Markkinatalous pitää uudistaa

 Ser­bialais-amerikkalainen talousti­eteil­i­jä Branko Milanovicin on tutk­in­ut koko maail­man tasol­la reaal­i­t­u­lo­jen kehi­tys­tä vuosien 1988 ja 2008 välil­lä. Muu­tok­set tulon­jaos­sa ovat olleet suuria.

Hän on tiivistänyt tutkimuk­sen­sa nor­sukäyräk­si kut­sut­tuun kuvaan. Siinä maail­man kaik­ki kansalaiset on laitet­tu ostovoiman mukaiseen järjestyk­seen, köy­him­mät vasem­mal­la ja rikkaim­mat oikeal­la.  Pystyak­seli ker­too, paljonko reaa­li­nen ostovoima nousi näis­sä tulo­ryh­mis­sä keskimäärin vuosien 1988- 2008 välil­lä, aikana jol­loin maail­man­talout­ta domi­noi kak­si suur­ta muu­tos­ta – glob­al­isaa­tio ja dig­i­taa­li­nen vallankumous.

Keskimäärin tulot nousi­vat 20 vuodessa noin 25 %.

Nor­sun alaspäin sojot­ta­va hän­tä kuvaa kaikkein köy­himpiä. Köy­hin viisi pros­ent­tia ei hyö­tynyt kasvus­ta vieläkään, mut­ta muuten maail­man köy­him­mäl­lä puoliskol­la meni varsin hyvin – maail­man­laa­juiset suh­teel­liset tulo­erot ovat siis kaven­tuneet. Voimakkaim­min tulot ovat nousseet medi­aan­i­t­u­lo­jen kohdal­la, joukos­sa, johon kuu­lu­vat esimerkik­si Kiinan ja Int­ian vauras­tu­va ja laa­jene­va keskiluokka.

Rikkaimpi­en kohdal­la on suuri kuop­pa – nor­sun notkol­la ole­van kärsän alin osa. Tähän joukkoon, jon­ka tulota­so ei nous­sut keskimäärin lainkaan, kuu­luu pääasi­as­sa teol­lisu­us­maid­en keskilu­okkaa. Osal­la tästä joukos­ta tulot nousi­vat mut­ta toisil­la vas­taavasti lask­i­vat, joil­lakin hyvinkin paljon.

Kaik­ista rikkaim­mat – nor­sun kärsän ylöspäin sojot­ta­va kär­ki – kuvaa rikkaiden maid­en eli­it­tiä, joiden tulot ovat nousseet reip­paasti, suh­teessa läh­es yhtä nopeasti kuin kehit­tyvien maid­en keskilu­okan tulot.

Vaik­ka maail­man­laa­juis­es­ti tulo­erot ovat tasoit­tuneet, maaryh­mien sisäl­lä ne ovat kasvaneet.

Teol­lisu­us­maid­en asemi­aan menet­täneen keskilu­okan hyvin ymmär­ret­tävä tyy­tymät­tömyys on paras seli­tys Brex­i­ti­in, Don­ald Trumpin men­estyk­seen, sosialidemokra­t­ian ahdinkoon ja pop­ulis­tis­ten puoluei­den nousuun.

= = = =

Markki­na­t­alous on osoit­tanut voimansa kasvun aikaansaamises­sa. Viime aikoina siinä on ilmen­nyt suuria heikkouk­sia kanavoi­da kasvu ihmis­ten onnellisuudeksi.

Kukaan ei vali­ta, että koti­talouk­si­in on tul­lut pölyn­imure­ja, pesukonei­ta ja astian­pe­sukonei­ta helpot­ta­maan jokapäiväistä elämää. Kotitöi­den helpot­tumi­nen ei ole keneltäkään pois.

Samoin elämän pitäisi muut­tua mukavam­mak­si, jos robot­it tai kiinalaiset – aivan sama kum­mat – tekevät työt puolestamme.  Kansan­talouden tasol­la teol­lisu­us­maatkin hyö­tyvät glob­al­isaa­tios­ta, mut­ta yhteiskun­tien sisäl­lä se tuot­taa katkeru­ut­ta ja eri­ar­voisu­ut­ta kasvun hedelmien jakautues­sa eriarvoisesti.

 

Vält­tämät­tömän työn määrän vähen­e­misen pitäisi kaiken jär­jen mukaan olla kään­net­tävis­sä ilok­si sen sijaan, että se tuot­taa surua ja yhteiskun­nal­lista epälu­ot­ta­mus­ta. Jos talousjär­jestelmä ei tähän pysty, sitä on kor­jat­ta­va. Markki­na­t­aloudel­la on edessään saman­lainen uud­is­tu­mi­nen kuin run­saat viisikym­men­tä vuot­ta sit­ten, jol­loin hyv­in­voin­ti­val­tioiden luomi­nen teki siitä kansan suuren enem­mistön silmis­sä hyväksyt­tävän samal­la, kun se tuki maid­en taloudel­lista menestystä.

= = = =

Oikeu­den­mukaisu­u­teen ja onnel­lisu­u­teen tähtäävän poli­ti­ikan kannal­ta on ongel­ma, että kysyn­tä kohdis­tuu työvoimaan kovin epätasaisesti.

Äly­puhe­lin­ten valmis­t­a­mi­nen esimerkik­si työl­listää hyvin vähän ihmisiä. Paljon enem­män työl­listää uusien omi­naisuuk­sien ja käyt­tö­tapo­jen kehit­tämi­nen niihin. Niitä taas on paljon enem­män, joil­la olisi edel­ly­tyk­siä osal­lis­tua puhe­lin­ten valmis­tamiseen kuin niitä, joil­la on annet­tavaa uusien omi­naisuuk­sien kehittämisessä.

Luo­van luokan parhaille kyvy­ille on jatkos­sakin kysyn­tää rajat­tomasti. Jois­sain kauhuku­vis­sa työtä riit­tää vain joka viidennelle.

Huono olisi yhteiskun­ta, jos­sa pieni eli­it­ti tekee tuot­tavaa työtä ja elää vau­raudessa ja kansalle jae­taan leipää ja sirkushuveja.

Vielä 1980-luvul­la tasa-arvoa edis­tet­ti­in men­estyk­sel­lis­es­ti nos­ta­mal­la suh­teessa enem­män pieniä kuin suuria palkko­ja. Se toi­mi sil­loin, mut­ta se ei toi­mi enää. Alimpi­en palkko­jen nos­t­a­mi­nen on hyvä niille, jot­ka onnis­tu­vat säi­lyt­tämään työ­paikkansa, mut­ta huono niiden kannal­ta, jot­ka se syr­jäyt­tää työelämästä. Min­imi­palk­ka tuot­taa alara­jan palkat­tavien henkilöko­htaiselle tuot­tavu­udelle tehden työ­markki­noista entistä valikoivampia.

Rak­en­teel­lisen työt­tömyy­den raja – niin san­ot­tu NAIRU-työt­tömyys – oli 1980-luvun lop­ul­la vain noin 2,5 % ja nyt jopa kolme ker­taa enemmän.

= = = =

Talout­ta pitää uud­is­taa monel­la taval­la, mut­ta työ­markki­napoli­tikan täy­delli­nen mullis­tus on merkit­tävä osa tarvit­tavaa reformia. Muut osat liit­tyvät esimerkik­si kaupungis­tu­miseen ja sen mukanaan tuo­maan ulkois­vaiku­tusten merk­i­tyk­sen kasvu­un sekä ympäristöpoli­ti­ikkaan, eri­tyis­es­ti ilmastopoli­ti­ikkaan sekä luon­non­va­ro­jen hallintaan ja hin­noit­telu­un, mut­ta en käsit­tele niitä tässä.

Läh­es jokaisen työ­panok­selle on kysyn­tää, mut­ta vain, jos työn hin­ta on oikea. Nopeasti muut­tuvas­sa taloudessa tuo oikea – korkein mah­dolli­nen hin­ta – muut­tuu nopeasti. Sik­si palkkarak­en­teen pitäisi elää muu­tosten mukana, kos­ka muuten tulok­se­na on työt­tömyyt­tä ja omaisu­us­tu­lo­jen kasvua. Jos palkkarakenne on jäykkä, nou­se­van tuot­tavu­u­den hedelmät menevät yri­tys­ten omis­ta­jille ja laske­va tuot­tavu­us taas johtaa potkui­hin ja irtisanomisiin.

Työ­markki­nat toimi­si­vat paljon parem­min, jos työn hin­taerot oli­si­vat työ­nan­ta­jien silmis­sä suurem­mat. Nyt luo­van luokan huip­pukyvyt tekevät itse melkein kaiken. Sak­sas­sa, jos­sa mata­latuot­toista työtä sub­ven­toidaan voimakkaasti, on paljon avus­tavaa työvoimaa jopa tutkimus­laitok­sis­sa. Tämä paran­taa luo­van luokan tuot­tavu­ut­ta samal­la, kun se paran­taa työl­lisyyt­tä. Yhdys­val­lois­sa pien­ten palkko­ja automaat­ti­nen tukem­i­nen on paran­tanut huonos­ti koulute­tun väen työl­lisyyt­tä olen­nais­es­ti. Mata­la­palkkai­sis­sa palvelu­am­mateis­sa ei osta­jan ja palve­lu­työn­tek­i­jän välil­lä ole käytän­nössä veroki­ilaa lainkaan – niin kuin ei pitäisi ollakaan.

Vaik­ka tarvit­semme työ­nan­ta­jan silmis­sä suurem­pia palkkaero­ja, emme tarvitse suurem­pia tulo­ero­ja. Kan­nus­timia ajatellen Suomes­sa on riit­tävän hauskaa olla hyväo­sainen ja riit­tävän kur­jaa olla huono-osainen. Suurem­mat tulo­erot ovat oikeu­den­mukaisu­uskysymys, mut­ta ne heiken­tävät myös taloudel­lista kasvua ja luk­it­se­vat ihmiset köy­hyy­teen. Pien­ten tulo­ero­jen yhteiskun­nat toimi­vat jok­seenkin kaikil­la tasoil­la parem­min kuin suurten tulo­ero­jen yhteiskunnat.

Suomes­sa pieni­palkkaisia ei asum­is­tukea luku­un otta­mat­ta tue­ta tulon­si­ir­roil­la. Ajatel­laan, että palkan on riitet­tävä elämiseen.

Jos tulon­si­ir­rois­sa keski­tytään työt­tömien ase­man kohen­tamiseen ja uno­hde­taan pieni­palkkaiset, saamme lisää työt­tömiä sen lisäk­si, että meil­lä on työn syr­jässä sin­nit­tele­viä työssä käyviä köy­hiä. Työtä tekevän pieni­palkkaisen kokon­aisan­sioiden on olta­va suurem­mat kuin työt­tömien, mut­ta tämä tulee toteut­taa pieni­palkkaisten ase­maa kohen­ta­mal­la. Tarvit­ta­va muu­tos on rahas­sa mitat­tuna suuri.

Min­un käsi­tyk­seni on, että pieni­palkkaisia aut­ta­vat tulon­si­ir­rot yhdis­tet­tynä markki­nae­htoisem­min määräy­tyvi­in palkkoi­hin johtaisi­vat pienem­pi­in tulo­eroi­hin ja parem­paan työl­lisyy­teen. Tulon­si­ir­rot voi toteut­taa esimerkik­si pienen perus­tu­lon muo­dos­sa tai automaat­tise­na palkkatuke­na. Näi­hin hallinnol­lis­es­ti päätet­tävi­in palkkatuki­in – joi­ta min­unkin yri­tyk­seni on kokeil­lut – en oikein usko.

Tulo­jen alen­e­m­i­nen on eri­tyisen tuskallista jo pelkästään asun­to­lainan vuok­si. Sik­si tulot pitäisi voi­da vaku­ut­taa – ei vain työt­tömyyt­tä vaan myös tulo­jen alen­e­mista vas­taan. Kah­den vuo­den työt­tömyyspäivära­han mak­sua kan­nat­taisi lyhen­tää ja käyt­tää ne rahat niiden tilapäiseen tukemiseen, jot­ka ovat joutuneet otta­maan vas­taan pieni­palkkaisem­man työn.[i]

= = =

Ehkä on tar­jol­la muitakin vai­h­toe­hto­ja kuin markki­nae­htoisem­mat palkat ja pieni­palkkaisten tuki, mut­ta se ei ole vai­h­toe­hto, ettei tehdä mitään.

Aikaakaan ei ole paljon. Demokra­tia toimii huonos­ti jos ollenkaan olois­sa, jois­sa kehi­tys heiken­tää kansan enem­mistön oloja.

Kun blo­gis­sani taivastelti­in Brex­it-äänestäjien irra­tionaal­isu­ut­ta, joku kom­men­taat­tor­eista tote­si, että osat­tomik­si jäänei­den kan­nat­taa heit­tää kapu­loi­ta kaikki­in rat­taisi­in joi­hin vain voivat aivan siitä riip­pumat­ta, aut­taako se oikeasti mitään.

Jos täl­lainen asenne lev­iää, se tuhoaa joko demokra­t­ian tai talouden tai molemmat.

***

(Kir­joi­tus on julka­istu lyhyem­pänä Suomen Kuvale­hden näkökul­ma-artikke­li­na. Tek­sti on toimitet­tu 27.7. joten tämä ei ole vas­taus Mart­ti Het­emäen mata­la­palkkatyötä koske­vaan puheenvuoroon.)

[i] Rapor­tis­sa Lisää mata­la­palkkatyötä esitimme yhdessä Juhana Var­ti­aisen kanssa kahdek­san­te­na ehdo­tuk­se­na seuraavaa:

8. Työt­tömän sopeu­tus­ra­ha. Henkilölle, jol­la on takanaan vähin­tään kymme­nen vuo­den työhis­to­ria hänen joutues­saan työt­tömäk­si ja jol­la ennen 500 päivän työt­tömyys­jak­son päät­tymistä on käyt­tämät­tömiä päivära­hapäiviä jäl­jel­lä, mak­se­taan hänen vas­taan­ot­taes­saan aiem­paa mata­la­palkkaisem­man työn työt­tömyysko­r­vauk­ses­ta jäl­jelle jäänyt euromäärä sopeu­tu­mis­ra­hana samo­jen peri­aat­tei­den mukaan kuin sovitel­tu työt­tömyyspäivära­ha, vaik­ka tehty­jen työ­tun­tien määrä ylit­täisi 80 pros­ent­tia alal­la nou­datet­tavas­ta kokoaikaisen työn työa­jas­ta. Sopeu­tu­mis­ra­han perus­teena ole­vana palkkana käytetään 120 viimeisen kuukau­den ansio­ta­soin­dek­sil­lä kor­jat­tua keskipalkkaa.