Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki, ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.
Miten valita ne, jotka pääsevät kaupunkiin asumaan, kun menestyviin kaupunkeihin pyrkii muuttamaan enemmän asukkaita kuin sinne mahtuu, eikä asuntotuotantoa saada nostetuksi kasvavan kysynnän vauhdissa,
Maksukyky ratkaisee, jos ei tehdä mitään. Monen mielestä näin tulee ollakin, koska he uskovat, että suurituloiset hyödyttävät kaupunkia eniten.
Eniten kaupunki kuitenkin hyötyy luovasta luokasta ja luova luokka kaupungista. Lontoon asema Britannian talouden moottorina on heikentynyt, koska rikkaat työntävät luovaa luokkaa ulos kaupungista. Lontoon erikoisuutena on, että nämä rikkaat ovat tulevat usein ulkomailta, eivätkä ole muuttamassa kaupunkiin pysyvästi.
Vuosituhannen vaihteen Berliinissä oli 150 000 tyhjää asuntoa, koska yhdistyneen Saksan pääkaupunki ei houkutellutkaan muuttajia niin paljon kuin oli kuviteltu. Asuntoja oli rakennettu aivan liikaa. Asuminen oli halpaa jopa kaupungin keskustan tuntumassa. Yhdistelmä urbaania kaupunkia sekä edullisia asuntoja ja toimistoja teki Berlinistä parikymmentä vuotta sitten suuren startup-hautomon.
Nyt vuokrat ovat nousseet sielläkin. Menestyneimmät startupit menestyvät yhä, mutta uusia ei juuri synny, koska Berliini ei asumisen kallistuttua enää houkuttele luovaa luokkaa samalla tavalla kuin ennen.
Kuuluvatko työttömät kaupunkiin, vai pitäisikö heidän tehdä niissä tilaa työssä käyville? Silloin he ainakin pysyisivät työttöminä, ja on heilläkin ystävänsä ja sukulaisensa.
Jo kaksituhatta vuotta sitten Aristoteles selitti, miksi Ateenassa oli slummi. Työttömien ja maattomien oli järkevää muuttaa kaupunkeihin, koska kaupungeissa he saattoivat löytää edes jotain työtä. Maakuntien työttömiä ei muuta enää suurin joukoin Helsinkiin, koska eivät löydä järkevän hintaista asuntoa, mutta Tampereelle heitä muuttaa runsaasti. Työttömien osuus työvoimasta on Tampereella suurempi kuin muualla maassa huolimatta kaupungin vilkkaasta kasvusta – tai juuri sen takia.
On vaadittu hintasäännöstelyä, jotta kaikilla olisi mahdollisuus muuttaa halutessaan kaupunkiin, mutta se ei toisi yhtään asuntoa lisää. Seurauksena olisi vain asuntojono. Ennen ihailimme Tukholman edullisia vuokria. Vuokra-asunnot ovat siellä yhä edullisia, mutta niihin on yli kymmenen vuoden jono. Mikään kaupunki ei voi toimia niin, että kaupunkiin voi muuttaa vasta viidentoista vuoden kuluttua työpaikan löytymisestä. Tukholman pelastuksena ovat pimeät markkinat ja omistusasunnot. Omistusasunnot ovat Tukholmassa selvästi kalliimpia kuin Helsingissä. Osa selityksestä on tosin Ruotsin elinikäisissä asuntolainoissa.
Omistusasuntojen hinnat ovat nousseet Helsingin kantakaupungissa niin korkeiksi, ettei tavallinen palkansaaja voi ostaa asuntoa palkastaan säästämällä. Siksi mahdollisuus asua siellä kulkee osittain perintönä.
Pariisi antaa rahan ratkaista pääsyn itse kaupunkiin. Pienipalkkaiset ovat tervetulleita radanvarsilähiöihin. Seurauksena ovat valtavat segregaatio-ongelmat. Keltaliivimielenosoitukset lähtivät polttoaineen hinnasta, mutta kääntyivät nopeasti pariisilaiseliitin vastustamiseksi.
Helsingissä on toistaiseksi sekamuoto, jossa jotkut onnekkaat pääsevät edullisiin ARA-asuntoihin ja muut ovat markkinavoimien armoilla. Kaikista epäloogisuuksistaan huolimatta se pelittää jotenkuten. Paikkoja ei jaeta jonottamalla, vaan tulijat valitaan. Toinen vaihtoehto olisi, että pienipalkkaiset saisivat selvästi korkeampaa palkkaa ja maksaisivat markkinavuokraa. Ei ole yllätys, että elinkeinoelämä kannattaa ARA-asuntoja.
ARA-asuntojen ongelmallisuuteen palataan luvussa ARA-asuntoja vai asumistukea?
Seuraava luku tästä.
Kirjan alkuun tästä