Valtiovarainministeriö suunnittelee painavansa sosiaali- ja terveysmenot alas budjettikurilla — onhan hyvinvointialueiden rahoitus osa VM:n budjettia. Tehtävä on haastava, sillä nämä menot ovat kasvusuunnassa kaikkialla teollisissa maissa. Meillä ajatellaan, että kun annetaan vähemmän rahaa, saadaan halvempaa hoitoa. Kun hyvinvointialueilla ei ole verotusoikeutta, VM voi yksin päättää, paljonko hyvinvointialueet käyttävät rahaa — tai ainakin luulee niin. Jos verotusoikeus olisi, olisi houkutus tarjota enemmän ja parempaa hoitoa ja laskuttaa se asukkailta korkeampina veroina. Parempaa hoitoa ajoivat kaikki hyvinvointialueiden vaaleissa ehdolla olleet.
Keskityn tässä kirjoituksessa terveyteen ja jätän sosiaalimenot sivummalle. Muistiin kannattaa kuitenkin jättää se, että sosiaalimenot kasvavat väistämättä vanhusten määrän kasvaessa.
Valistuneet terveyspoliitikot ovat kohtalaisen yksimielisiä siitä, että jos terveydenhuollon menoja on vähennettävä, niitä kannattaa vähentää erikoissairaanhoidosta. Tinkimällä kalliimmista ja vähiten vaikuttavista hoidoista erikoissairaanhoidossa sekä suuntaamalla ne rahat perusterveydenhuoltoon saadaan niukoista terveysbudjeteista eniten hyötyä.
Siis tiukka menokuri ja tinkimistä ennen kaikkea kalleimmasta erikoissairaanhoidosta. Voiko onnistua?
En usko tähän pätkääkään. Soten pelisäännöt ovat niin pahasti levällään, että budjettikuri on huono ohjaaja. Rahan niukkuus ei johda järkeviin säästöihin vaan osittain aivan absurdeihin. Esimerkiksi kun potilaat eivät pääse muuallekaan, he kasautuvat erikoissairaanhoidon päivystykseen, mikä tulee entistä kalliimmaksi. Päivystyksistä on tullut kaatoluokka, jonne myös poliisi kuskaa sammuneita, kun omat juoppoputkat ovat täynnä.
Hallinnon vanha totuus on, että jokainen organisaatio ajattelee omaa etuaan, ja oma etu on oman toiminnan kasvattaminen. Se tapahtuu niin, että annetut rahat eivät riitä ja jos uhkaavat riittää, tehdään jotain, etteivät riitä. Hallinto on toiminut näin jokseenkin aina.
Hyvinvointialueille ei ole annettu verotusoikeutta, jotta ei olisi houkutusta tarjota parempia palveluja ja korottaa veroja. Luulen, että tämä toimii toisin päin. Rahojen loppuessa voi mankua lisää rahaa valtion pohjattomasta kassasta. Sehän on oman alueen kannalta pelkkää plussaa. Jos rahansa loppuun käyttävä joutuisi VM:n sijasta pyytämään rahaa alueensa veronmaksajilta, olisi suurempi motivaatio tulla rahalla toimeen.
Tämä malli edellytti, että pitäisi säästä erityisesti erikoissairaanhoidosta. Se voi olla järkevää, mutta en usko siihen kuitenkaan. Lääketiede kehittyy nopein askelin. Tulee jatkuvasti lisää mahdollisuuksia voittaa sairauksia, joille ei ennen voitu oikein mitään. Yhteistä näissä hoidoissa on, että ne ovat kalliita.
Kylmästi laskien voisi olla järkevää lykätä näiden hoitojen käyttöön ottoa siihen, kun esimerkiksi lääkepatentit menevät vanhaksi ja hoito halpenee olennaisesti. Tämä olisi rationaalista, jos vaihtoehtona olisi säästöt perusterveydenhuollossa.
En usko, että päätöksentekomme kestää tilannetta, jossa johonkin tappavaan tautiin on olemassa parantava hoito, mutta sitä ei nyt anneta, koska budjettikuri.
Näin voitaisiin menetellä vain julkisessa terveydenhuollossa. Rinnalle kehittyisivät varmasti yksityiset palvelut ja vakuutusmarkkinat. Enemmistölle helsinkiläisistä lapsista otetaan jo nyt terveysvakuutus, jolla pääsee julkisen terveydenhuollon jonojen ohi yksityislääkärille. Tällaisia vakuutuksia tulee myös aikuisille, jos uusinta hoitoa ei ole muuten saatavissa.
Ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista maailmalla, että verorahoitteisesti saa vain perustason hoitoa ja huipputason hoitoa annetaan vain rikkaille, jotka maksavat sen itse tai vakuutuksen kautta. Se, että Suomessa annetaan huipputason syöpähoitoa tuloihin katsomatta, on maailmalla poikkeus. Aika perusteellisesti muuttuu yhteiskuntamme, jos tästä luovutaan.
Seuraava kysymys on, annetaanko näille vakuutusyhtiöiden potilaille hoitoa julkisissa sairaaloissa, vai karkotetaanko osaajat yksityissairaaloihin.
Tai Viroon. Jos omasta maasta ei jotain hoitoa ole saatavissa, potilailla on oikeus hakeutua toiseen ETA-maahan sitä saamaan.