkein helpoin ja näkyvin tapa kommunikoida vaurautta. Monet sitten jättävät sen vaurauden kerryttämisen väliin ja ostavat kalliin auton autolainalla. Suomessa ei löydy kai tilastoja autolainakannasta, mut rohkenen olettaa, että autolainojen käyttö on kasvanut voimakkaasti viimeisten 15 vuoden aikana. Pankeilla varmasti on paljon sisäistä tietoa asiasta.
https://www.kauppalehti.fi/uutiset/a/58d2966a-6622–4f9d-99ed-a2ef0bbc86d1
Tämän artikkelin mukaan autolainoja oli 8 miljardin euron edestä vuonna 2024, en tosin pääse lukemaan artikkelia.
Yhdysvalloissa tämä auto statussymbolina on mennyt vielä pidemmälle, jopa monet naiset ostavat verrattain kalliita autoja ihan vain sen vuoksi, että vain köyhät ja epäilyttävät ihmiset ajelevat vanhoilla autoilla.
Yksinkertaisesti kulttuuri on muuttunut huomattavan materialistiseksi, eikä oikeastaan vain materialistiseksi, siihen on yhdistynyt kerskakuluttaminen somen kautta. Eli käydään hienoilla lomamatkoilla, reissuilla, ravintoloissa ja tapahtumissa ja näistä tehdään sitten somepäivityksiä ja tätä kauttaa kommunikoidaan statusta. Tämä on hienoa ja siistiä, sitten rauhallisemmin eläviä pidetään tylsinä eikä erityisen kiinnostavina.
Osa yhdistää tämä ulkoisen statuksen esittämisen ja tavoittelun jopa parisuhteisiin, kumppanin pitää olla sosiaalisesti haluttava ja tätä kautta kumppani korottaa yksilön omaa sosiaalista statusta.
Uutismediat yleisesti ottaen palvovat sosiaalista statusta ja materialismia valtaosassa uutisoinneista. Siellä on aina joku asiantuntija, joka on statussymboli itsessään, kertomassa vähemmän meritoituneille, miten asiat ovat. Usein asiantuntijat menevät jopa niin pitkälle, että kertovat miten muut kokevat elämänsä ja tekevät päätöksiä, ilman että asiantuntijalla on itsellään mitään käytännön kosketuspintaa tähän elämään. Ekonomistit yleensä, kuten Juhana Vartiainenkin teki juuri täällä, esittää, että työttömät ovat työttöminä, koska tekevät jotain syvälle menevää panos-hyöty-analyysiä elämästään ja päivistään.
Voin kertoa, että moni duunarityö on tehostettu niin pitkälle ja kaikki positiivinen sosiaalinen vuorovaikutus karsittu minimiin (esimiehet lähinnä valehtelevat tai vittuilevat, parhaimmissa tapauksissa vain välttelevät) ja fyysinen raataminen ilman apuvälineitä on niin arkipäivää, että moni huonosti palkattu työ on vaan niin ikävää, ettei moni halua niitä tehdä vaikka palkka kasvaisi vähän. Suomalaisessa työpaikkakulttuurissa myös palautetta saa vain silloin kun asiat menevät kirjaimelliseti päin helvettiä. Työt ovat vaan niin ikäviä ja epämukaviksi ja epäpalkitseviksi hiottuja, ettei marginaalinen nousu matalaan palkkaan houkuttele sinne ketään. Sillä ei oikeasti ole juuri merkitystä onko palkka 1800 vai 1900 €/kk jos työ on vaan raskasta ja ikävää. Tosin en tiedä mikä tässä on edes ongelma, Suomessa kyllä matalasti koulutettuihin töihin löytyy tekijä ja helposti, koska työvoiman ylitarjonta on valtavaa ja työvoimapula yleisesti on jokseenkin 99% valetta. Tästä nyt tietenkin on turha keskustella täällä, koska suurin osa lukijoista on korkeakoulutettuja ja hyvin palkattuja kermaperseitä, jotka ovat tehneet raskaita duunaritöitä vain joskus kesäisin vuosia tai vuosikymmeniä sitten, jos edes ovat tehneet sitä. Sama se koskee myös terveyden ylläpitoa ja terveydestä vastuun ottamista, helppoa saarnata kuinka lenkki työpaikan jälkeen tekee hyvää kun on istunut lähes koko päivän ja työpäivän liikunta on lähinnä autolle, palaveriin, kahville tai lounaalle siirtymistä.
“Sillä ei oikeasti ole juuri merkitystä onko palkka 1800 vai 1900 €/kk jos työ on vaan raskasta ja ikävää. Tosin en tiedä mikä tässä on edes ongelma, Suomessa kyllä matalasti koulutettuihin töihin löytyy tekijä ja helposti, koska työvoiman ylitarjonta on valtavaa ja työvoimapula yleisesti on jokseenkin 99% valetta. Tästä nyt tietenkin on turha keskustella täällä, koska suurin osa lukijoista on korkeakoulutettuja ja hyvin palkattuja kermaperseitä, jotka ovat tehneet raskaita duunaritöitä vain joskus kesäisin vuosia tai vuosikymmeniä sitten, jos edes ovat tehneet sitä.”
Täsmälleen noin. Suomen vasemmisto, sanoisinko valevasemmisto, koostuu juuri tuosta porukasta pääsääntöisesti. Porvariperheiden jälkeläisiä käymässä ikuista arvokeskustelua sanoista ja niiden tulkinnoista ja hyväksyttävyydestä.
Vaikka pääkysymyksen pitäisi olla miten hitossa ihmiset saavat raavittua toimeentulonsa töistään. Ja riittääkö ja onko sellaisia töitä edes.
Kirjoitin kommentin Tuesta ja työstä tuolla yllä mutta sanoit tässä Stadist asiat paremmin.
Työväenluokan haju ja maku tosiaan puuttuu.
Useimpien kokemukset “niukasta toimeentulosta” ovat opiskeluaikojen väliaikaisia kokemuksia.
Olen ollut jo pidemmän aikaa äimän käkenä miksi vasemmisto ja ay hyväksyy kuvaamasi työolot ja halpapalkkatason plus halpatyövoiman tuonnin jättityöttömyydestä kärsivään maahamme, ja pitää asian ratkaisuna tulonsiirroilla maksettavaa Kelan kautta kierrätettyä lisä“palkkaa.” Niidenkin jälkeen köyhyys on köyhyyttä.
Ihmisiltä on hämärtynyt mitä toimeentulo ja välttämätön tarkoittaa. Edesmennyt Pentti Linkola totesi että kun keksitään hilavitkutin X menee viisi vuotta niin sitä ruvetaan pitämään välttämättömänä. Elämä ei ole epämukavaa ilman hilavitkutin X:ää, se on aivan mahdotonta.
Niin no niistä asioista tehdään pitkälti välttämättömiä, vaikka kyse ei olisi vain sosiaalisista näkökulmista (jos ei ole somessa/whatsapissa, erakoituu) vaan ihan miten yhteiskunta toimii. Lapsuudessani pankkeja oli ympäri Suomen ja niissä käytiin maksamassa laskut. Onnea vain tähän taktiikkaan enää, jopa kaupungeissa se on vaikeaa kun pankit ovat harvassa eivätkä halua palvella tälläisiä tarpeita.
Kyse ei siis ole ”vain” siitä että nirsoille köyhille ei riitä mikään, toisin kuin ennen. Tosin näitä isompana asiana pidän yleisen elämäntavan muuttumista materialistisemmaksi, jolloin vähemmän materialistinen elämäntapa erakoiduttaa.
Se “viihde-elektroniikka” tosiaan on nykypäivänä aika lailla välttämätön kuluerä. Kaikenlainen asiointi ilman tietokonetta, tablettia tai älypuhelinta on nykypäivänä todella vaikeaa. Eikä nämä edelleenkään tänä päivänä ole mitään erityisen halpoja laitteita, etenkin kun älypuhelimet ja niiden ohjelmistot vanhenevat todella nopeasti. Minulla esimerkiksi on vielä aivan toimiva Android-puhelin, mutta pikkuhiljaa sovellukset lakkaavat toimimasta, koska ao. käyttöjärjestelmäversiota ei enää tueta. Jossain vaiheessa on edessä uuden puhelimen osto, koska ne palvelut jotka vaativat älypuhelimen, ja nimenomaan uuden sellaisen, lisääntyvät koko ajan.
Lisäksi valikoima halvimmissa puhelimissa on nykyään todella huono.
Jukalle kommenttina että mainitsemasi Pentti Linkola totesi lääketieteestä samaa kuin hilavitkuttimen keksimisestä. Mikä oli lopputulos Linkolan kohdalla. Hän otti kaikki lääketieteelliset hoidot vastaan ja käytti insuliiniä diabeteksen hoitoon. Vaihtoehtoinen lääketiede ei ollut hänelle vaihtoehto vaikka olikin muissa mahdottomissa tavoitteessa hyvin ehdotonta.
Linkolaa pidetään tinkimättömänä ajattelijana, joka eli niin kuin opetti.
Hän saarnasi, että maailmassa on liikaa ihmisiä ja että niitä pitäisi harventaa.
Hankki sitten *itse* pari lasta.
Missä oli siis se opetusten mukaan eläminen?
Suomalaisilla harkinnanvaraisiin menoihin jää keskimäärin 23 prosenttia.
Noin puolet tästä menee palveluihin, eikä tavarohin.
Ehdotan ” Markkinoinnin neuvoston perustamista ” joka toimisi samaan tapaan kuin Julkisen sanan neuvosto .
Varmaan hyvä ehdotus mutta kun sellainen on jo olemassa:
https://kauppakamari.fi/palvelut/mainonnan-eettinen-neuvosto/
Eivät nuo toimi samaan tapaan. Julkisen sanan neuvoston päätökset pitää asianosaisen julkaista samassa paikassa kuin missä alkuperäinen julkaisu oli. Kauppakamarin lausunnot eivät näy muualla kuin kauppakamarin omilla nettisivuilla. Keskimäärin ne näkee ehkä joku prosentin sadasosa ihmisistä, eli lähinnä mainosasianharrastajat. Käytännössä vain silloin, jos joku iso media nostaa jonkun lausunnon uutiseksi, tieto jostain lausunnosta leviää.
Kauppakamarin lausunnoista iso osa koskee someviestintää ja sitä, että onko joku postaus ollut piilomainontaa. Siihen niissä lausunnoissa ei oteta kantaa, kannustaako mainonta ihan turhaan kuluttamiseen. Kauppakamari ei ole tuomioistuin, vaan se on yritysten edunvalvoja.
Sidotaan alv takuuaikaan.Jos tavaralla on esim. kymmenen vuoden takuu ‚olisi alv 0. Temukrääsällä ja muillakin nopeasti hajoavilla esineillä nykyinen 25.5 prosenttia.Muut tuotteet siltä väliltä
Korjaaminen tulisi kannattavaksi ja luotokin riittäisi.
Esa Parkatti.käsityöläinen
On se kyllä jännää miettiä isoäidin juttuja 1940–50-luvun Itä-Suomen maaseudulta:
‑7 km koulumatka tehtiin yksin kävellen 7‑vuotiaasta alkaen
‑Ruokavalio oli akselilla peruna-lanttu-leipä-maito. Nyt sadon juuri valmistuttua niiden kilohinnat ovat korkeintaan euron Primassa, jos leipä tehdään itse jauhoista
‑Sota-aikaan ja vähän sen jälkeen kyläkaupasta ei saanut juuri mitään edes rahalla. Sittenkin kun sai, koko paikkakunnalla ei mikään taho edes vastaanottanut rahaa sunnuntaisin
‑Lasten suurinta hupia oli salaa lähteä tietylle lammelle uimaan, kellään ei ollut penniäkään rahaa mutta ei se estänyt pitämästä yhdessä hauskaa
1940-luvun jälkipuoliskolla Suomessa hukkui vuosittain keskimäärin yli 260 alle 15-vuotiasta lasta. Vuosien 2010–2020 keskiarvo oli vertailun vuoksi 5,3. Suomi on siis tässä suhteessa muuttunut noin viisituhatta prosenttia paremmaksi maaksi; silti lähtötilaa muistellaan nostalgisoivasti.
Mistä tuo yli 260 tulee? Tilastokeskuksen kuolinsyydatassa vain itsemurhaluvut yltävät noin kauas menneisyyteen. 1969 hukkuumisesta johtui “vain” 5 % alle 15-vuotiaiden kuolemista. Syövätkin tappoivat enemmän samaan aikaan, vaikka Nixonin “sota syöpää vastaan”-julistuskin oli vasta tulossa.
Tilastokeskuksen tilastotietokannoissa ei ole noin vanhaa kuolinsyydataa, mutta se löytyy edeltäjän, Tilastollisen päätoimiston, painetuista julkaisuista, jotka on digitoitu webiin: https://www.doria.fi/handle/10024/67158 (sivupalkista Julkaisuaika -> 1950–1959 ja 1940–1949).
Tarkistin nämä aikoinaan, kun kirjoitin kirjaani Hätä on tarpeen (2015), jossa käytin yhtenä esimerkkinä tätä hukkumisten vähentymisasiaa.
No juu, kyllä tuo yli 260 tuntuu ihan uskottavalta mutta ihmettelin vain. Lasten on syystäkin kannattanut salata vaaralliset huvit, mutta ihan sama koski meitä 1990-luvun lapsiakin.
Pointtini ei ollut niinkään romantisoida menneisyyttä vaan kuvata, miten vähän ihmiselämä on pyörinyt rahan ympärillä ei niin kauan sitten ja ei niin kaukana täältä.
Elintaso on tietysti noussut, mutta en siltikään ymmärrä miksi yhteiskunta on jämähtänyt fixattuun 40h / viikko Fordin aikaiseen malliin.
Vaikkakin koronan jälkeen on korviin kantautunut viitteitä vapaa-ajan suosimisesta palkan kustannuksella. Moni eläkeikää lähestyvä siirtyy 3- tai 4‑päiväiseen työviikkoon jälkikasvun muutettua pois ja uudesta sukupolvesta moni “leppoistaa” elämää esim. sijoitusten tai perinnön turvin. Tämä tietysti onnistuu parhaiten yrittäjillä tai jos on ns. urakkapalkalla. Eli tehdään töitä sen verran kuin tuloja tarvitaan.
Suomen verotuskin kannustaa tähän. Vaihtamalla yhden päivän palkattomaksi vapaaksi, vapaapäivien määrä nousee viikkotasolla 50% (2–>3), mutta bruttotulot tipahtavat vain 20%. Nettotuloissa menetys ei kuitenkaa ole yhtä iso.
Pitää muistaa, että yhteiskunnan monetisaatio on 30 vuodessa edelleen lisääntynyt, vaikka se oli toki korkealla asteella jo 1990. Eli ihmiset tekevät vähemmän asioita itse, ja ostavat valmiita tuotteita ja palveluita. Ei esimerkiksi ravintolaruokaa (siis lähinnä pikaruoan muodossa) syöty 1990 likikään niin paljon kuin nykyään.
Totta tuokin. Ravintoloiden osalta isoissa kaupungeissa ravintolasyöminen on kasvanut. Pienemmillä paikkakunnilla taas monin paikoin aikoinaan toimineet ravintolat ovat kesäajan ulkopuolella nykyään kiinni. Moni ravintola toimii valtion maksaman lounasetutuen turvin (jota käytetään myös iltaisin ja viikonloppuisin, on sitten työpäivä tai ei). Nyt kun työttömyys on kasvanut ja lounasedun omaavien määrä on vähentynyt, monella ravintolallakin on vaikeampaa, ja konkursseja on tullut aika paljon alalle.
Olisiko väestön ikääntymisen tuottama huoltosuhteen heikkeneminen sekä julkisen sektorin ja palveluiden hintaan vaikuttava Baumolin tauti myös syyllisten listalla.
Olisi, sekä se että enää energiaa ei aivan kokonaan tuoteta halvoilla (poislukien keinotekoiset päästömaksut jne haittaverot) mutta ilmaston pilaavilla fossiilisilla, raaka-aineita ei oteta ainakaan aivan niin täysin ympäristön ja paikallisväestön kustannuksella siirtomaameiningillä jne. Vaikka kumpaakin kyllä vielä tehdään niin paljon, että jos näitä ulkoishaittoja edelleen pyritään vähentämään ja/tai hinnoittelemaan sisään tuotteisiin ja palveluihin, niin tuleehan kaikesta ainakin hetkellisesti katsottuna kalliimpaa. Pitkällä aikavälillä siltikin tämä on paitsi ainoa vaihtoehto, myös ei niin kallista kuin katastrofien korjaaminen.
Pienituloisen kulutuksessa varmaankin korostuu muutama kategoria — ruoan lisäksi asuminen, ja erityisesti vanhempana terveyspalvelut ja lääkkeet.
Asunnot ovat nykyään aika erilaisia kuin 1990-luvulla. Silloin saattoi asua vaikka edellisen polven hartiapankilla rakentamassa talossa kantovedellä, kuten eräs pienempituloinen luokkatoverini perhe. Lahti-Lammi-vakiovuoroja kulki silloin heillä tunneittain. Heidän perheensä lienee ollut ainoa, jolla ei silloinkaan ollut minkäänlaista autoa. Useimmilla oli muutaman tuhannen markan hintainen auto, jonka sai hyvällä säkällä katsastuksesta useamman kerran peräkkäin läpi hieman ruuvaamalla ja hitsailemalla.
Nyt että pääsee julkisen liikenteen varrelle, täytyy asua kaupungissa. Ja kaupungit ovat tiivistyneet niin, että pienituloinen asuu niissä kerrostalossa. Ja kuten autoissa, kerrostaloasunnoissakin normit ovat tiukentuneet niin, että asuminen on kalliimpaa. Pyörätuolin mentävyys jokaiseen asuntoon vaatii lisää kalliita, muutoin hukkaan meneviä neliöitä erityisesti pienempiin asuntoihin eteisiin, kylpyhuoneisiin ja käytäviin. Erillisistä keittokomeroista on jouduttu myös luopumaan, eivätkä kaikki pidä avokeittiöistä yhtä paljon kuin itse usein tiskikonetta täyttävänä. Kerrostaloasuntoa ei myöskään lämmitetä ja huolleta tontin takapusikon puilla ja itse kolaamalla. Ostoenergia ja ostopalvelut ovat kallistuneet ja tämä näkyy asumisen hinnassa myös normien lisäksi.
Onko meillä enää varaa rakentaa jokaista asuntoa ottamaan huomioon mahdollinen pyörätuoliin joutuminen onnettomuudessa tai tietyissä vanhuuden sairauksissa? Eivät vanhukset edes erityisen usein päädy pyörätuoliin, vaan tarvitsevat muunlaisia apuvälineitä. Toki aivan pienimmissä pula-ajan kylpyhuoneissa näitäkään ei mahtuisi asentamaan.