Vihreä Lanka in memorium

Pidän Vihreän liiton päätöstä lakkaut­taa Vihreä lan­ka hyvin valitet­ta­vana. Myön­nän, että min­ul­la on lehteen hyvin henkilöko­htainen suhde. Aloite­taan tästä henkilöko­htais­es­ta suh­teesta. Lopus­sa peruste­len, mik­si pidän päätöstä epäviisaana.

Kun vihreät sai­vat ensim­mäiset kansane­dus­ta­jansa, Villen ja Kallen, Pekka Haav­is­to perusti Vihreän lan­gan sen tiedo­tusle­hdek­si. Hän teki muis­taak­seni kolme numeroa ja jät­ti sen sit­ten minulle.

Minä tein Vihreää lankaa pari vuot­ta. Aluk­si täysin itse alus­ta alka­en. Sit­ten sen tait­toon tuli Juha Korho­nen ja toim­i­tustyöhön sekä käytän­nön hom­mi­in Mar­ja Ponsila.

Lehden tekem­i­nen alus­ta lop­pu­un tarkoit­ti, että

• Kir­joitin suurim­man osan tek­stistä itse
• Ladoin sen val­o­latomakoneel­la ja kehitin ladelman
• Taitoin sak­si­taitol­la
• Ras­teroin valokuvat
• Han­kin jokaista numeroa varten 30 uut­ta tilaa­jaa, jot­ta sain painamisen ja pos­ti­tuk­sen mak­se­tuk­si. Tätä varten piti kiertää eri­lai­sis­sa vaihtoehtotapahtumissa.
• Pidin yllä tilaajarekisteriä
• Tein pos­ti­tu­so­hjel­man, joka tulosti tilaa­jarek­ister­istä osoite­tar­rat. Tämä ohjel­ma vuosi muidenkin vai­h­toe­htole­htien käyt­töön. Tör­mäsin sen tuot­tami­in osoite­tar­roi­hin vielä 15 vuot­ta myöhemmin.

Se, että kir­joitin melkein kaik­ki jutut itse, osoit­taa, että olin huono pää­toimit­ta­ja. Olisi tietysti pitänyt panos­taa avus­ta­jakun­taan. Oli meil­lä tietysti yleisönosas­tokin, mut­ta jouduin hylkäämään huo­mat­ta­van osan tar­jo­tu­ista jutuista.

Sen lehden ensim­mäiset numerot eivät olleet mitään taide­teok­sia, kos­ka en ollut hyvä tait­ta­maan. Juha Korho­sen tul­tua avuk­si taso parani olennaisesti.

Lehti ilmestyi joka kol­mas viikko. Se valmis­tui sun­nun­tai-iltana ja piti viedä posti­in klo 21.19 lähteväl­lä bus­si 17:llä. Yleen­sä kir­joitin viimeisek­si pääkir­joituk­sen tun­tia ennen dead-lin­ea, suo­raan latomakoneella.

Kaik­ki tämä toi­mi tilaa­jat­u­loil­la. Mitään tukea emme saa­neet val­ti­ol­ta emmekä muual­takaan. Vihreää puoluet­ta ei sil­loin edes ollut.

Jos­sain vai­heessa hoidin Kale­vi Sor­san avul­la pois päiviltä uhan, että kir­jan­työn­tek­i­jäin liit­to olisi pan­nut lehden boikot­ti­in, joka uhkasi sik­si, ettei kukaan lehden tek­i­jöistä kuu­lunut liit­toon eikä saanut työe­htosopimuk­sen mukaus­ta palkkaa — ei siis palkkaa lainkaan.

Mar­ja-Liisa Pon­si­lan tulo avuk­si helpot­ti min­un työ­taakkaani olennaisesti.

Kun aloitin pää­toimit­ta­jana 1983, lehdel­lä oli 300 tilaa­jaa ja kun lopetin vuon­na 1985, niitä oli 1800.

Kun lehti tuli puoluetuen piiri­in vuona 1988, sen toim­i­tus­vas­tuu siir­tyi palka­tu­ille työn­tek­i­jöille, mut­ta lehden tilaa­jamäärä ei olen­nais­es­ti kas­vanut. Kun se alkoi tul­la myöhem­min jäsene­tu­na puolueen jäse­nille, levik­ki tietysti kasvoi.

Pon­si­las­ta tuli pää­toimit­ta­ja min­un jäl­keeni vuon­na 1986. Lehdel­lä on tois­taisek­si ollut 11 pää­toimit­ta­jaa, toinen tois­taan parempia.

• Pekka Haav­is­to 1983
• Osmo Soininvaara1983–1985
• Mar­ja-Liisa Ponsila1986
• Pauli Välimä­ki 1986–1989
• Jaakko Kan­gas­nie­mi 1989–1990
• Timo Harak­ka 1990–1994
• Päivi Sihvola 1994–1999
• Jyr­ki Räikkä 1999–2006
• Eli­na Grund­ström 2006–2010
• Juha Honko­nen 2011–2015
• Riik­ka Suomi­nen 2015–2019

Pää­toimit­ta­jista mainit­takoon Jaakko Kan­gas­nie­mi (nyky­isin Finn­fundin toim­i­tusjo­hta­ja), Timo Harak­ka (nyky­isin työmin­is­teri) ja Eli­na  Grund­ström, jos­ta tuli sit­tem­min julkisen sanan neu­vos­ton puheen­jo­hta­ja. Haav­is­to on ulko­min­is­teri ja minäkin olin jos­sain vai­heessa perus­palve­lu­min­is­teri. Yhtään päämin­is­ter­iä ei pää­toimit­ta­jista ole vielä tul­lut, mut­ta seu­raavak­si ehkä presidentti.

Vihreä liit­to on nyt päät­tänyt lakkaut­taa lehden – tai siis lopet­taa puoluele­htituen kanavoimisen sille, mikä on sama asia.

Ymmär­rän, että paper­ile­hdestä on aika jät­tänyt. Mut­ta ei lehteä kan­na­ta kor­va­ta somet­tamisel­la ja puolueen viral­lis­ten kan­nan­ot­to­jen main­os­tamisel­la Face­bookissa. (En todel­la tiedä, mitä on tarkoi­tus tehdä, kos­ka puolueen tiedo­tus ei sitä ker­ro. Pelkään pahoin, että rahat solah­ta­vat puolue­toimin­nan poh­jat­tomaan kaivoon.)

Minä olisin siirtänyt lehden net­tile­hdek­si, tehnyt siitä jotain, jos­sa on otet­tu mallia Long Playsta, Must Readista ja kokoomuk­sen Verkkouuti­sista. Vihreis­sä on niin paljon sosi­aal­ista pääo­maa, että lehden ympärille saisi hel­posti avus­ta­ja­joukkion tuot­ta­maan hyvää jour­nal­is­tista aineis­toa halvalla.

Oma verkkole­hti tuot­taisi alle­vi­iva­tusti jour­nal­is­tista aineis­toa, siis jotain aivan muu­ta kuin Face­book-kir­joituk­sia tai puoluet­ta main­os­tavia kir­joituk­sia puolueen blogi­pal­stoil­la. Näin toimien se tuot­taisi myös viit­tauk­sia ja uutisia mui­hin tiedo­tuskanavi­in ja pitäisi vihreät mukana jour­nal­is­tises­sa keskustelus­sa. Esimerkik­si minä voisin levit­tää lehden artikkelei­ta ja uutisia twit­teris­sä ja täl­lä blogilla.

Täl­lainen verkkole­hti ei vain main­os­taisi vihrei­den eri­no­maisu­ut­ta, vaan kävisi avoin­ta ja kri­it­tistä keskustelua liik­keen lin­jas­ta. Esimerkkinä tästä julka­isin tämän kir­joituk­sen avoimesti  blogillani sen sijaan, että olisin lähet­tänyt sen vihrei­den sul­je­tu­ille palstoille.

Olen tyr­mistynyt.