Taas kerran on blogillani herännyt kysymys, merkitseekö ympäristöongelmien hillitseminen haittaveroilla sitä, että köyhät joutuvat tinkimään ja rikkaat saavat saastuttaa vaikka ilokseen.
Lähdetään täydellisestä ilmasto-oikeudenmukaisuudesta: jokaiselle yhtä suuri henkilökohtainen päästökiintiö. Tämä ei olisi käytännössä aivan yksinkertaista, sillä kuinka paljon päästöjä aiheutuu näkkileipäpaketista, joka on kuljetettu kauppaan? Kauppaa lämmitetään ja valaistaan ja niin edelleen, mutta osoittautuu, että tämä ongelma on vältettävissä. Kuvitellaan siis, ettei ongelmaa ole.
Annetaan jokaiselle kiintiöksi vaikka seitsemän tonnia hiilidioksidia vuodessa.
Joillekin tähän rajaan pääseminen olisi hankalaa, toisilla voi olla vaikeuksia keksiä, miten saisivat kiintiönsä käytetyksi. Sovitaan siis, että ylimääräistä kiintiötä saa myydä sille, joka sitä erityisesti tarvitsee. Kuvitellaan edelleen, että tälle kaupankäynnille muodostuu pörssi, jossa jotkut ostavat ja jotkut myyvät. Näin päästölle syntyy hinta, olkoon se vaikka 100 €/tonni.
Nyt tietysti rikkaat enemmän ostavat ja köyhät enemmän myyvät, joten keskimäärin rikkaat voivat päästää enemmän kuin köyhät, mutta kaupankäynti on kannattanut molemmille. Eihän transaktiota muuten syntyisi. Kaupankäynnin seurauksena rikkaista on tullut vähän vähemmän rikkaita ja köyhistä vähän vähemmän köyhiä kuin ilman kaupankäyntiä.
Yllä kuvattu menettely olisi kuitenkin kömpelö. Siinä olisi myös se näkkileipäongelma tai siis välillisten päästöjen ongelma.
Samaan tulokseen pääsee paljon yksinkertaisemmin huutokauppaamalla päästöoikeuksia, tässä tapauksessa määrä, joka on asukasluku kerrottuna seitsemällä tonnilla ja palauttamalla syntyneet tulot kansalaisille yhtä suurena summana. Jos hinta olisi edelleen 100 euroa/tonni, kaikki saisivat rahaa takaisin 700 €.
Valtio ei jaa päästöoikeustolija tällä tavalla — voisi jakaa, mutta ei jaa. Jollakin tavoin se ne kuitenkin kansantalouteen palauttaa. Palauttaa myös tänä vuonna. Kokoomus alentaisi tietysti mielellään suurituloisten verotusta. Yleensä on niin, että kun hyvinvointivaltiolla on riittävästi rahaa, se koituu pienituloisten hyödyksi ja päinvastoin.
On tärkeätä, että ympäristöverot palautetaan kansalaisille tavalla, joka vähintäänkin kompensoi ostovoiman heikkenemisen — ilmasto-oikeudenmukaisuuden nimissä mielellään jokseenkin tasasummalla asukasta kohden.