Kun rahaa on vähän ja sitä pitää antaa lisää rikkaille, ei auta kuin ottaa sitä köyhiltä. Kauniimmin sanottuna sosiaaliturvaa on muutettava kannustavammaksi, jotta suomalaiset saataisiin töihin.
Ensiksi on huomautettava siitä, että työttömien köyhdyttäminen ei välttämättä paranna työllisyyttä, vaikka niin moni kokeekin. Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan köyhyys passivoi työmarkkinoilla, koska kaikki energia menee päivittäiseen selviämiseen. (Olen kirjoittanut tästä, mutta blogin hakuohjelma on niin huono, etten löytänyt kirjoitusta yli neljäntuhannen artikkelin joukosta) Jos seisoo koko päivän leipäjonossa, ei saa töitä.
(Korjaus: Se aiempi kirjoitus on täällä.)
Isossa kuvassa pienet tuloerot ovat hyväksi taloudelliselle kasvulle, kunhan ne eivät ole liian pienet. Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi vuonna 2017, että kasvun kannalta optimaalinen Gini-kerroin on noin 0,27, eli suunnilleen se, mitä Suomessa on. Tämän tutkiminen empiirisesti on kuitenkin haastavaa, enkä usko, että tuo 0,27 on mikään universaali vakio, vaan riippuu muista tekijöistä ja on riippuvainen maan kehitystasosta.
Miksi pienet tuloerot ovat hyväksi? Ne edistävät sosiaalista liikkuvuutta, jolloin kansakunta saa käyttöönsä maan lahjakkuusreservit laajasti. Jos esimerkiksi vain rikkaimpien perheiden lapset saavat kunnon koulutusta, moni fiksu juuttuu hanttihommiin.
Laitan tähän tilastokeskuksen sivuilta kopioidun kuvan Gini-kertoimen ja tulotason riippuvuudesta Euroopassa vuodelta 2015. Tuoreempaakin tietoa on varmaankin saatavilla, mutta tämän löysin vaivattomasti. 
Suomalaisessa sosiaaliturvassa on paljon uudistamista, mutta uudistaminen on projektina hyvin vaikea. Sitä ei pitäisi tehdä poliitikkovoimin yön tunteina vaan valmistella kunnolla ja käyttää hyväksi esimerkiksi mikrosimulointiohjelmia, jotta tiedettäisiin, mitä ollaan oikein tekemässä.
Kun hallitusohjelma julkistettiin, olin pöllämystynyt siitä, miten kaikki toimet suunnattiin yhteen ryhmään,: helsinkiläiseen vuokralla asuvaan kaupan kassalla osa-aikatyötä tekevään yksinhuoltajaan, jonka ennestäänkin vähäisiä tuloja pienennettiin noin 600 eurolla kuukaudessa. Työttömyysturvasta poistettiin lapsikorotukset, sovitellusta päivärahasta ja asumistuesta poistettiin molemmista 300 euron suojaosuus, asumistukea pienennettiin yleisesti ja erityisesti Helsingissä. Jokainen näistä toimista oli ehkä erikseen tarkasteltuna ymmärrettävä, mutta näin muodostuva kokonaisuus aivan kohtuuton.
Olen kirjoittanut muun muassa, että Soviteltu ansiosidonnainen todella tarvitsee uudistusta. Aiemmin ongelmana oli, että pienipalkkaisen kaupan kassan ei kannata tehdä kokoaikatyötä, koska sovitellun päivärahan ansiosta pääsee samaan ansioon osa-aikatyölläkin. Tämä sopii myös kauppiaalle, koska ruuhka-apulaisia tarvitaan. Tässä oli kyllä parantamista, mutta se tehtiin aivan törpösti niin, että vastaavasti osa-aikatyön tekeminen ei kannattanut lainkaan suhteessa siihen, ettei tee mitään. Tai siis kannattaa ansaita kuussa 150 euroa, mutta ei senttiäkään enempää. Olisi pitänyt mennä nykymallin ulkopuolelle niin, ettei sadan prosentin efektiivisiä marginaaliveroja olisi tullut mihinkään, mutta rajoituttiin peukaloimaan nykylain parametrejä.
Voidaan kysyä, kuka tämän hallitusneuvotteluissa oikein keksi, mutta voidaan kysyä myös, ketkä keksivät sen edellisen, jota tässä epäonnistuneesti korjattiin?
Ennen uudistukset valmisteltiin komiteoissa, joissa oli vahvaa osaamista. Nyt poliitikot tuntuvat vetävän ajatuksia hatustaan. Komitealaitoksessa oli omat ongelmansa – erityisesti vahva henkinen polkuriippuvuus – mutta ei tämäkään käytäntö ole hyvä.
Yhden asian nostaisin kuitenkin tikun nokkaan: sosiaalitieteistä ei nykyään ole hyötyä päätöksenteossa. Pitäisi olla. Koin tämän voimakkaasti, kun tehtiin ensimmäisen Lipposen hallituksen hallitusohjelmaa, jolloin piti säästää 20 miljardia markkaa, nykyrahassa runsaat viisi miljardia euroa. Sen jälkeen asiat ovat vain pahentuneet.
Kirjoitankin tästä oman postauksen, koska pidän asiaa isona ongelmana.
