Olen pitkään suunnitellut kirjoitusta siitä, mitä ajattelen hallituksen esittämistä uudistuksista työelämään. En ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä, mitä ajattelen. Niinpä tyydyn esittelemään vain näkökohtia ilman lopullista kantaa oikeastaan mihinkään. Jaan kirjoituksen useampaan osaa, koska olen huomannut, että pitkiä sepustuksia luetaan laiskasti.
Suomalaisen työelämän pelisäännöt ovat vanhanaikaisia ja niistä on huomattavaa haittaa taloudellemme, mikä ei tarkoita, että kaikki muutokset olisivat hyviä.
Alisuoriutuminen irtisanomisperusteena
Minulle ei ole suurta sympatiaa lusmulle, joka tekee tunnollisesti työtä koeajan läpi, mutta saatuaan pysyvän työsuhteen siirtyy minimityösuoritukseen niin, että työtoverit joutuvat tekemään valtaosan hänen työstään. Tällaisia kauhukertomuksia kuulee, mutta en tiedä kuinka yleistä tällainen käyttäytymien on. Tätä ongelmaa ei ollut silloin, kun oli tapana maksaa urakkapalkkaa. Jos halusi laiskotella mottimetsässä, sai aikaan pienemmän pinon ja sen mukana kevyemmän tilipussin. Oliko se väärin laiskottelijaa tai voimiltaan heikkoa kohtaan?
Periaatteessa olen sitä mieltä, että tahallisen alisuoriutumisen pitäisi olla irtisanomisperuste, mutta mikä on tahallista alisuoriutumista?
Elämäntilanteet vaihtelevat ja työkyky voi laskea tilapäisesti esimerkiksi perhesyiden tai mielenterveydellisten syiden vuoksi. Näistä olisi hyvä päästä yli ilman, että tilapaiset vaikeudet ajavat pysyvästi pois työelämästä. Sen lisäksi, että se on julmaa, se tulee todella kalliiksi kansantaloudelle.
Optimaalisessa maailmassa nämä työkyvyn notkahdukset kompensoitaisiin valtion maksaman palkkatuen avulla, mutta käytännössä tällainen ei olisi toteutettavissa. Suuren työnantajan voisi ajatella kärsivät tämän vain nahoissaan, mutta pienelle työnantajalle tilanne voi olla kohtuuton.
Eräs mikroyrittäjä valitti minulle, että kun hän oli palkannut avukseen nuoren naisen, tämä teki työnsä hyvin, kunnes hänen parisuhteensa kariutui. Sen jälkeen hän lähinnä vain saikutti – kukin sairausloma kesti aina tasan yhdeksän päivää. Sairauslomien välillä hän oli työpaikallaan läsnä kunnes sai uuden sairausloman. Tämä oli pienelle yritykselle aivan kohtuuton taakka.
Lopulta yrittäjä onnistui pääsemään työntekijästään eroon – palkkasi ilmeisesti juristin, mikä sekin tuli kalliiksi. Uutta ei uskaltanut enää palkata vaan lisäsi omaa työpanostaan.