Päätin joukkoistaa kehitteillä olevan kirjani Talous ja kaupunki ja julkaista sen luku kerrallaan kommentoitavaksi. Sekä kriittiset että kannustavat kommentit ovat hyvin tervetulleita.
Entä jos antaisimme vain markkinoiden hoitaa asuntokysymyksen? Kun asunnot ovat kalliita, niitä kannattaa rakentaa lisää ja lopulta tarjonta riittää tyydyttämään kysynnän.
Tämä toimii periaatteessa, mutta aikajänne on aivan liian pitkä. Tavallisilla hyödykemarkkinoilla kysynnän ja tarjonnan tasapainottuminen vie muutaman vuoden, kaupunkien asuntomarkkinoilla siihen voi mennä kymmeniä vuosia tai se ei tasapainotu koskaan. Parempaa tulevaisuutta odoteltaessa asumisen kalleus muodostuu monelle elinaikaiseksi taakaksi. Lisäksi pullonkaulana ei ole talojen rakentaminen vaan rakennuskelpoiset tontit halutuilla sijainneilla. Rakennuskapasiteettia syntyisi kyllä lisää.
Onneksi kaupunkeihin muuttoon liittyy inertiaa. Vaikka lopulliseen tasapainotilaan on matkaa, asuntotuotanto voi pysyä muutoksen tahdissa, niin kuin se on pysynyt Oulussa ja Jyväskylässä. Se on pysynyt suhteellisen hyvin myös Helsingin seudulla, johon on rakennettu määrätietoisesti lisää. Asumisen hinta on noussut, mutta ei läheskään niin paljon kuin vastaavissa eurooppalaisissa kasvukeskuksissa. Viime aikoina asumisen reaalihinta on jopa laskenut, mitä voi pitää harvinaisena onnistumisen merkkinä asuntopolitiikan osalta. Kaupungin vetovoimaa se ei mairittele.
Kunnalle kasvu tulee kalliiksi. Sen on rakennettava kadut, puistot, vesi‑, viemäri- ja sähköjohdot, koulut ja päiväkodit sekä ratikkakiskot. Urbaaneista mukavuuksistakin olisi hyvä huolehtia. Vaikka rakentaminen olisi rakennusyhtiöille kannattavaa, kaupungeilla ei ole varaa luovuttaa tontteja rakennettavaksi nopeammassa tahdissa tai kaavoittaa niitä yksityiselle maalle. Ongelma on Suomessa vielä suurempi kuin muualla, koska toisin kuin useimmissa muissa eurooppalaisissa maissa, valtio on sysännyt kaupunkien kasvun vaatimat infrainvestoinnit lähinnä kaupunkien itsensä maksettavaksi.
Helsingissä on arvioitu, että jokainen uusi asukas aiheuttaa kunnalle 30 000 euron investointitarpeen. Tämä on suullinen tieto Helsingin virkamiehiltä noin 15 vuoden takaa. Tieto voi olla jo vanhentunut. Ilmeisesti kustannukset ovat pikemminkin kasvaneet kuin vähentyneet. Olisin kiinnostunut, jos jollakin on tästä asiasta uudempaa tai syvällisemmin tutkittua tietoa. Vuoden 2023 väkiluvun kasvu oli Helsingissä 11 000 asukasta, joten tämän perusteella lasku Helsingin veronmaksajille olisi yli 300 miljoonaa euroa. Jos tämä pitäisi rahoittaa kunnallisverosta, pitäisi kunnallisveroa nostaa liki kahdella prosenttiyksiköllä.
Iskua vaimentaa huomattavasti se, että Helsinki on hankkinut pääosan rakennettavasta tonttimaasta itselleen. Kun uusi asukas vie tilaa noin 40 kerrosneliötä, kaupunki pääsee investointien osalta omilleen, jos se saa luovutettavasta tontista 750 €/ k‑m2. Keskustan tuntumassa tämä onnistuu, mutta ei lähiöissä. Kaavoitettaessa yksityiselle maalle kaupunki voi rahastaa osa kaavoitushyödystä itselleen – tätä perustellaan juuri noilla kasvun vaatimilla investoinneilla – mutta 750 €/k‑m2 ei onnistu mitenkään. Siksi kunnallistalouden rajat pakottavat hidastamaan kaavoitusta. Kansantalous kärsii ja asuntoa tarvitsevat kärsivät.
Espoo ei ole hankkinut maata Helsingin tapaan. Syynä tähän on olleet jopa ideologiset syyt. Niinpä kaupungin on huomattavasti vaikeampi rahoittaa kaupungin kasvua. Nopeasti kasvava Espoo velkaantuu vauhdilla.
Vaikka keksittäisiin keinot rahoittaa kaupungin kasvu, ongelmaksi jää, ettei maata ole halutuimmilla alueilla tarpeeksi. Kaupungin laidoilla olisi tilaa, mutta uudet asukkaat eivät sinne halua eikä sellainen asuminen tarjoa niitä kasautumishyötyjä, joiden takia kaupunkeihin muutetaan.