Kategoria: onnellisuus

Kesäl­lä on ollut aikaa ajatel­la. Mieleeni on tunkenut synkkiä ajatuk­sia Euroopan tule­vaisu­ud­es­ta, jot­ka halu­an tässä jakaa lukijoilleni.

Islami­lainen maail­ma oli tieteis­sä ja taiteis­sa paljon edel­lä Euroop­paa vielä 1400-luvun kieppeil­lä – jon­ka muuten koulun his­to­ri­an­iope­tus onnis­tui jotenkin salaa­maan. Sit­ten osat vai­h­tu­i­v­at. Henk­i­nen suvait­se­mat­to­muus val­tasi islami­laisen maail­man samal­la kun renes­sanssi puhke­si Euroopas­sa. Kir­jas­saan Nimeni on punainen Orhan Pamuk kuvaa tätä pysähtyneisyy­den aikaa lois­tavasti. Vah­va lukusuositus!

Pamukin mukaan esimerkik­si kuvataiteis­sa sal­lit­ti­in käytän­nössä vain van­han tois­t­a­mi­nen. Jopa per­spek­ti­ivin käyt­tö oli kiel­let­tyä, kos­ka se edusti rappeut­tavaa euroop­palaista vaikutusta.

Mis­sä rajoite­taan taiteen vapaut­ta, siel­lä eivät myöskään tieteet men­esty. Tästä on vah­vaa empi­iristä näyttöä.

Siihen asti Euroop­pa oli kärsinyt pait­si feo­daali­val­las­ta myös teokra­ti­as­ta, kun kato­li­nen kirkko saneli, mitä saa tehdä ja ajatel­la. Sit­tem­min teokra­tia on siir­tynyt islami­lais­ten maid­en vitsaukseksi.

Euroop­pa siir­tyi val­is­tuneisu­u­den, suvait­se­vaisu­u­den aikaan, jol­loin uuteen suh­taudut­ti­in ennakkolu­u­lot­tomasti ja uteliaasti. Katolisen kirkon val­lan kaa­tu­mi­nen oli merkit­tävä osa tätä. Vielä tänäänkin protes­tant­tiset maat ovat selvästi men­estyneem­piä kuin katoliset, vaik­ka paavin val­ta on katoli­sis­sakin mais­sa liu­den­tunut. Euroop­palainen kult­tuuri kuroi nopeasti kiin­ni Per­sian­lah­den maid­en etu­matkan ja meni roimasti ohi.

Vaaleis­sa kansa val­it­see itseään avarakat­seisem­pia johtajia 

Demokra­tia on ollut sikäli ”epädemokraat­tista”, että kansa on valin­nut itseään viisaampia ja avarakat­seisem­pia päät­täjiä. Tämä näkyy monis­sa asen­ne­mittareis­sa. Esimerkik­si kuole­man­tuomion kan­na­tus on äänestäjien kesku­udessa aivan olen­nais­es­ti suurem­paa kuin kansane­dus­ta­jien keskuudessa.

Ei siinä tietysti ole mitään epädemokraat­tista, että kansalaiset val­it­se­vat itseään fik­sumpia päät­täjiä. Äänestäjäl­lä on oikeus käyt­tää ääni­val­taansa niin kuin parhaak­si näkee. Viisaampi­in luot­tamises­sa on oma järken­sä. Minä esimerkik­si en ole pystynyt käymään suh­teel­lisu­us­teo­ri­an perustei­ta läpi, mut­ta luotan siihen, mitä min­ua viisaam­mat asi­as­ta sanovat.

Olen vähän tumpe­lo kult­tuuripoli­ti­ikas­sa, mut­ta hyväksyn täysin, että sitä ohjaa­vat ne, jot­ka asi­aa enem­män tuntevat.

On osoi­tus yhteiskun­nal­lis­es­ta luot­ta­muk­ses­ta, että kansa luot­taa itseään fik­sumpi­in päät­täji­in. Näin on myös kan­nat­tanut tehdä, kos­ka tämä on tuonut kaikille lisää hyv­in­voin­tia. Myös vähem­mistöön jäänei­den on kan­nat­tanut luot­taa omi­in edus­ta­ji­in­sa, jot­ka kuitenkin mah­dol­lisim­man hyvin aja­vat hei­dän ase­maansa, vaik­ka eivät voikaan päätök­si vähem­mistöase­mas­ta sanel­la. Tämä demokra­t­ian “avarakat­seisu­usharha” on merkit­tävä syy län­si­mais­ten demokra­tioiden men­estyk­seen. Sen katoami­nen olisi vaka­va isku niiden tulevaisuudelle.

Pul­lon henkeä on vaikea saa­da takaisin pulloon

Joskus luot­ta­mus kuitenkin katoaa. Sil­loin kansa halu­aa äänestää itsen­sä kaltaisia päät­täjiä, yhtä vähän asioista ymmärtäviä ja ennen kaikkea yhtä ennakkolu­u­loisia. Kun näin pääsee käymään, pul­lon henkeä on vaikea saa­da takaisin pulloon.

Äänestäjien luot­ta­mus itseään avarakat­seisem­pi­in päät­täji­in voi men­nä sik­si, että yhteiskun­nalli­nen kehi­tys kään­tyy suuria mas­so­ja vas­taan, kuten on käynyt köy­htyvän keskilu­okan Yhdys­val­lois­sa ja kasvukeskusten ulkop­uolel­la Suomes­sa – ja jok­seenkin kaikkial­la teol­lisu­us­mais­sa automaa­tion viedessä hyvä­palkkaisia duunarityöpaikkoja.

Omaa etu­aan tavoit­tel­e­vat poli­itikot voivat myös oppia keino­ja vedo­ta kansan mustimpi­in tun­teisi­in. Mieleen tulee etsimät­tä Don­ald Trump huu­dat­ta­mas­sa lynkkau­sisku­lau­sei­ta vaalikokouksissa.

Trumpin jotkut puheet anta­vat kuvan täy­del­lis­es­tä type­r­yk­ses­tä, jon­ka yleis­sivistys on olema­ton. Minä en usko, että hän on niin tyh­mä kuin mitä esit­tää. Hän tietää, että peräti puo­let amerikkalai­sista on medi­aa­nia tyh­mem­piä, ennakkolu­u­loisem­pia ja val­is­tu­mat­tomampia. (Toiv­ot­tavasti kukaan ei halua tähän lähde­vi­itet­tä.) Hän vetoaa hei­hin ja valitet­tavasti se näyt­tää kan­nat­ta­van. Voi olla, että Yhdys­val­lat on sivistyk­sen kannal­ta menetet­ty maa, kun kansan syvien riv­ien val­is­tu­mat­to­muus, ennakkolu­u­loisi­in ja taikauskoisu­us pää­sevät hei­jas­tu­maan vaal­i­t­u­lok­si­in. Kun avarakat­seisu­usharha on pois­tunut, se ei herkästi tule takaisin. Kali­forn­ian kan­nat­taisi irrot­tau­tua Yhdysvalloista.

Jos Yhdys­val­lat hajoaisi niin, että Trumpia kan­nat­ta­vat punaniskaosaval­tiot muo­dostaisi­vat toisen ja demokraat­te­ja kan­nat­ta­vat ran­nikko­jen korkean osaamisen osaval­tiot toisen puoliskon, punaniskaval­tios­ta tulisi nopeasti hyvin köyhä.

Jostain syys­tä, jota en tiedä, suvait­se­mat­tomaan mieleen liit­tyy pääl­lim­mäisenä tun­teena viha. Kyse saat­taa olla syn­nyn­näis­es­tä luon­teesta. Pop­ulis­tis­ten liikkei­den nousu on tuonut pin­taan val­ta­van määrän viha­puhet­ta ja suo­ranaista poli­it­tista väki­val­taa. Ja Trumpin vaa­likok­ousten lynkkausmielialaa.

Tämä ei ole ensim­mäi­nen ker­ta, kun ”eli­itin” poli­it­ti­nen val­ta mur­tuu. Aina se on päät­tynyt huonos­ti ja usein väki­val­tais­es­ti. Vetoami­nen Espan­jan, Ital­ian ja Sak­san his­to­ri­aan 1930-luvul­ta herät­tää suuria tun­tei­ta, mut­ta ajatel­laan vaikka­pa per­o­nistien Argen­ti­inaa. Ennen Per­o­nia Argen­ti­ina oli rikas maa, jon­ka tulota­so ylit­ti Englan­nin tulota­son, ja per­o­nistien jäljitä maa on köy­hä kehi­tys­maa. Venäjän his­to­ri­aa tun­nen huonos­ti, mut­ta pop­ulis­tisen val­lanku­mouk­sen hur­mas­sa Neu­vos­toli­it­to aikanaan perustet­ti­in, eikä sekään tari­na hyvin päättynyt.

Pop­ulis­mi­in liit­tyy kiin­teästi vah­van johta­jan kaipuu ja litkusieluisen demokra­t­ian vastustus.

Venäjän, eri­tyis­es­ti Pietarin alueen tilanne näyt­ti run­saat 20 vuot­ta sit­ten hyvältä, mut­ta sit­ten iski taan­tu­mus Putinin muo­dos­sa. Kun ver­taa Venäjää ja Viroa, huo­maa, mitä taan­tu­mus maalle merk­it­see. Molem­mat läh­tivät vuon­na 1991 samal­ta viival­ta. Viro on nyt val­ta­van paljon parem­mas­sa kun­nos­sa kuin Venäjä.

Euroopan tilanne ei näytä todel­lakaan hyvältä. Maa toisen­sa jäl­keen on suis­tunut suvait­se­mat­to­muu­teen ja henkiseen mata­laot­saisu­u­teen sekä kaiken oudon ja uuden vas­tus­tamiseen. Niin kuin aina, tieteitä ja taitei­ta on ryhdyt­ty suit­si­maan. Muis­tat­te­han vielä post­mod­ernin teko­taiteen. Per­in­teisi­in arvoihin vetoami­nen on aina vah­va varoi­tus samoin kuin uskon­non tuomi­nen poli­it­tis­ten päätösten perus­tak­si. Per­in­teiset arvot ovat syn­onyy­mi sivait­se­mat­to­muudelle ja vas­tako­h­ta avarakatseisuudelle.

Me lib­er­aalin yhteiskun­nan kan­nat­ta­jat toivomme, että tämä on ohimenevää, mut­ta mis­tä me sen tiedämme. Voi olla, että maa toisen­sa jäl­keen suis­tuu epä-älyl­liseen pop­ulis­mi­in, kään­tyy sivistys­tä ja tiedet­tä vas­taan alka­en näivettyä.

Se on selvää, että avarakat­seisu­ud­es­ta luop­u­van Euroopan käy yhtä huonos­ti kuin islami­laisen maail­man aikanaan.  Mut­ta mitä tulee tilalle?

Viisi vuot­ta sit­ten olisin lyönyt vetoa Kiinan puoles­ta, mut­ta en enää. Sama kaiku on askel­ten sielläkin.