Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.
Kun hyvin sijaitsevia asuntoja on vähän, miten asukkaat niihin valitaan järkevästi ja oikeudenmukaisesti? Asiassa ei olisi ongelmaa, jos kaikkien asumispreferenssit olisivat samat. Jos vaikka asunnot arvottaisiin, toisilla olisi huonompi ja toisilla parempi arpaonni, mutta hyvinvointia ei tuhottaisi. Tosin olisi ehkä oikeudenmukaisempaa, että halutummasta asunnosta joutuisi maksamaan enemmän kuin vähemmän halutusta, jolloin arpaonnen merkitys vähän lievenisi, mutta tämä on oma kysymyksensä, jota hankaloittaa se, että toisilla on enemmän rahaa kuin toisilla. Palataan tähän myöhemmin.
Arpominen muuttuu huonoksi menetelmäksi, kun otetaan huomioon, että ihmiset haluavat eri asioita. Ristiin menevät toiveet voivat johtua työpaikan sijainnista, ystävien ja sukulaisten asuinpaikasta tai vaikka siitä, että yhdet arvostavat luonnonläheisyyttä ja toiset urbaania pöhinää. Toiset haluavat asua kerrostalossa ja toiset taas eivät. Jotkut arvostavat tietynlaisten ihmisten naapuruutta. Niinpä yhdet päätyvät asumaan punavihreään Kumpulaan ja toiset porvareiden Pakilaan. Jos henkilö arvotaan hänen kannaltaan väärään asuntoon tai väärään kaupunginosaan, syntyy hyvinvointitappio. Tappion voi arvioida rahassa sen perusteella, paljonko kaksi asunnonostajaa maksaisivat enemmän, jos saisivat ristiin toisilleen määrätyt asunnot. Esimerkiksi jos A on saanut asunnon 1 ja B asunnon 2 ja molemmat maksaisivat heille määrätyistä asunnoista 250 000. A olisi kuitenkin halunnut asunnon 2 ja B asunnon 1. He maksaisivat molemmat 300 000 euroa, jos saisivat haluamansa asunnot. Vaihdosta syntyisi 100 000 euron hyvinvointihyöty. Näin laskien preferenssien sivuuttamisesta johtuvat menetykset voivat olla huomattavan suuria.
Asuntojen jakaminen niin, ettei ihmisten erilaisia asumispreferenssejä oteta kunnolla huomioon, on hyvin turmiollista kokonaishyvinvoinnin kannalta. On kuitenkin vielä suurempia uhkia.
Jos asuinalueet olisivat keskimäärin yhtä haluttuja, vaikka toiset haluavatkin eri asioita kuin toiset, kunnallinen asunnonjako selviäsi tehtävästä jotenkuten. Jokainen saisi esittää toiveensa ja riippuen virkamiesten viitseliäisyydestä suuri osa toiveista voitaisiin toteuttaa. Hankalampi tilanne on, jos jotkut alueet ovat halutumpia kuin toiset kuitenkin niin, että joidenkin kannalta ne ovat vielä paljon halutumpia kuin toisten. Hintamekanismi selviäsi tästäkin ongelmasta, asunnonjako ei selviäisi.
Kuvitteellisessa maailmassa, jossa kaikki ovat yhtä varakkaita, ei olisi ongelmaa jakaa asunnot eniten tarjoaville. Se, jolle on muita suurempi halu suositulle alueelle, maksaisi siitä vähän enemmän kuin muut, mutta joutuisi siis luopumaan jostain muusta, koska rahat menevät asuntoon halutulla alueella. Jotkut luopuisivat eniten haluamastaan alueesta ja pääsivät vähän halvemmalla omalta kannaltaan toiseksi parhaalle alueelle. Onnenpekka olisi se, joka haluaa aivan eri asioita kuin muut. Hän pääsisi haluamalleen alueelle halvalla. Loogisesti tätä järjestelyä ei kukaan voi pitää epäoikeudenmukaisena. Jos on osaansa tyytymätön, maksaa vähän enemmän ja pääsee sinne, minne haluaa. Kaikillahan olisi yhtä paljon rahaa.
Todellisessa maailmassa kaikilla ei ole yhtä paljon rahaa. Siksi asuntojen jako sen perusteella, mitä kukin on valmis mistäkin asunnosta maksamaan, johtaa siihen, että rikkaat saavat halutuimmat asunnot ja köyhät joutuvat tyytymään siihen, mihin heillä on varaa. Mutta se johtaa myös siihen, että ihmiset pystyvät valitsemaan mieleisensä suunnilleen yhtä kalliiden alueiden joukosta, ja tälläkin on merkitystä.
Yhdysvalloissa on tutkittu asumisen hintasäännöstelyn vaikutusta työmatkan pituuteen. Demokraattien hallitsemissa kaupungeissa jonkinlainen sosiaalinen asuminen on tavallista, kun taas republikaanien hallitsemissa kaupungeissa raha ratkaisee. Republikaanikaupungeissa on kaikenlaisia ongelmia, mutta työmatkat ovat niissä lyhyempiä juuri siksi, että asukkaat voivat ilmaista preferenssinsä markkinoilla ja hakeutua lähemmäs työpaikkojaan.
Miten parhaiden asuinalueiden päätyminen rikkaille poikkeaa siitä, että rikkaimmat voi ostaa purjeveneitä ja kalliimpia autoja sekä syödä paremmissa ravintoloissa ja matkustella ympäri maailmaa? Jonkinlainen asunto on välttämättömyys ja sen tulisi kuulua perusoikeuksiin, mutta miten asunto meren rannalla poikkeaa ikkunasta näkyvistä purjeveneistä? Ei mitenkään, jos ajattelemme asiaa vain yksilöiden kannalta, mutta jos ajattelemme yhteisöjä, esille nousee viheliäinen kysymys segregaatiosta.
Asuinalueiden jakautumisesta hyvä- ja huono-osaisten alueiksi on hyvin huonoja kokemuksia. Esimerkit jo Tukholmasta ovat varoittavia, puhumattakaan Pariisin esikaupunkialueista.
Segregaatiossa on taloustieteen termein kysymys ulkoisvaikutuksista. Nämä ulkoisvaikutukset liittyvät lähinnä vain asuntojen sijaintiin, siis sekoittumiseen, ei muuhun asumistasoon. Joskus kauan sitten törmäsin ajatteluun, että koska köyhillä kaikki muu on huonommin, tarjottakoon heille ARA:n kautta laadukkaampaa asumista kuin on heitä vähän paremmin menestyvillä palkansaajilla. Tässä ei enää ole kyse ulkoisvaikutuksista, vaan avuttomasta yrityksestä lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Keino on avuton, koska se tehoton. Paljon kannattavampaa olisi antaa vain rahaa, jota asianomainen saisi käyttää siihen, mitä eniten tarvitsee – tasokkaaseen asumiseen, jos sitä haluaa, mutta myös muuhun, jos tarvitsee sitä muuta enemmän.
Segregaation ongelmat olisivat paljon pienempiä, jos köyhät ihmiset asuisivat samoissa rapuissa muiden kanssa, vaikkakin pienemmissä ja huonommin varustetuissa asunnoissa ja katselisivat huonompaa näköalaa kuin rikkaat. Silloin ei olisi eriytyneitä kouluja ja pihan lapset leikkisivät toistensa kanssa vanhempien ammattia katsomatta.
Seuraava luku tästä
Kirjan alkuun tästä
