Yht­enä seli­tyk­senä vihrei­den vaal­i­tap­pi­olle on pidet­ty vihrei­den mainet­ta betonivihreinä. Vihreät eivät ole Helsin­gin suurin vaan toisek­si suurin puolue. Silti kaik­ki, mitä Helsingis­sä on tehty, on pan­tu vihrei­den piikkiin.

On kuitenkin tot­ta, että vihreät ovat halun­neet kiihdyt­tää asun­to­tuotan­toa Helsingis­sä. Asun­not­to­muus ja asun­to­jen korkeat hin­nat ovat paha yhteiskun­nalli­nen ongel­ma. Siihen ei ole vas­taus, että voivathan ihmiset asua jos­sain muual­la Suomes­sa, vaik­ka Ilomantsissa.

Tun­nus­tan syyl­listyneeni Helsin­gin kaupunki­rak­en­teen tiivistämiseen. Tosin siitä on jo kuusi vuot­ta, kun olin lau­takun­nas­sa tätä pahu­ut­ta tekemässä.  Olen pitänyt ympäristörikok­se­na, että Helsingistä on raken­net­tu 1960-luvul­ta alka­en har­vaa, amerikkalaistyyp­pistä autokaupunkia sen sijaan, että olisi raken­net­tu käveltävää euroop­palaista kaupunkia. Sen seu­rauk­se­na asu­tus on levin­nyt laa­jalle, paljon luon­toa on menetet­ty ja kaik­keen tarvi­taan autoa: kau­pas­sa käyn­ti­in, las­ten viemiseen päivähoitoon ja kouluun,

On kiis­ta­ton­ta, että jos asu­taan tiivi­isti, rak­en­tamisen alle jää vähem­män maa­ta kuin jos kaavoitus olisi väljää. Vihreän on help­po tukea sitä, että luon­toa menetetään vähän. Töölössä maa­ta on uhrat­tu asukas­ta kohden kymme­ne­sosa siitä, mitä on uhrat­tu Sipoossa.

Usein tiivistämistä vas­tus­ta­vat asukkaat tais­tel­e­vat koti­talon­sa vier­essä ole­van rak­en­ta­mat­toman ton­tin ja pienen puis­tikon puoles­ta. Se on ymmär­ret­tävää, minäkin olen aikanaan vas­tus­tanut eräitä kaavoitusko­htei­ta lapsuudenmaisemissani.

Moni ajat­telee, että asuinalue menee tiivistämis­es­tä pilalle. Tiivistämisen vaiku­tuk­ses­ta alueen arvoon on tutkit­tua tietoa. Sen seu­rauk­se­na alueesta tulee halu­tumpi ja asun­to­jen arvo nousee, vaik­ka tar­jon­ta lisään­tyy. Kaupungi­nosas­ta tulee toimi­vampi, sen palve­lut ja joukkoli­iken­ney­htey­det paranevat ja väestöltään van­henevalle alueelle tulee uusia nuo­ria ja akti­ivisia asukkaita.

Tähän moni sanoo, että he otta­vat mielel­lään paranevat palve­lut ja joukkoli­iken­ney­htey­det. Mik­si sitä varten tarvi­taan lisää asun­to­ja? Tämä on kuin halu­aisi ratikan, mut­ta vas­tus­taa sen kiskoja.

Asun­to­jen arvon nousu ker­too lahjo­mat­tomasti alueen parane­mis­es­ta, mut­ta tietysti tämän arvion tekevät asun­to­ja osta­vat uudet asukkaat, joil­la ei ole saman­laisia tun­nesiteitä siihen, mitä tiivis­tet­täessä on menetetty.

Väljästi raken­netus­sa kaupungis­sa etäisyy­det ovat pitk­iä, moot­tori­ti­et vievät paljon tilaa ja paikas­ta toiseen liikku­mi­nen vie aikaa. Euroopas­sa nos­taa päätään aja­tus 15 min­uutin kaupungista, jos­sa kaik­ki olen­nainen on saavutet­tavis­sa vart­ti­tun­nis­sa jalan tai polkupyöräl­lä. Olen kokenut muka­vana, että lapset voivat kävel­lä koulu­un ja har­ras­tuk­si­in. Kävellen halu­an päästä myös kaup­paan. Jos pitää men­nä kauem­mas, on ratikkapysäkin syytä on lähel­lä. Kaikkea tätä saavute­taan, kun raken­netaan tiiviisti.

Valitet­tavasti 1960- ja 1970-luku­jen lähiöt raken­net­ti­in ajatellen, että tule­vaisu­udessa kaik­ki liikku­vat kaik­ki matkansa autoil­la. Alueet raken­net­ti­in väljik­si, mut­ta väljyys ei tarkoit­tanut enem­män luon­toa vaan enem­män parkkikent­tiä. Kau­pat keskitet­ti­in automatkan päähän ostoskeskuk­si­in ja niin edelleen.

Voi pitää triv­i­aali­na havain­toa, että asun­noista mak­se­taan sitä enem­män mitä tiivi­im­min alue on raken­net­tu. Se voidaan selit­tää keskus­tan läheisyy­del­lä. Ei niin yksinker­taista ole. Eihän keskus­ta olisi siinä mis­sä se on, jos alue olisikin väljää omako­tialuet­ta. Se, että kan­takaupungis­sa kaik­ki on lähel­lä, on seu­raus­ta tiivi­istä rakentamisesta.

Toisinkin olisi voitu rak­en­taa. Wien on läh­es kokon­aan ”kan­takaupunkia”, tiivistä kort­teliraken­net­ta. Niin on myös Berli­i­ni. Molem­pia pide­tään suo­ranaisi­na mallikaupunkeina. Niis­sä asum­i­nen urbaanisti ei ole eli­itin etuoikeus vaan mah­dol­lista kaikille

Pidän huonona perustelu­na, että tätä mei­dän naa­puris­samme ole­vaa rak­en­tam­a­ton­ta tont­tia ei saa rak­en­taa, kos­ka ilmas­to. Jos ne samat ihmiset asutet­taisi­in isoille ton­teille jon­nekin hor­nan tuut­ti­in ja he tuli­si­vat sieltä päivit­täin töi­hin kahdel­la autol­la, ilmas­to taa­tusti häviäisi: pui­ta kaa­tu­isi mon­ta ker­taa enem­män ja käve­ly­matkat vai­h­tu­isi­vat automatkoi­hin. On oikeutet­tua vedo­ta omaan mukavu­u­teen, mut­ta pitäisi puhua siitä eikä käyt­tää ilmas­toar­gu­ment­tia, kun siitä ei ole kyse.

Lähiluontoa tarvitaan ihmisten, ei luonnon takia

Luon­non­suo­jelu on aina taloudel­lis­ten arvo­jen ja luon­toar­vo­jen yhteenso­vit­tamista. Jos luon­to voisi käy­dä tästä asi­as­ta kaup­paa, se myisi jok’ikisen vihreän pläntin Helsingis­sä ja ostaisi niil­lä rahoil­la parin maakun­nan ver­ran met­sää ja suo­jelisi ne. Jos valkoselkätikalta kysyt­täisi­in, se kaavoit­taisi kaik­ki 5,5 miljoon­aa suo­ma­laista Hongkon­gin tehokku­udel­la Helsinki­in, ja jät­täisi koko muun maan itselleen.

Ihmisenä ja helsinkiläisenä en tätä kuitenkaan hyväksy­isi, kos­ka luon­to on tärkeä pait­si luon­nolle itselleen, myös ihmisille. Täl­löin on kuitenkin ymmär­ret­tävä, että luon­toa suo­jel­laan kaupungeis­sa ihmistä, ei luon­toa varten. Maas­sa tarvi­taan myös luon­non­puis­to­ja, joi­hin taval­lisil­la ihmisil­lä ei ole asi­aa, mut­ta sel­l­aiselle oikea paik­ka ei ole kaupungissa.

Hyvä kaupunki on tiivis mutta harva

Min­un näke­myk­seni hyvästä kaupungista on tiivis mut­ta har­va. Mitä raken­netaan, raken­netaan se euroop­palaisen kaupun­gin mallin mukaan tiivi­isti, mut­ta jätetään väli­in kun­nol­lisia viher­aluei­ta kuten keskus­puis­to. Tiivis kaupun­ki tuo lyhyet etäisyy­det ja hyvän palve­lu­ta­son samal­la, kun kun­nolli­nen luon­to on käve­ly­matkan etäisyydellä.

Käytän esimerkkinä Kaivopuis­toa, kos­ka sen kaik­ki tun­te­vat. On eteläis­ten kaupungi­nosien kannal­ta hyvä, ettei Kaivopuis­ton viemää alaa ole sirotel­tu pien­inä kort­telipuis­toina  sinne tänne, vaan on yksi iso puis­to. Asun­to­jen hin­noista päätellen lop­putu­los on kil­pailukykyi­nen ver­rat­tuna väljästi raken­net­tui­hin 1970-luvun lähiöihin.

Umpikorttelit

En ole eri­tyisen innos­tunut lähiöi­hin raken­net­tavista tor­ni­taloista syistä joi­ta val­otan jos­sain toises­sa postauk­ses­sa. Pidän Töölön, Kru­u­nun­haan, Kallion, Punavuoren ja Kata­janokan kaltai­sista umpiko­rt­teleista, joil­la saavute­taan sama aluete­hokku­us paljon paremmin.

Pie­nille lap­sille eivät käve­ly­matkan päässä ole­vat kun­non virk­istysalueet riitä. He tarvit­se­vat ”lähilu­on­toa”. Umpiko­rt­teleis­sa sel­l­ainen voisi olla, jos koko kort­telil­la olisi yhteinen piha eikä pihaa käytet­täisi pysäköin­ti­in. Töölö olisi val­ta­van paljon parem­pi paik­ka asua, jos autopaikat olisi alun perin laitet­tu maan alle, kuten vaikka­pa Jätkäsaaressa.

Umpiko­rt­telit oli pitkään kiel­let­ty kaavoituk­ses­sa, kos­ka niiden uskot­ti­in tuot­ta­van riisi­tau­tia ja kos­ka roskan­polt­tou­uneista tule­va myrkylli­nen savu jäi loukku­un pihalle. Kiel­to on kumot­tu, mut­ta kaavoit­ta­jan päästä kiel­to ei ole pois­tunut. Min­ua jäi har­mit­ta­maan, etten onnis­tunut lau­takun­nas­sa palaut­ta­maan umpiko­rt­telin menetet­tyä mainetta.

Kauniit julkisivut

Raken­nusten julk­i­sivut ovat kaupungis­sa olen­naisen tärkeitä, mut­ta vielä tärkeämpiä ne ovat tiivi­is­sä kaupungis­sa, jos­sa maise­ma koos­t­uu vastapäisen raken­nuk­sen seinästä.

Paljon on tehty ikävää, yksi­toikkoista ja suurim­it­takaavaista. Kansalaiset ovat aiheesta tyytymättömiä.

Aikanaan kun olin perus­ta­mas­sa Helsin­ki-liiket­tä, yksi moti­iveis­tamme oli vas­tus­taa betoni­bru­tal­is­mia, suun­taus­ta, jos­sa raken­nus­li­ik­keet sääs­tivät sil­lä, ettei tarvit­tu arkkite­htiä lainkaan, kos­ka kuka tahansa osasi suun­nitel­la julk­i­sivun viivoit­in­ta käyttäen.

Kaavoit­ta­jia, myös min­ua, on syytet­ty rumista raken­nuk­sista. Raken­nuk­sen julk­i­sivua ei määrätä kaaval­la. Ajatuk­se­na on ollut, että raken­nuslu­paa myön­net­täessä tarkaste­taan piirus­tuk­set ja hylätään rumat raken­nuk­set. Niin muis­sakin mais­sa tehdään.

Valitet­tavasti joku hallinto­tuomiois­tu­in kek­si, että raken­nuslu­pa on pakko myön­tää, ellei se ole ase­makaa­van kanssa ris­tiri­idas­sa. Eihän se tietenkään ole, vaik­ka olisi kuin­ka ruma hyvän­sä, ellei kaavamääräyk­sis­sä ei san­o­ta, ettei tähän saa rak­en­taa kuin­ka rumaa raken­nus­ta hyvän­sä. Sel­l­aista kaavamääräys­tä taas en ole nähnyt.

Tälle pitäisi tehdä jotain. Jonkin tahon on voita­va estää rumien raken­nusten rakentaminen.

Kau­ni­ita raken­nuk­sia väheksyy myös osa arkkite­htikun­nas­ta. Joku arkkite­hti sanoi suo­raan, ettei tarkoi­tus ole rak­en­taa kau­ni­ita raken­nuk­sia, sil­lä eihän kaikissa kir­jois­sakaan ole onnel­lista lop­pua. Jos min­un pitäisi elää lop­puelämäni kir­jail­i­jan hah­mot­ta­mas­sa todel­lisu­udessa, arvostaisi onnel­lisia lop­pu­ja. Sama kos­kee kaupunkikuvaa.

Tiivi­in ei tarvitse eikä se saa olla kol­hoa. Kan­natan mie­lenki­in­toista ja pienimit­takaavaista, sel­l­aista jota on vaikka­pa Italiassa.

Pyöräilin eilen kat­so­mas­sa Espoon uusia metrokaupungi­nosia. Joskus teen tämän kam­er­an kanssa jakaak­seni kauhis­tuk­seni täl­lä blogillani. Tois­ta­vat siel­lä kaik­ki ajateltavis­sa ole­vat virheet. Kau­ni­impi tietysti mak­saisi mar­gin­aalis­es­ti enem­män, mut­ta se kan­nat­taisi jo pelkästään kun­nan talout­ta ajatellen. Helsinkiläi­nen tietysti kiit­tää, ettei Espoo enää  hamua itselleen hyviä veronmaksajia.