Moni reagoi vihreän verouudistuksen ajatukseen selkärangalla sanoen, että tasaverojen osuuden nosto kärjistää tuloeroja. Kärjistää, jos halutaan, että se kärjistää, ja voi vaikka pienentää, jos sitä halutaan. Myös tasaverojen ja tulonsiirtojen (lue: perustulo) yhdistelmässä päästään juuri sellaiseen tulonjakoon kuin halutaan.
Periaatteessa pitäisi jokaisen saada ratkaista itse, paljonko haluaa työaikaansa myydä. Se ei järjestöille eikä pääluottamusmiehille kuulu. Vähemmän työtä merkitsee tietenkin vähemmän palkkaa. Kun osallistuu tuotantoon vähemmän, saa tuotannon tuloksistakin vähemmän itselleen. Reilu peli siis?
Tässä on kaksi ongelmaa. Jos suurituloinen leppoistaa, yli puolet hänen bruttoansioiden laskustaan menee verotuksen kautta yhteiskunnan tappioksi. Nalle Wahlroos on esittänyt vapaa-ajan verottamista. Ongelma lievenee vaan ei poistu siirtymällä vihreään verouudistukseen. Niissä maissa, joissa on meitä suurempi vapaus valita osa-aikatyö, tämä ei ole kuitenkaan johtanut suurempiin ongelmiin.
Toinen ongelma liittyy siihen, että leppoistaminen on helpompaa sille, jonka palkka on korkea. Palkka taas on korkea niillä, joiden työpanosta erityisesti tarvittaisiin.
Vastaavasti taas niillä, joiden palkka on matala, se on matala, koska heidän työpanokselleen ei ole niin suurta kysyntää. Jos vapaa-aika on yhtä arvokasta kaikille, kokonaisuuden kannalta olisi parasta, jos pienipalkkaiset leppoistaisivat ja suuripalkkaiset eivät. Nyt hallitus tähtää päinvastaiseen: pienipalkkaisen on tehtävä työtä kokoaikaisesti tai jättäydyttävä toimeentulotuen varaan ja ansaittava vain 150 €/kk. Tähän tähdätään työttömyysturvan ja asumistuen 300 euron suojaosuuksien poistamisella.
Kun kadehdimme niin muiden Pohjoismaiden korkeaa työllisyysastetta, unohdamme herkästi, että erotus koostuu osa-aikatyötä tekevistä.