8. Urbaanit mukavuudet

Suomen kielessä ei ole vaki­in­tunut­ta vastinet­ta englan­ninkieliselle käsit­teelle urban ameni­ty, jota käytetään paljon englan­ninkielisessä kaupunkien kehit­tämistä koskevas­sa kir­jal­lisu­udessa. Tämä on oireel­lista, sil­lä jos asialle ei ole nimeä, sitä ei osa­ta ajatel­la tai ei siitä ainakaan voi­da puhua. Perus­tu­uhan ajat­telu suurelta osin kieleen.

Oxford Dic­tio­nary määrit­tää sanan ameni­ty tarkoit­ta­maan paikan tai olo­suh­teen miel­lyt­tävyyt­tä. Urban ameni­ty on paikkaan liit­tyvä mieli­hyvää tuot­ta­va asia – kau­nis puis­to, rantarait­ti, kau­ni­isti laat­takivistä raken­net­tu käve­lykatu. Se voi tarkoit­taa myös pikaratikkay­hteyt­tä. Se tarkoit­taa asi­aa, joka tekee alueesta houkut­tel­e­van asua tai oleil­la. Kysymys voi olla myös kau­pal­li­sista palveluista, jol­loin posi­ti­ivi­nen ulkois­vaiku­tus perus­tuu kulut­ta­jan yli­jäämään[1]. Vilkkaan rav­in­to­lakadun läheisyys hyödyt­tää asukkai­ta kulut­ta­jan yli­jäämän kaut­ta, vaik­ka rav­in­to­las­sa käymi­nen on maksullista. 

Paras kuule­mani suomen­nus ter­mille on Mikko Särelän esit­tämä urbaan­it mukavu­udet. Se ei vas­taa täs­mälleen englan­nin kielistä ter­miä, mut­ta käytän sitä tässä kir­jas­sa, kun en parem­paakaan keksi.

Englan­ninkielisessä kir­jal­lisu­udel­la urban amenityl­lä saate­taan tarkoit­taa myös miel­lyt­tävää ilmas­toa, lento­kent­tää tai yliopis­toa. Nämä ovat koko kaupun­gin vetovoi­matek­i­jöitä ja niitä koske­vat eri lainalaisu­udet. Tässä kir­jas­sa rajaan ter­min urbaan­it mukavu­udet kuvaa­maan tek­i­jöitä, jot­ka lisäävät asuinalueen houkut­tele­vu­ut­ta suh­teessa saman metropo­lialueen mui­hin alueisi­in, siis ero­tuk­se­na koko kaupun­gin vetovoimatekijöistä.

On vaikea­ta löytää rahaa urbaanei­hin mukavuuk­si­in, kos­ka kyse on posi­ti­ivi­sista ulkois­vaiku­tuk­sista, joista ei yleen­sä voi rahas­taa siitä hyö­tyviä. Talousti­eteen ter­mein ne ovat julk­ishyödykkeitä. Sik­si kaupunki­ti­lan heikko laatu on usein räikeässä ris­tiri­idas­sa asun­to­jen korkeaan sisäiseen laatu­un näh­den. Asun­nos­sa saat­taa olla kau­nis par­ket­ti­lat­tia, mut­ta talon edus­tan jalka­käytävän asfalt­ti on rumasti paikat­tua sen sijaan, että jalka­käytävät olisi raken­net­tu kau­ni­isti kivi­laa­toista. Tavoiteltaes­sa asum­isym­päristöltään hyviä kaupunke­ja kysymys urbaanien mukavuuk­sien rahoituk­ses­ta on ratkai­se­van tärkeää. Peri­aat­teessa julk­ishyödykkei­den rahoi­tus on kaupunkien vas­tu­ul­la, mut­ta nekin toimi­vat tiukan bud­jet­ti­ra­hoituk­sen alaisi­na. Asia, jol­la ei ole edes nimeä, ei ole ajatuk­sis­sa pääl­lim­mäisenä. Urbaan­it mukavu­udet voivat tuot­taa kaupungille myös tulo­ja sekä houkut­tele­mal­la hyvä­tu­loisia asukkai­ta että nos­ta­mal­la maan arvoa ja sitä kaut­ta kaupun­gin saamia maan­vuokrat­u­lo­ja ja kiinteistöveroja.

Käsit­te­len seu­raavas­sa puis­to­ja edus­ta­mas­sa urbaane­ja mukavuuk­sia. Miten kaupungeis­sa syn­ty­isi puis­toille rahoi­tus markkinaehtoisesti?

Jos jokaisel­la maa­palal­la on oma omis­ta­ja, markki­nae­htois­es­ti ei syn­ny yhtään puis­toa elleivät tont­tien omis­ta­jat liit­toudu keskenään. Puis­to nos­taa sitä ympäröivien tont­tien arvoa, mut­ta ei tuo­ta taloudel­lista hyö­tyä sille, joka omis­taa juuri tuon puis­tok­si muutet­ta­van ton­tin. Jos kaupunki­rak­en­t­a­mi­nen tapah­tuu täysin markki­nae­htois­es­ti, jokainen tont­ti raken­netaan. Näin käy hyvin sijait­sevil­la alueil­la. Kaupunkien laidoil­la tilanne on toinen. Raken­nu­soikeu­den arvo voi siel­lä painua nol­laan, jol­loin rak­en­t­a­mi­nen ei kan­na­ta. Keski­tyn tässä keskeis­es­ti sijait­se­vi­in aluei­hin. Niis­sä kaik­ki ton­tit raken­net­taisi­in, jos jokainen ton­tin­o­mis­ta­ja saisi rak­en­taa niin kuin parhaak­si näkee. Lop­putu­los olisi huono ajatellen sekä  asukkaiden viihtyvyyt­tä että alueen yhteen­las­ket­tua maan arvoa. Esimerkke­jä täl­laisen virheen tehneistä kaupungeista löy­tyy paljon.

Asian muut­tuu toisen­laisek­si, jos suurel­la alueel­la on vain yksi omis­ta­ja. Tämän kan­nat­taa rak­en­taa tarpeelli­nen määrä puis­to­ja ja tore­ja ja kaikkea muu­ta kivaa, joka saa asukkaat viihtymään, kos­ka näin alueen yhteen­las­ket­tu arvo kas­vaa. Etelä-Euroopan lomako­hteista löy­tyy yhden omis­ta­jan toteut­tamia taa­jamia, joiden lop­putu­los on varsin hyvä. Toisin kuin Helsingis­sä, jalka­käytävätkin on laa­toitet­tu kauniisti.

Jos maao­maisu­us on hajau­tunut niin, että jokaisel­la ton­til­la on eri omis­ta­ja, vas­tuu puis­to­jen toteut­tamis­es­ta siir­tyy kun­nalle. Puis­to paran­taa asukkaiden viihty­isyyt­tä. Ajatel­laan, että kaikkia asukkai­ta edus­ta­van kun­nan pitäisi ostaa maa puis­toa varten. Näin ajat­tel­e­vat eri­tyis­es­ti tontinomistajat.

Toisinkin voisi ajatel­la. Puis­to nos­taa sen läheisyy­dessä ole­vien tont­tien arvoa. Asukkaat kyl­lä hyö­tyvät puis­tos­ta, mut­ta vas­taavasti he joutu­vat mak­samaan enem­män asumis­es­taan. Hyö­ty menee ton­tin omis­ta­jille, jot­ka voivat toki olla myös alueen asukkai­ta. Tun­tu­isi luon­nol­liselta, että tont­tien omis­ta­jat rahoit­taisi­vat omaisuuten­sa arvoa nos­ta­van investoin­nin yhteis­vas­tu­ullis­es­ti sen sijaan, että kun­ta rahoit­taa sen vero­tu­loil­la ja lahjoit­taa hyö­dyn tont­tien omis­ta­jille. Huo­mat­takoon, että hyö­ty menee kokon­aisu­udessaan tont­tien tai asun­to­jen nyky­isille omis­ta­jille. Kun asun­to joskus myy­dään, myös uusi asukas kokee mieli­hyvää puis­tos­ta, mut­ta joutuu toisaal­ta mak­samaan asun­nos­ta enem­män sen van­halle omistajalle.

Ongel­ma ratkeaisi, jos meil­lä olisi ton­teille korkea kiin­teistövero, joka määräy­ty­isi tont­tien todel­lisen arvon perus­teel­la. Sil­loin kun­ta saisi panos­tuk­sen­sa puis­taan ajan myötä takaisi lisään­tyneil­lä kiinteistöverotuotoilla.

Miten urbaan­it mukavu­udet saadaan rahoite­tuk­si, on hyvän kaupun­gin syn­tymisen kannal­ta ensiar­voinen asia. Jos ump­isol­mua ei saa­da ratkaistuk­si, urbaane­ja mukavuuk­sia ei toteuteta ja kaupungista tulee huono ja tyl­sä. Palaamme tähän asi­aan mon­ta ker­taa myöhemmin.

Seu­raa­va luku tästä.

Kir­jan alku­un tästä.

[1] Kulut­ta­jan yli­jäämä tarkoit­taa, että kulut­ta­ja saa jonkin asian halvem­mal­la kuin olisi enim­mäish­in­ta, jon­ka hän voisi siitä mak­saa. Ero­tus on kulut­ta­jalle tule­vaa hyö­tyä eli kulut­ta­jan yli­jäämää. Hän siis hyö­tyy tar­jon­nan ole­mas­saolosta. Mitään hyö­tyä hänelle ei olisi palvelus­ta, joka on hin­noitel­tu niin kalli­ik­si, ettei hänelle tulisi mieleenkään ostaa sitä. Joukkoli­iken­teen hyö­ty kulut­ta­jalle on sitä suurem­pi mitä halvem­pi se on.