onnellisuus

Mikä on elämän tarkoitus Aki Kangasharjun ajatuksissa?

Talouselämä-lehden markkinaraadissa Etlan Aki Kangasharju esittää ratkaisuksi Suomen puuttuvaan talouskasvuun sanatarkasti:

Luodaan kannustimia, että jaksamme painaa duunia myös perjantaina eikä lähdetä kalastamaan mökille.

Olen Kangasharjun kanssa monesta asiasta samaa mieltä, mutta en tästä.

Mikä Akin mielestä oikein on elämän ja siinä yhteydessä taloudellisen toiminnan tarkoitus. Jos joku oikeasti pitää kalastamisesta enemmän kuin lisäansioiden mahdollistamasta lisäkrääsästä, miksi hänen pitäisi valita se lisäkrääsä? Eikö taloudellisen toiminnan päämäärä ole lisätä ihmisten hyvinvointia eikä vähentää sitä? Jos vapaa-aika tuottaa sitä enemmän, kannattaa valita vapaa-aika. Jatka lukemista ”Mikä on elämän tarkoitus Aki Kangasharjun ajatuksissa?”

Aikaa vai roinaa? Vaurastuminen ei lisää onnellisuutta (2/6)

On vahvaa evidenssiä siitä, että kansakunnan vaurastuessa absoluuttisesta köyhyydestä kohtuulliseen vaurauteen, ihmiset muuttuvat onnellisemmiksi, mutta vaurastuminen tästä eteenpäin ei lisää yleistä onnellisuutta! Vahvimmin tästä on raportoinut Richard Layard kirjassaan Happiness, Lessons from a New Science.

On kuitenkin kiva olla muita ja ennen kaikkea naapureitaan rikkaampi, mutta vaikka kansakunta vaurastuisi kuinka paljon hyvänsä, kaikki eivät voi olla muita rikkaampia.

On kiva olla vauraampi kuin edellisenä vuonna ja erityisen kurjaa on olla köyhempi kuin oli ennen. Nämä kaikki ovat suhteellisten erojen asioita eivätkä kerro mitään siitä, tuottaako tulotaso yleisesti onnellisuutta.

Huomattakoon, että jos taloudellinen tyytyväisyys riippuu vauraudesta suhteessa naapureihin, voidaan kysyä, kuinka hyvä ajatus on torjua segregaatiota asuttamalla muutama toimeentulotuella elävä kiintiököyhä rikkaiden naapureiksi Westendiin. Yhtenä syynä suureen muuttopaineeseen kehitysmaista rikkaisiin saattaa olla amerikkalaiset TV-sarjat, jotka näyttävät Kauniiden ja rohkeiden elintasoa slummien köyhille. Jatka lukemista ”Aikaa vai roinaa? Vaurastuminen ei lisää onnellisuutta (2/6)”

Tunnustan edistäneeni kaupunkirakenteen tiivistämistä

Yhtenä selityksenä vihreiden vaalitappiolle on pidetty vihreiden mainetta betonivihreinä. Vihreät eivät ole Helsingin suurin vaan toiseksi suurin puolue. Silti kaikki, mitä Helsingissä on tehty, on pantu vihreiden piikkiin.

On kuitenkin totta, että vihreät ovat halunneet kiihdyttää asuntotuotantoa Helsingissä. Asunnottomuus ja asuntojen korkeat hinnat ovat paha yhteiskunnallinen ongelma. Siihen ei ole vastaus, että voivathan ihmiset asua jossain muualla Suomessa, vaikka Ilomantsissa.

Tunnustan syyllistyneeni Helsingin kaupunkirakenteen tiivistämiseen. Tosin siitä on jo kuusi vuotta, kun olin lautakunnassa tätä pahuutta tekemässä. Olen pitänyt ympäristörikoksena, että Helsingistä on rakennettu 1960-luvulta alkaen harvaa, amerikkalaistyyppistä autokaupunkia sen sijaan, että olisi rakennettu käveltävää eurooppalaista kaupunkia. Sen seurauksena asutus on levinnyt laajalle, paljon luontoa on menetetty ja kaikkeen tarvitaan autoa: kaupassa käyntiin, lasten viemiseen päivähoitoon ja kouluun,

On kiistatonta, että jos asutaan tiiviisti, rakentamisen alle jää vähemmän maata kuin jos kaavoitus olisi väljää. Vihreän on helppo tukea sitä, että luontoa menetetään vähän. Töölössä maata on uhrattu asukasta kohden kymmenesosa siitä, mitä on uhrattu Sipoossa.

Usein tiivistämistä vastustavat asukkaat taistelevat kotitalonsa vieressä olevan rakentamattoman tontin ja pienen puistikon puolesta. Se on ymmärrettävää, minäkin olen aikanaan vastustanut eräitä kaavoituskohteita lapsuudenmaisemissani.

Moni ajattelee, että asuinalue menee tiivistämisestä pilalle. Tiivistämisen vaikutuksesta alueen arvoon on tutkittua tietoa. Sen seurauksena alueesta tulee halutumpi ja asuntojen arvo nousee, vaikka tarjonta lisääntyy. Kaupunginosasta tulee toimivampi, sen palvelut ja joukkoliikenneyhteydet paranevat ja väestöltään vanhenevalle alueelle tulee uusia nuoria ja aktiivisia asukkaita. Jatka lukemista ”Tunnustan edistäneeni kaupunkirakenteen tiivistämistä”

Stressin lisääntyminen lisää masentuneisuutta?

Sari Valton ohjelmassa Mikä meitä pohjimmiltaan stressaa oli tänään mielenkiintoinen jakso, jossa keskustelivat kirjailija Eeva Kolu ja luokkatoverini emeritus(?)professori Kai Kaila. Kommentoin Kai Kailan ajatuksia, koska ne aktivoivat minussa ajatuksia, jotka olen aina tiennyt mutta en tiedostanut.

Kaila kertoi oman vahvan mielipiteensä siitä, miksi on niin paljon masennusta. Yksinkertaistaen se johtuu hänen mielestään liiallisesta stressistä. Neorobiologina hän selitti, miten stressi säätelee koko kehoa, ja liiallinen, jatkuva stressi ja puuttuva ja vääränlainen palkitseminen altistavat masennukselle. Minun ajatuksissani uupuminen ja masennus ovat liki synonyymejä, joten ei sinänsä oikeastaan yllättävää.

Kailan mukaan voi hyvin työskennellä intohimoisesti 60 tuntia viikossa, jos sen tekee intohimosta ja uteliaisuudesta. Tilanne on aivan toinen, jos se johtuu linjaorganisaation tuottamasta paineesta. Jatka lukemista ”Stressin lisääntyminen lisää masentuneisuutta?”

2020-luvun yhteiskuntapolitiikka (1) Teollistuminen ja nykyaikaisen yhteiskunnan synty

Aloitan keskustelun kirjani 2020-luvun yhteiskuntapolitikka teemoista. Koska kirja käsittelee melkein kaikkea, jaan keskustelun osiin. Tämä keskustelu on tarkoitettu lähinnä niille, jotka ovat kirjan lukeneet. Siksi kuvailen kunkin jakson sisältöä vain ylimalkaisesti.

Aloitamme ensimmäisestä osasta.

Johdanto……………………………………………………………… 10
OSA I TEOLLISTUMINEN JA
NYKYAIKAISEN YHTEISKUNNAN SYNTY………….. 17
Teollisuuden alku oli yhtä kurjuutta. ………………….. 1
Meritokratia syrjäytti luokkayhteiskuntaa………… 34
Mukavuustalous…………………………………………………… 41
Suomen huikea nousu………………………………………….. 46
Suomi on maailman meritokraattisimpia maita…. 57
Eriarvoisuuden paluu……………………………………………. 63
Talous on hyvinvoinnin tuottajana alisuoriutuja… 98

Kirjan kantava teema on, että näillä resursseilla meidän pitäisi pystyä paljon parempaan.

Asiaa havainnollistaakseni kuvittelen vuonna 1900 eläneen viisaan miehen Väinön, joka saa jumalallisena ilmoituksena tietää nykyajastamme yhden asian, työn tuottavuuden 17-kertaistumisen. Hän ei kykenisi kuvittelemaan taloudellisia murheita eikä työperäistä stressiä. Jatka lukemista ”2020-luvun yhteiskuntapolitiikka (1) Teollistuminen ja nykyaikaisen yhteiskunnan synty”

Asuminen kantakaupungissa kallista mutta ei niin kallista kuin Huitsin nevadassa kahden auton kanssa

Törmäsin taas väitteeseen, että ajatukseni vähäautoisesta kaupungista on elitistinen, koska vain rikkailla on varaa asua kantakaupungissa hyvien joukkoliikenneyhteyksien äärellä.

Kyllä, mutta toisaalta kyse on siitä, mihin rahansa laittaa.

Jos olisimme ostaneet vaimoni kanssa asunnon Kruununhaan sijasta Huitsin Nevadasta, asunto olisi toki ollut halvempi, mutta olisimme joutuneet ostamaan kaksi autoa. Olen tähän mennessä säästänyt noin 300 000 euroa sillä, ettei minulla ole autoa ja vaimoni tietysti yhtä paljon. Se on riittänyt enemmän kuin asunnon hintaeroon Kruununhaan ja Huitsin Nevadan välillä.

Liberaalin demokratian ja avarakatseisuuden tuho?

Kesällä on ollut aikaa ajatella. Mieleeni on tunkenut synkkiä ajatuksia Euroopan tulevaisuudesta, jotka haluan tässä jakaa lukijoilleni.

Islamilainen maailma oli tieteissä ja taiteissa paljon edellä Eurooppaa vielä 1400-luvun kieppeillä – jonka muuten koulun historianiopetus onnistui jotenkin salaamaan. Sitten osat vaihtuivat. Henkinen suvaitsemattomuus valtasi islamilaisen maailman samalla kun renessanssi puhkesi Euroopassa. Kirjassaan Nimeni on punainen Orhan Pamuk kuvaa tätä pysähtyneisyyden aikaa loistavasti. Vahva lukusuositus!

Pamukin mukaan esimerkiksi kuvataiteissa sallittiin käytännössä vain vanhan toistaminen. Jopa perspektiivin käyttö oli kiellettyä, koska se edusti rappeuttavaa eurooppalaista vaikutusta.

Missä rajoitetaan taiteen vapautta, siellä eivät myöskään tieteet menesty. Tästä on vahvaa empiiristä näyttöä.

Siihen asti Eurooppa oli kärsinyt paitsi feodaalivallasta myös teokratiasta, kun katolinen kirkko saneli, mitä saa tehdä ja ajatella. Sittemmin teokratia on siirtynyt islamilaisten maiden vitsaukseksi.

Eurooppa siirtyi valistuneisuuden, suvaitsevaisuuden aikaan, jolloin uuteen suhtauduttiin ennakkoluulottomasti ja uteliaasti. Katolisen kirkon vallan kaatuminen oli merkittävä osa tätä. Vielä tänäänkin protestanttiset maat ovat selvästi menestyneempiä kuin katoliset, vaikka paavin valta on katolisissakin maissa liudentunut. Eurooppalainen kulttuuri kuroi nopeasti kiinni Persianlahden maiden etumatkan ja meni roimasti ohi.

Vaaleissa kansa valitsee itseään avarakatseisempia johtajia

Demokratia on ollut sikäli ”epädemokraattista”, että kansa on valinnut itseään viisaampia ja avarakatseisempia päättäjiä. Tämä näkyy monissa asennemittareissa. Esimerkiksi kuolemantuomion kannatus on äänestäjien keskuudessa aivan olennaisesti suurempaa kuin kansanedustajien keskuudessa.

Ei siinä tietysti ole mitään epädemokraattista, että kansalaiset valitsevat itseään fiksumpia päättäjiä. Äänestäjällä on oikeus käyttää äänivaltaansa niin kuin parhaaksi näkee. Viisaampiin luottamisessa on oma järkensä. Minä esimerkiksi en ole pystynyt käymään suhteellisuusteorian perusteita läpi, mutta luotan siihen, mitä minua viisaammat asiasta sanovat.

Olen vähän tumpelo kulttuuripolitiikassa, mutta hyväksyn täysin, että sitä ohjaavat ne, jotka asiaa enemmän tuntevat.

On osoitus yhteiskunnallisesta luottamuksesta, että kansa luottaa itseään fiksumpiin päättäjiin. Näin on myös kannattanut tehdä, koska tämä on tuonut kaikille lisää hyvinvointia. Myös vähemmistöön jääneiden on kannattanut luottaa omiin edustajiinsa, jotka kuitenkin mahdollisimman hyvin ajavat heidän asemaansa, vaikka eivät voikaan päätöksi vähemmistöasemasta sanella. Tämä demokratian ”avarakatseisuusharha” on merkittävä syy länsimaisten demokratioiden menestykseen. Sen katoaminen olisi vakava isku niiden tulevaisuudelle.

Pullon henkeä on vaikea saada takaisin pulloon

Joskus luottamus kuitenkin katoaa. Silloin kansa haluaa äänestää itsensä kaltaisia päättäjiä, yhtä vähän asioista ymmärtäviä ja ennen kaikkea yhtä ennakkoluuloisia. Kun näin pääsee käymään, pullon henkeä on vaikea saada takaisin pulloon.

Äänestäjien luottamus itseään avarakatseisempiin päättäjiin voi mennä siksi, että yhteiskunnallinen kehitys kääntyy suuria massoja vastaan, kuten on käynyt köyhtyvän keskiluokan Yhdysvalloissa ja kasvukeskusten ulkopuolella Suomessa – ja jokseenkin kaikkialla teollisuusmaissa automaation viedessä hyväpalkkaisia duunarityöpaikkoja.

Omaa etuaan tavoittelevat poliitikot voivat myös oppia keinoja vedota kansan mustimpiin tunteisiin. Mieleen tulee etsimättä Donald Trump huudattamassa lynkkausiskulauseita vaalikokouksissa.

Trumpin jotkut puheet antavat kuvan täydellisestä typeryksestä, jonka yleissivistys on olematon. Minä en usko, että hän on niin tyhmä kuin mitä esittää. Hän tietää, että peräti puolet amerikkalaisista on mediaania tyhmempiä, ennakkoluuloisempia ja valistumattomampia. (Toivottavasti kukaan ei halua tähän lähdeviitettä.) Hän vetoaa heihin ja valitettavasti se näyttää kannattavan. Voi olla, että Yhdysvallat on sivistyksen kannalta menetetty maa, kun kansan syvien rivien valistumattomuus, ennakkoluuloisiin ja taikauskoisuus pääsevät heijastumaan vaalituloksiin. Kun avarakatseisuusharha on poistunut, se ei herkästi tule takaisin. Kalifornian kannattaisi irrottautua Yhdysvalloista.

Jos Yhdysvallat hajoaisi niin, että Trumpia kannattavat punaniskaosavaltiot muodostaisivat toisen ja demokraatteja kannattavat rannikkojen korkean osaamisen osavaltiot toisen puoliskon, punaniskavaltiosta tulisi nopeasti hyvin köyhä.

Jostain syystä, jota en tiedä, suvaitsemattomaan mieleen liittyy päällimmäisenä tunteena viha. Kyse saattaa olla synnynnäisestä luonteesta. Populististen liikkeiden nousu on tuonut pintaan valtavan määrän vihapuhetta ja suoranaista poliittista väkivaltaa. Ja Trumpin vaalikokousten lynkkausmielialaa.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ”eliitin” poliittinen valta murtuu. Aina se on päättynyt huonosti ja usein väkivaltaisesti. Vetoaminen Espanjan, Italian ja Saksan historiaan 1930-luvulta herättää suuria tunteita, mutta ajatellaan vaikkapa peronistien Argentiinaa. Ennen Peronia Argentiina oli rikas maa, jonka tulotaso ylitti Englannin tulotason, ja peronistien jäljitä maa on köyhä kehitysmaa. Venäjän historiaa tunnen huonosti, mutta populistisen vallankumouksen hurmassa Neuvostoliitto aikanaan perustettiin, eikä sekään tarina hyvin päättynyt.

Populismiin liittyy kiinteästi vahvan johtajan kaipuu ja litkusieluisen demokratian vastustus.

Venäjän, erityisesti Pietarin alueen tilanne näytti runsaat 20 vuotta sitten hyvältä, mutta sitten iski taantumus Putinin muodossa. Kun vertaa Venäjää ja Viroa, huomaa, mitä taantumus maalle merkitsee. Molemmat lähtivät vuonna 1991 samalta viivalta. Viro on nyt valtavan paljon paremmassa kunnossa kuin Venäjä.

Euroopan tilanne ei näytä todellakaan hyvältä. Maa toisensa jälkeen on suistunut suvaitsemattomuuteen ja henkiseen matalaotsaisuuteen sekä kaiken oudon ja uuden vastustamiseen. Niin kuin aina, tieteitä ja taiteita on ryhdytty suitsimaan. Muistattehan vielä postmodernin tekotaiteen. Perinteisiin arvoihin vetoaminen on aina vahva varoitus samoin kuin uskonnon tuominen poliittisten päätösten perustaksi. Perinteiset arvot ovat synonyymi sivaitsemattomuudelle ja vastakohta avarakatseisuudelle.

Me liberaalin yhteiskunnan kannattajat toivomme, että tämä on ohimenevää, mutta mistä me sen tiedämme. Voi olla, että maa toisensa jälkeen suistuu epä-älylliseen populismiin, kääntyy sivistystä ja tiedettä vastaan alkaen näivettyä.

Se on selvää, että avarakatseisuudesta luopuvan Euroopan käy yhtä huonosti kuin islamilaisen maailman aikanaan. Mutta mitä tulee tilalle?

Viisi vuotta sitten olisin lyönyt vetoa Kiinan puolesta, mutta en enää. Sama kaiku on askelten sielläkin.

Heikki Pursiaiselle isän tuomista karkeista

Heikki Pursiainen kirjoitti Must Readissa pitkän ja monipolvisen vastauksen viime joulukussa kirjoittamaani blogikirjoitukseeni, jossa arvioin hänen kirjassaan Paska Suomi esittämiä ajatuksia köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Pursiaisen kirjoitus on Must Readissa maksumuurin takana, mutta muurin voi läpäistä kahdeksi viikoksi hyväksymällä tutustumistarjouksen. Kannattaa sinänsä maksaa. Must Readille soisin todella menestystä.

Otin eriarvoisuuden mieliä myrkyttävästi vaikutuksesta esimerkiksi isän, joka matkalta palatessaan tuo kahdelle lapselleen karkkipussin ja kolmannelle yhden hedelmäkarkin. Tämä yksi olisi ollut onnellisempi, jos isä ei olisi tuonut karkkeja kenellekään.

Heikki Pursiainen kumoaa tämän seuraavasti:

Viisas kollegani Roger Wessman totesi asiasta keskustellessamme, että tässä on kysymys enemmän epäreiluuden kuin eriarvoisuuden kokemuksesta. Esimerkiksi jos karkkipussi olisi ollut palkinto uimakilpailusta tai maksu asunnon siivoamisesta, karkkien epätasainen jakautuminen olisi hyvinkin saattanut olla vähemmälle jääneestä lapsesta hyväksyttävää.

Eriarvoisuudessa juuri epäreiluuden tuntu on se, joka myrkyttää mielet. Se, jos jotain palkitaan tavalla, jonka kaikki myöntävät ansaituksi, ei synnytä katkeruutta, eivätkä ihmiset pidä sitä eriarvoisuutena, vaikka tuloeroilla mitattuna se sitä olisikin.

En ole juuri kuullut, että kukaan vastustaisi sitä, että ahkeruudesta palkittaisiin – siis esimerkiksi, että joku saa liikaa urakkapalkkaa muihin nähden. Sen sijaan osaamisesta johtuvia palkkaeroja pidetään epäoikeutettuina. Televisiossa haastateltu ranskalainen keltaliivi valitti, että talouspolitiikka hyödyttää vain hyvin koulutettuja.

Miljoonavoittoja lotossa ei pidetä osoituksena eriarvoisuudesta, koska kaikilla on samat mahdollisuudet.

Kansalaiset hyväksyvät joillekin suuretkin tulot, jos se on seurausta heidän kiistattomista ansioistaan. Urheilusankareiden ja menestyneiden suomalaisten autonkuljettajien miljoonatuloissa ei ole mitään valittamista. Hehän ovat meidän sankareitamme, jotka levittävät maamme mainetta maailmalla. Sekin hyväksytään, että nämä meidän sankarimme kirjautuvat veroja välttääkseen asukkaiksi Monacoon tai johonkin sveitsiläiseen kantoniin. Onhan se ymmärrettävää, koska verotus Suomessa on niin ankaraa.

Helsingin kaupungin korkeapalkkaisin työntekijä oli ainakin joitakin vuosia sitten kaupunginorkesterin kapellimestari. (En tiedä, mikä on tilanne nyt.) Hänen palkastaan ei tullut sellaista valitusta kuin pormestarin selvästi pienemmästä palkasta.

Viihdetaiteiljoiden miljoonatulot eivät myöskään aiheuta verenpaineen nousua. Jotkut pitävät jopa tuloja hyvyyden mittarina. Näin tehdään myös ammattilaistenniksessä.

Nokian optiomiljonäärien tuloja sen sijaan ei aikanaan pidetty oikeutettuina, vaikka ne maksettiin amerikkalaisten omistajien rahoista ja vaikka niistä meni yli puolet veroihin – siis meidän kaikkien hyödyksi. Vaikka siis kaikki suomalaiset hyötyivät, olisi ollut parempi, ettei kukaan olisi hyötynyt, koska toiset hyötyivät niin paljon enemmän. Tämä osoittaa, että on tilanteita, joissa ihmiset pitävät parempana sitä, että rikkaat eivät rikastu, vaikka se merkitsisi, että köyhätkin saisivat jotain.

(Voi toki olla, etteivät kaikki oikein oivaltaneet, että rahat tulivat osakkeenomistajilta ja että puolet meni veroihin. Tuskin moni sentään ajatteli, että olisi ollut parempi, että nekin rahat olisivat jääneet sinne Amerikkaan.)

On valtavasti tutkimustietoa siitä, että ihmiset ovat onnellisempia pienten tuloerojen maissa verrattuna yhtä vauraisiin tai jopa vauraampiin suurten tuloerojen maihin. Rikas USA esimerkiksi ei ole onnellisuusvertailuissa mitenkään kärkisijoilla.

Myönnän, tässä on ongelmia kausaliteetin kanssa. Voi olla, että olosuhteet, jotka synnyttävät tasaisen tulonjaon, synnyttävät myös onnellisuuden, eikä kausaliteetti mene tuloerojen kautta. Kyse voi olla siitä, että kaikki pärjäävät suhteellisen hyvin työelämässä niin, että kaikilla on hyvä paikka yhteiskunnassa. Sitä ei ehkä voi korvata tulonsiirroilla maissa, joissa työelämä on eriarvoisempi.

Tiedämme, että sama kansantulo jaettuna tasaisemmin tuottaa enemmän hyvinvointia kuin jaettuna epätasaisemmin. Jos tämän myönnämme ja uskomme asiaa koskevien funktioiden olevan jatkuvia, on loogisesti uskottava myös, että vähän pienempi kansantulo jaettuna tasaisemmin voi tuottaa enemmän hyvinvointia kuin vähän suurempi jaettuna epätasaisemmin.

Siitä, että katkeruus on myös epäterveellistä, on olemassa vahvaa näyttöä, mutta tämä ei ollut pointtini ydin.

Elämää myrkyttävää epäreilun eriarvoisuuden tunnetta on Suomessa kasvavassa määrin, vaikka tuloerot eivät ole nousseet 18 vuoteen. Osa tästä katkeruudesta on alueellista. Koetaan, että muutama menestyvä kasvukeskus menestyy ja muut on jätetty Hylkysyrjän asemaan.

Twitterissä olevat viestit sitä, kuinka muu maa oikeastaan elättää Helsinkiä, kun täällä ei ole vientiteollisuutta (=sellutehtaita), eivät kumpua mistään rationaalisesta vaan katkeruudesta. Itse väitehän ei pidä paikkaansa. Helsingissä ei ole sellutehtaita, mutta on paljon toisenlaisia yrityksiä, jotka tuovat maahan vientituloja. Siinä, että moni uskoo moiseen roskaan, on kyse tunteesta eikä järjestä.

Katkeruus on myrkkyä. Maailma ilman katkeruutta on kivempi paikka elää.

Köyhyyden torjunta on tietysti ensisijaista, mutta tasa-arvollakin on itseisarvonsa.