Heikki Pursiaiselle isän tuomista karkeista

Heik­ki Pur­si­ainen kir­joit­ti Must Readis­sa pitkän ja monipolvisen vas­tauk­sen viime joulukus­sa kir­joit­ta­maani blogikir­joituk­seeni, jos­sa arvioin hänen kir­jas­saan Pas­ka Suo­mi esit­tämiä ajatuk­sia köy­hyy­destä ja eri­ar­voisu­ud­es­ta. Pur­si­aisen kir­joi­tus on Must Readis­sa mak­sumuurin takana, mut­ta muurin voi läpäistä kahdek­si viikok­si hyväksymäl­lä tutus­tu­mis­tar­jouk­sen. Kan­nat­taa sinän­sä mak­saa. Must Read­ille soisin todel­la menestystä.

Otin eri­ar­voisu­u­den mieliä myrkyt­tävästi vaiku­tuk­ses­ta esimerkik­si isän, joka matkalta palates­saan tuo kahdelle lapselleen karkki­pussin ja kol­man­nelle yhden hedelmäkarkin. Tämä yksi olisi ollut onnel­lisem­pi, jos isä ei olisi tuonut karkke­ja kenellekään.

Heik­ki Pur­si­ainen kumoaa tämän seuraavasti:

Viisas kol­le­gani Roger Wess­man tote­si asi­as­ta keskustel­lessamme, että tässä on kysymys enem­män epäreilu­u­den kuin eri­ar­voisu­u­den koke­muk­ses­ta. Esimerkik­si jos karkki­pus­si olisi ollut palk­in­to uimak­il­pailus­ta tai mak­su asun­non siivoamis­es­ta, karkkien epä­ta­sainen jakau­tu­mi­nen olisi hyvinkin saat­tanut olla vähem­mälle jääneestä laps­es­ta hyväksyttävää.

Eri­ar­voisu­udessa juuri epäreilu­u­den tun­tu on se, joka myrkyt­tää mielet. Se, jos jotain palk­i­taan taval­la, jon­ka kaik­ki myön­tävät ansaituk­si, ei syn­nytä katkeru­ut­ta, eivätkä ihmiset pidä sitä eri­ar­voisuute­na, vaik­ka tulo­eroil­la mitat­tuna se sitä olisikin.

En ole juuri kuul­lut, että kukaan vas­tus­taisi sitä, että ahkeru­ud­es­ta palkit­taisi­in – siis esimerkik­si, että joku saa liikaa urakka­palkkaa mui­hin näh­den. Sen sijaan osaamis­es­ta johtu­via palkkaero­ja pide­tään epäoikeutet­tuina. Tele­vi­sios­sa haas­tatel­tu ran­skalainen keltali­ivi valit­ti, että talous­poli­ti­ik­ka hyödyt­tää vain hyvin koulutettuja.

Miljoon­avoit­to­ja loto­ssa ei pide­tä osoituk­se­na eri­ar­voisu­ud­es­ta, kos­ka kaikil­la on samat mahdollisuudet.

Kansalaiset hyväksyvät joillekin suuretkin tulot, jos se on seu­raus­ta hei­dän kiis­tat­tomista ansiois­taan. Urheilu­sankarei­den ja men­estynei­den suo­ma­lais­ten autonkul­jet­ta­jien miljoonat­u­lois­sa ei ole mitään valit­tamista. Hehän ovat mei­dän sankare­ita­mme, jot­ka levit­tävät maamme mainet­ta maail­mal­la. Sekin hyväksytään, että nämä mei­dän sankarimme kir­jau­tu­vat vero­ja vält­tääk­seen asukkaik­si Mona­coon tai johonkin sveit­siläiseen kan­toni­in. Onhan se ymmär­ret­tävää, kos­ka vero­tus Suomes­sa on niin ankaraa.

Helsin­gin kaupun­gin korkea­palkkaisin työn­tek­i­jä oli ainakin joitakin vuosia sit­ten kaupungi­norkesterin kapel­limes­tari. (En tiedä, mikä on tilanne nyt.) Hänen palka­s­taan ei tul­lut sel­l­aista val­i­tus­ta kuin pormes­tarin selvästi pienem­mästä palkasta.

Viihde­taiteiljoiden miljoonat­u­lot eivät myöskään aiheuta veren­paineen nousua. Jotkut pitävät jopa tulo­ja hyvyy­den mit­ta­ri­na. Näin tehdään myös ammattilaistenniksessä.

Nokian optiomiljonäärien tulo­ja sen sijaan ei aikanaan pidet­ty oikeutet­tuina, vaik­ka ne mak­set­ti­in amerikkalais­ten omis­ta­jien rahoista ja vaik­ka niistä meni yli puo­let veroi­hin – siis mei­dän kaikkien hyödyk­si. Vaik­ka siis kaik­ki suo­ma­laiset hyö­tyivät, olisi ollut parem­pi, ettei kukaan olisi hyö­tynyt, kos­ka toiset hyö­tyivät niin paljon enem­män. Tämä osoit­taa, että on tilantei­ta, jois­sa ihmiset pitävät parem­pana sitä, että rikkaat eivät rikas­tu, vaik­ka se merk­it­sisi, että köy­hätkin saisi­vat jotain.

(Voi toki olla, etteivät kaik­ki oikein oival­ta­ne­et, että rahat tuli­vat osak­keen­o­mis­ta­jil­ta ja että puo­let meni veroi­hin. Tuskin moni sen­tään ajat­teli, että olisi ollut parem­pi, että nekin rahat oli­si­vat jääneet sinne Amerikkaan.)

On val­tavasti tutkimusti­etoa siitä, että ihmiset ovat onnel­lisem­pia pien­ten tulo­ero­jen mais­sa ver­rat­tuna yhtä vau­raisi­in tai jopa vau­raampi­in suurten tulo­ero­jen mai­hin. Rikas USA esimerkik­si ei ole onnel­lisu­usver­tailuis­sa mitenkään kärkisijoilla.

Myön­nän, tässä on ongelmia kausali­teetin kanssa. Voi olla, että olo­suh­teet, jot­ka syn­nyt­tävät tasaisen tulon­jaon, syn­nyt­tävät myös onnel­lisu­u­den, eikä kausali­teet­ti mene tulo­ero­jen kaut­ta. Kyse voi olla siitä, että kaik­ki pär­jäävät suh­teel­lisen hyvin työelämässä niin, että kaikil­la on hyvä paik­ka yhteiskun­nas­sa. Sitä ei ehkä voi kor­va­ta tulon­si­ir­roil­la mais­sa, jois­sa työelämä on eriarvoisempi.

Tiedämme, että sama kansan­tu­lo jaet­tuna tasaisem­min tuot­taa enem­män hyv­in­voin­tia kuin jaet­tuna epä­ta­saisem­min. Jos tämän myön­nämme ja uskomme asi­aa koske­vien funk­tioiden ole­van jatku­via, on loogis­es­ti uskot­ta­va myös, että vähän pienem­pi kansan­tu­lo jaet­tuna tasaisem­min voi tuot­taa enem­män hyv­in­voin­tia kuin vähän suurem­pi jaet­tuna epätasaisemmin.

Siitä, että katkeru­us on myös epäter­veel­listä, on ole­mas­sa vah­vaa näyt­töä, mut­ta tämä ei ollut point­ti­ni ydin.

Elämää myrkyt­tävää epäreilun eri­ar­voisu­u­den tun­net­ta on Suomes­sa kas­vavas­sa määrin, vaik­ka tulo­erot eivät ole nousseet 18 vuo­teen. Osa tästä katkeru­ud­es­ta on alueel­lista. Koetaan, että muu­ta­ma men­estyvä kasvukeskus men­estyy ja muut on jätet­ty Hylkysyr­jän asemaan.

Twit­teris­sä ole­vat viestit sitä, kuin­ka muu maa oikeas­t­aan elät­tää Helsinkiä, kun tääl­lä ei ole vien­ti­te­ol­lisu­ut­ta (=sel­l­ute­htai­ta), eivät kumpua mis­tään ratio­naalis­es­ta vaan katkeru­ud­es­ta. Itse väite­hän ei pidä paikkaansa. Helsingis­sä ei ole sel­l­ute­htai­ta, mut­ta on paljon toisen­laisia yri­tyk­siä, jot­ka tuo­vat maa­han vien­ti­t­u­lo­ja. Siinä, että moni uskoo moi­seen roskaan, on kyse tun­teesta eikä järjestä.

Katkeru­us on myrkkyä. Maail­ma ilman katkeru­ut­ta on kivem­pi paik­ka elää.

Köy­hyy­den tor­jun­ta on tietysti ensisi­jaista, mut­ta tasa-arvol­lakin on itseisarvonsa.