Näillä ajatuksilla vaalivalvojaisiin

Kir­joi­tan tun­nelmi­ani vaal­i­tais­tos­ta nyt, kun vaal­i­t­u­los ei ole tiedos­sa, eikä min­ua voi­da syyt­tää jälkiviisaudesta.

Min­ul­la vaal­i­tais­ton seu­raami­nen oli yhtä tuskaa. Olen todel­la kiin­nos­tunut poli­ti­ikan sisäl­löstä. Vaal­i­tais­telun seu­raami­nen ei kuitenkaan kar­tut­tanut san­ot­tavasti tietoani asi­akysymyk­sistä. Ne sivu­utet­ti­in vaal­i­tais­ton aikana isku­lau­seil­la ja puoli­to­tuuk­sil­la. Isku­lau­sei­ta ja asian ohi puhu­mista on ollut ennenkin, mut­ta ei mitään tähän ver­rat­tavaa. Yhdenkään puolueen todel­li­sista tavoit­teista ei tul­lut selkoa.

Joskus kun olin min­is­ter­inä vas­taa­mas­sa kyse­ly­tun­nil­la, ymmärsin, kuin­ka vah­vas­sa ase­mas­sa on vas­taa­ja, kos­ka kysyjä ei saa toista kysymys­tä. Se sai jotkut vas­taa­maan aivan mitä vain. Tämä ei ole mah­dol­lista enää, kos­ka väärä vas­taus pan­naan palasik­si somessa.

Vaa­likeskusteluis­sa taas voidaan sanoa ihan mitä tahansa, kos­ka puoli­to­tuuk­sista tai täy­del­li­sistä epä­to­tuuk­sista ei jää kiin­ni. Näin myös tehdään. Rauhal­lisem­mas­sa keskustelus­sa näin ei voisi tehdä, kos­ka toiset voisi­vat osoit­taa val­heet valheiksi.

Min­un oli vaikea kat­soa vaa­likeskustelu­ja, kos­ka vilp­pi raiv­o­tut­ti min­ua suun­nat­tomasti. Pahin oli Anni­ka Saarikko. Keskus­tan puoluek­oulus­sa var­maankin opete­taan, että jos vas­tat­tavak­sesi tulee kiusalli­nen kysymys, kan­nat­taa vas­ta­ta johonkin aivan toiseen kysymyk­seen. Keskusta­laiset ovat tehneet tätä niin kauan kuin muistan.

On demokra­t­ian kannal­ta vaar­al­lista, jos lopete­taan puhumi­nen asioista ja ale­taan huu­taa tyhjiä isku­lau­sei­ta. Demokra­ti­aa pilkkaa­vat autoritääriset maat saa­vat tästä hyvää todis­tu­saineis­toa väit­teilleen. Näinkö demokraat­tisia mai­ta hallitaan?

Sen lisäk­si se karkot­taa poli­ti­ikas­ta asiaosaa­jia, joi­ta siel­lä tarvittaisiin.

Var­maankin puoluei­den käytössä ole­vat tutkimuk­set osoit­ta­vat, ettei asia-argu­menteil­la ole merk­i­tys­tä, vaan sil­lä, miltä puhe kuu­lostaa. Tämä on pelottavaa

San­na Marin on ensim­mäi­nen päämin­is­teri liki 50 vuo­teen, jota en ole koskaan tavan­nut. Joudun siis muo­dosta­maan käsi­tyk­seni hänestä julk­isu­u­den kaut­ta. Ensin olin jopa innos­tunut tästä val­ovoimais­es­ta supertähdestä. Sit­ten aloin kuun­nel­la tarkem­min mitä hän sanoi, ja ihailu­ni him­meni. Näis­sä vaa­likeskusteluis­sa hän ei todel­lakaan vaikut­tanut val­tiomies­mäiseltä, pikem­minkin kiihkeältä agi­taat­to­ril­ta. Asi­a­sisältöä ei juuri ollut.

Kak­si keskusteli­jaa oli ylitse muiden argu­menteis­saan, vaik­ka kum­mankaan ajatuk­sista en pitänyt: Sari Essayah ja Li Ander­s­son. He esit­tivät omaa ohjel­maansa ilman suurem­pia epä­to­tuuk­sia. Olisi ollut herkullista, jos hei­dän puheen­vuoroi­hin­sa olisi pystyt­ty vas­taa­maan ana­lyyt­tis­es­ti, sil­lä toisen­laises­sa keskustelukult­tuuris­sa molem­mat olisi ollut help­po nujer­taa. Mut­ta vilp­pi­in he eivät yleen­sä sortuneet.

Yhteen epä­to­tu­u­teen Li Ander­ssonkin sor­tui. Sekin kävi ruti­inil­la, eikä korvien hei­lu­mi­nen näkynyt kotikat­so­moi­hin asti. Väite, että työperäisen maa­han­muu­ton tarve­harkin­nal­la suo­jel­laan Suomeen muut­ta­maan pyrkivää taloudel­liselta hyväk­sikäytöltä, on argu­ment­ti­na täysin fal­s­ki. Oikea syy on tietysti, että Vasem­mis­toli­it­to ja SDP vas­tus­ta­vat sitä, kos­ka SAK vas­tus­taa ja SAK vas­tus­taa omien edun­valvon­tatavoit­tei­den­sa vuok­si eikä suo­jel­lak­seen ulko­maista työvoimaa.

Tämä aika näyt­tää vaa­ti­van aivan toisen­laista poli­itikko­tyyp­piä kuin ennen. Onnek­si ymmärsin jät­tää poli­ti­ikan ajois­sa. On huolestut­tavaa, että poli­itikon tärkein omi­naisu­us on suju­va esi­in­tymi­nen – sanom­al­la ei ole merk­i­tys­tä vaan sil­lä, miten se san­o­taan. Min­ul­la ei olisi enää mitään käyttöä.

Jouluku­us­sa ennustin, että kokoomus säi­lyt­tää vaaleis­sa kol­man­nen sijansa huoli­mat­ta suures­ta gallup-joh­dostaan. Ennuste perus­tui siihen, ettei Pet­teri Orpo pär­jää vaaliväit­te­lyis­sä, eikä kokoomus voi lait­taa vara­puheen­jo­hta­ji­aan puheen­jo­hta­jien keskusteluihin.

Nyt pari tun­tia ennen ennakkoääniä en ole enää var­ma. Orpo on paran­tanut huo­mat­tavasti. Hän on hyö­tynyt siitä, että muut huu­ta­vat tois­t­en­sa päälle. On ollut viisas­ta jät­täy­tyä syrjään.

Orpon sanomas­ta sen sijaan en saa mitään selvää. Se on papukai­ja­maista, vain aut­tavasti totu­udel­lista vel­ka tap­paa mei­dät ‑jar­goni­aa. Jos keskuste­lut oli­si­vat olleet ana­lyyt­tisem­piä, kokoomuk­sen ohjel­ma, verot alas ja sosi­aal­ituet (muun muas­sa asum­is­tu­ki) pois pieni­palkkaisil­ta, olisi pan­tu palasik­si.  San­na Marin yrit­ti vähän aukaista sitä, että kokoomuk­sen tavoite säästää sote­menoista mil­jar­di johtaisi pahoi­hin vaikeuk­si­in, mut­ta hänenkin piti pukea se ay-edun­valvon­nan muo­toon ja puhua 20 000 työt­tömäk­si jäävästä hoita­jas­ta, mikä taas ei ollut lainkaan totta.

Se argu­ment­ti, että val­tion velan nimel­lisko­rot eivät ole kansan­taloudelli­nen ongel­ma aikana, jol­loin inflaa­tio on painanut reaa­liko­rot vah­vasti miinuk­selle, oli ilmeis­es­ti liian vaikea san­ot­tavak­si tele­vi­sios­sa ja se taas, ettei näin voi­da kuitenkaan jatkaa pitkään taas liian abstrakti.

Ilmas­toa ei käsitel­ty oikeas­t­aan lainkaan. Jun­nat­ti­in abstrak­tis­sa tavoit­teessa vuo­den 2035 hiilineu­traal­isu­ud­es­ta, mikä häivyt­ti varsi­naisen uhan: että olemme matkalla kol­men asteen läm­pen­e­miseen, jon­ka tuot­tamista ongelmista hiihtämisen lop­pumi­nen on pien­impiä. Sadealuei­den siir­tymisen ja sadat miljoonat ilmastopako­laiset ovat iso ongel­ma koko maail­malle ja mah­dolli­nen Golf-vir­ran pysähtymi­nen tietysti iso ongel­ma Suomelle.

Olisi pitänyt kysyä perus­suo­ma­laisil­ta, miten ajat­telitte vas­ta­ta 50 vuo­den kulut­tua las­ten­las­tenne ikävi­in kysymyk­si­in tekemisistänne.

Maria Ohisa­loa min­un kävi sää­lik­si. Hän on juuri sel­l­ainen asi­apoli­itikko, joi­ta tämä maa tarvit­sisi, mut­ta mikään kaata­japap­pi hän ei ole. Näil­lä sään­nöil­lä hän ei men­esty julk­isu­us­pelis­sä. Rauhal­lisem­mas­sa keskustelus­sa men­esty­isi hyvin.

Hänelle oli myös syötet­ty aika huono­ja slo­ganei­ta. Hän teki hyvin pesäeroa keskus­taan ja perus­suo­ma­laisi­in, mut­ta olisi pitänyt tehdä pesäeroa myös Vasem­mis­toli­it­toon ja demarei­hin, sil­loin kun siihen oli aihet­ta, ja mon­ta ker­taa olisi ollut. Sil­loin ei olisi ollut pelkoa tak­tis­es­ta äänestämis­es­tä.  Nyt eri­tyis­es­ti demar­it saat­toi­vat ajaa kak­sil­la rat­tail­la vihreille tärkeis­sä asiois­sa. Eiväthän demar­it mikään ympäristöpuolue ole, eivät alkuunkaan.

Asial­lista poli­ti­ikkaa ajavien puoluei­den kieli on muut­tunut vaar­al­lisen abstrak­tik­si. Tämä antoi kohtu­ut­toman etu­lyön­ti­ase­ma Riik­ka Purralle, joka ain­oana keskusteli­jana käyt­ti selkeää konkreet­tista kieltä. Myös Li Ander­son­kin puhui ajoit­tain ymmär­ret­tävää kieltä.

Twit­ter-pitu­is­ten puheen­vuoro­jen keskustelu oli hyvin edulli­nen Purralle. Poli­ti­ik­ka muut­tuu yksinker­tais­ten totuuk­sien alueek­si ja yksinker­taiset totu­udet palvel­e­vat pop­ulis­mia — ei vain oikeistopop­ulis­mia vaan myös vasemmistopopulismia.

Niin toimi­vat myös suosi­tut vaalikoneet.

= = = =

Tämä kir­joi­tus huokuu pes­simis­miä demokra­t­ian tule­vaisu­u­teen. Parem­mal­la ajal­la palaan aiheeseen laa­jem­min,  sil­lä pes­simis­mi­i­ni on muitakin syitä kuin tässä esitetyt.