Heikki Pursiainen kirjoitti Must Readissa pitkän ja monipolvisen vastauksen viime joulukussa kirjoittamaani blogikirjoitukseeni, jossa arvioin hänen kirjassaan Paska Suomi esittämiä ajatuksia köyhyydestä ja eriarvoisuudesta. Pursiaisen kirjoitus on Must Readissa maksumuurin takana, mutta muurin voi läpäistä kahdeksi viikoksi hyväksymällä tutustumistarjouksen. Kannattaa sinänsä maksaa. Must Readille soisin todella menestystä.
Otin eriarvoisuuden mieliä myrkyttävästi vaikutuksesta esimerkiksi isän, joka matkalta palatessaan tuo kahdelle lapselleen karkkipussin ja kolmannelle yhden hedelmäkarkin. Tämä yksi olisi ollut onnellisempi, jos isä ei olisi tuonut karkkeja kenellekään.
Heikki Pursiainen kumoaa tämän seuraavasti:
Viisas kollegani Roger Wessman totesi asiasta keskustellessamme, että tässä on kysymys enemmän epäreiluuden kuin eriarvoisuuden kokemuksesta. Esimerkiksi jos karkkipussi olisi ollut palkinto uimakilpailusta tai maksu asunnon siivoamisesta, karkkien epätasainen jakautuminen olisi hyvinkin saattanut olla vähemmälle jääneestä lapsesta hyväksyttävää.
Eriarvoisuudessa juuri epäreiluuden tuntu on se, joka myrkyttää mielet. Se, jos jotain palkitaan tavalla, jonka kaikki myöntävät ansaituksi, ei synnytä katkeruutta, eivätkä ihmiset pidä sitä eriarvoisuutena, vaikka tuloeroilla mitattuna se sitä olisikin.
En ole juuri kuullut, että kukaan vastustaisi sitä, että ahkeruudesta palkittaisiin – siis esimerkiksi, että joku saa liikaa urakkapalkkaa muihin nähden. Sen sijaan osaamisesta johtuvia palkkaeroja pidetään epäoikeutettuina. Televisiossa haastateltu ranskalainen keltaliivi valitti, että talouspolitiikka hyödyttää vain hyvin koulutettuja.
Miljoonavoittoja lotossa ei pidetä osoituksena eriarvoisuudesta, koska kaikilla on samat mahdollisuudet.
Kansalaiset hyväksyvät joillekin suuretkin tulot, jos se on seurausta heidän kiistattomista ansioistaan. Urheilusankareiden ja menestyneiden suomalaisten autonkuljettajien miljoonatuloissa ei ole mitään valittamista. Hehän ovat meidän sankareitamme, jotka levittävät maamme mainetta maailmalla. Sekin hyväksytään, että nämä meidän sankarimme kirjautuvat veroja välttääkseen asukkaiksi Monacoon tai johonkin sveitsiläiseen kantoniin. Onhan se ymmärrettävää, koska verotus Suomessa on niin ankaraa.
Helsingin kaupungin korkeapalkkaisin työntekijä oli ainakin joitakin vuosia sitten kaupunginorkesterin kapellimestari. (En tiedä, mikä on tilanne nyt.) Hänen palkastaan ei tullut sellaista valitusta kuin pormestarin selvästi pienemmästä palkasta.
Viihdetaiteiljoiden miljoonatulot eivät myöskään aiheuta verenpaineen nousua. Jotkut pitävät jopa tuloja hyvyyden mittarina. Näin tehdään myös ammattilaistenniksessä.
Nokian optiomiljonäärien tuloja sen sijaan ei aikanaan pidetty oikeutettuina, vaikka ne maksettiin amerikkalaisten omistajien rahoista ja vaikka niistä meni yli puolet veroihin – siis meidän kaikkien hyödyksi. Vaikka siis kaikki suomalaiset hyötyivät, olisi ollut parempi, ettei kukaan olisi hyötynyt, koska toiset hyötyivät niin paljon enemmän. Tämä osoittaa, että on tilanteita, joissa ihmiset pitävät parempana sitä, että rikkaat eivät rikastu, vaikka se merkitsisi, että köyhätkin saisivat jotain.
(Voi toki olla, etteivät kaikki oikein oivaltaneet, että rahat tulivat osakkeenomistajilta ja että puolet meni veroihin. Tuskin moni sentään ajatteli, että olisi ollut parempi, että nekin rahat olisivat jääneet sinne Amerikkaan.)
On valtavasti tutkimustietoa siitä, että ihmiset ovat onnellisempia pienten tuloerojen maissa verrattuna yhtä vauraisiin tai jopa vauraampiin suurten tuloerojen maihin. Rikas USA esimerkiksi ei ole onnellisuusvertailuissa mitenkään kärkisijoilla.
Myönnän, tässä on ongelmia kausaliteetin kanssa. Voi olla, että olosuhteet, jotka synnyttävät tasaisen tulonjaon, synnyttävät myös onnellisuuden, eikä kausaliteetti mene tuloerojen kautta. Kyse voi olla siitä, että kaikki pärjäävät suhteellisen hyvin työelämässä niin, että kaikilla on hyvä paikka yhteiskunnassa. Sitä ei ehkä voi korvata tulonsiirroilla maissa, joissa työelämä on eriarvoisempi.
Tiedämme, että sama kansantulo jaettuna tasaisemmin tuottaa enemmän hyvinvointia kuin jaettuna epätasaisemmin. Jos tämän myönnämme ja uskomme asiaa koskevien funktioiden olevan jatkuvia, on loogisesti uskottava myös, että vähän pienempi kansantulo jaettuna tasaisemmin voi tuottaa enemmän hyvinvointia kuin vähän suurempi jaettuna epätasaisemmin.
Siitä, että katkeruus on myös epäterveellistä, on olemassa vahvaa näyttöä, mutta tämä ei ollut pointtini ydin.
Elämää myrkyttävää epäreilun eriarvoisuuden tunnetta on Suomessa kasvavassa määrin, vaikka tuloerot eivät ole nousseet 18 vuoteen. Osa tästä katkeruudesta on alueellista. Koetaan, että muutama menestyvä kasvukeskus menestyy ja muut on jätetty Hylkysyrjän asemaan.
Twitterissä olevat viestit sitä, kuinka muu maa oikeastaan elättää Helsinkiä, kun täällä ei ole vientiteollisuutta (=sellutehtaita), eivät kumpua mistään rationaalisesta vaan katkeruudesta. Itse väitehän ei pidä paikkaansa. Helsingissä ei ole sellutehtaita, mutta on paljon toisenlaisia yrityksiä, jotka tuovat maahan vientituloja. Siinä, että moni uskoo moiseen roskaan, on kyse tunteesta eikä järjestä.
Katkeruus on myrkkyä. Maailma ilman katkeruutta on kivempi paikka elää.
Köyhyyden torjunta on tietysti ensisijaista, mutta tasa-arvollakin on itseisarvonsa.
Jos hieman sivupoluille eksyminen sallitaan, niin tulojen alueellisen jakautumisen oikeudenmukaisuutta on todella vaikea arvioida siksi, että Suomen eri osat muodostavat tosiasiassa järjestelmän, jonka yhteisenä tuotoksena vaikkapa vientitulot syntyvät. Täytyy olla raaka-ainetta, pitää olla tehtaat, mutta pitää olla myös myynti, markkinointi, hallinto, rahoitus, tuotekehitys jne. Ja sitten vastaavasti eri elinkeinoelämän alojen välillä on vastaava symbioottinen suhde. Jos muu Suomi ja Helsinkin erotettaisiin, kummankin mahdollisuus tuottaa lisäarvoa romahtaisi. Mutta sattuu olemaan niin, että tällä hetkellä isoimman osan saadusta arvosta ottavat juurikin rahoitussektori, koulutetut asiantuntijat jne. Ja tämän minä ainakin luen tilastoista, joissa kerrotaan bruttokansantuotteen muodostumisesta Suomen eri osissa. Oma kysymyksensä on, onko nykyinen jako oikein vai ei.
Ja tässä ollaakin taas itse asiassa: eikö tulonjaossakin, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi, ole usein juuri tämä piirre? Miten jakaa yhdessä aikaansaatu potti vaikkapa Nokian tapaisessa firmassa? Monella meistä on luultavasti vaikutelma, että vaikkapa pankkiiri saa suuret tulonsa lähinnä siksi, että hän sattuu olemaan oikeassa kohdassa laajaa tuotantoketjua ilman erityisempää henkilökohtaista suurta panosta taikka poikkeuksellista osaamista. Mainitsemillesi urheilijoille, viihdetähdille ja taiteilijoille on yhteistä, että kyse on paljon selkeämmin yksilöllisestä suorituksesta. Olkoonkin, että taustalla nykyaikana täytyy olla aika isot taustajoukot.
Ville O. Turunen, olet aivan oikeassa. Rahan jako niiden kesken, jotka osallistuvat tuon jaettavan synnyttämiseen ei perustu reiluuteen vaan valtaan (neuvotteluasemaan). Eli täysin mahdollista, että pankkiiri, jolla voi olla varsin pieni panos jaettavan synnyttämiseen, omaa sellaista valtaa, että menestyy rahan jaossa. Reiluus varmaankin tarkoittaisi, että ihmisille annettaisiin heidän työnsä arvon ja merkityksen mukainen osuus (ja tämä arvo on mahdollista laskea vain harvoin), mutta markkinataloudessa neuvotteluasema määrää. Toki on tilanteita, jossa työn arvo antaa vallan, jonka avulla saa rahaa. Menestyvät urheilijat ovat tästä esimerkkejä.
Ihanteellisinta olisi tietenkin täydellinen tasa-arvo kyvyissä ja koulutuksessa. Tällöin roskakuskin palkka olisi korkeampi kuin kapellimestarin, koska työ itsessään ei ole henkisesti tai statusmielessä niin palkitsevaa.
Tämä on muuten täydellisen vastakohtaista sille mitä pursiaiset ja vartiaiset kutsuvat matalasti koulutetun maahanmuuton komplementaarisuudeksi, eli että kantaväestö löytää parempipalkkaisia kirjallisia tai esimiestehtäviä, kun taas maahanmuuttaja kielitaidottomana ei pysty kilpailemaan näistä paikoista. Maahanmuuton komplementaarisuus on siis intensiivisessä (per capita) mielessä täysin yhtenevää “eriarvoistumisen” kanssa.
Olli S, olet aivan oikeassa. “Reilussa” maailmassa roskakuskille maksettaisiin enemmän kuin minulle, joka nauttii työstään, koska rahan lisäksi muullakin on väliä. Jos minulla olisi varaa, olisin käytännössä valmis maksamaan saadakseni tehdä sitä mitä teen. Onneksi työnantajani ei tiedä 🙂 Tosimaailmassa toisiinsa kytkeytyneiden tehtävien ketjussa kullekin tehtävälle määräytyy markkinoilla hinta, jota palkka ei voi ylittää, tai työ jää tekemättä.
Kyse ei ole reiluudesta, vaan ne mainitsemasi markkinat määräävät sen, että roskakuski, joka kykenee samaan kuin sinä, saa parempaa palkkaa. Vuosisadan loppuun mennessä tilanne alkaa muistuttaa tätä, kun koko väestöstä on seulottu harvinaiset mutaatiot pois.
Yhtä hyvin pätee muuten myös “kullekin tehtävälle määräytyy markkinoilla hinta, jota palkka ei voi alittaa, tai työ jää tekemättä”. Kokoomuksen ja keskustan “työvoimapulassa” on kyse juuri tästä: hankkeista jotka eivät yksinkertaisesti kannata missään Suomen ja suomalaisten talouden kannalta järkevässä markkinakehyksessä.
“On valtavasti tutkimustietoa siitä, että ihmiset ovat onnellisempia pienten tuloerojen maissa verrattuna yhtä vauraisiin tai jopa vauraampiin suurten tuloerojen maihin. Rikas USA esimerkiksi ei ole onnellisuusvertailuissa mitenkään kärkisijoilla.”
Mitä kertoo se, että käsittääkseni ympäri maailmaa paljon ihmisiä haluaisi muuttaa juuri USA:aan, ja alhaisten tuloerojen maat kuten Suomi eivät vastaavalla tavalla vedä ihmisiä puoleensa? Eivätkö ihmiset ymmärrä omaa onneaan, vai onko Suomi vain huonosti markkinoinut pienten tuloerojen maan paratiisiaan?
Se kertoo ainakin siitä, että maailmalla aika harva osaa suomen tai ruotsin kieltä. Usa, Englanti ja Irlanti saavat kielestään aika paljon vetoapua. Euroopan suurimpien tuloerojen maita ovat viime vuosina olleet Romania, Liettua, Serbia, Bulgaria ja Latvia. Niihin ei taida olla suurta väestöryntäystä. Suomen tavoin myöskään niiden maiden äidinkieliä ei opeteta laajasti ympäri maailma.
Koska ns. reaalisosialistisissa maissa rahatulojen suhde todellisiin kulutusmahdollisuuksiin oli valuutan ei-vaihdettavuuden vuoksi paljon epämääräisempi kuin markkinataloudessa, pelkkään Gini-indeksiin tuijottaminen antaa näiden maiden kohdalla harhaanjohtavan kuvan. Jos vertailu suoritetaan kotitalouksien todellisesta kulutustasosta eikä rahapalkan nimellisestä määrästä, nämä maat olivat yhtä epätasa-arvoisia kuin suurin osa markkinatalousmaista on tälläkin hetkellä: pieni eliitti porskuttaa, muut joten kuten kärvistelevät.
Ensisijaisesti se kertoo varmaankin amerikkalaisen viihdeteollisuuden voittokulusta. Kyllä itsekkin suomalaisena voin todeta, että Yhdysvallat jollain tapaa “tuntuu” ikään kuin toiselta kodilta. Kyse on kuintekin nimenomaan tunteesta, koska se syntyy puhtaasti puhutusta kielestä, sekä uutisten, politiikan, tv-sarjojen ja elokuvien seuraamisesta.
“Se, jos jotain palkitaan tavalla, jonka kaikki myöntävät ansaituksi, ei synnytä katkeruutta, eivätkä ihmiset pidä sitä eriarvoisuutena, vaikka tuloeroilla mitattuna se sitä olisikin.” Lottovoitto ja formulamiljoonat ovat ok kansan mielestä, mutta Nokian optiot eivät olleet. Miten Nokian optiomiljoonäärit eivät olleet tehneet pitkää päivää, kehittäneet uusia tuotteita, joita myytiin miljardeilla jne, eli miten Nokialaiset eivät ansainneet miljooniaan?
Väitän että ihmiset (etenkin vasemmistossa) hyväksyvät ainakin osittain tuuriin perustuvan onnistumisen, mutta omaan pitkäkestoiseen ahertamiseen ja vuosikausien raatamiseen perustuva menestys tuntuu olevan hyvin usein pelkkää “riistoa”. Käytit esimerkkinä taiteilijoita, jotka työskentelevät winner takes it all ‑aloilla. Ei voi väittää, etteivät menestymättömät taiteilijat olisivat tehneet paljon töitä oman uransa eteen. Näillä aloilla tuurin osuus on valtava (toisaalta myös yrityksen menestymiseen vaikuttaa tuuri).
Väitän, että henkilökohtaisin ominaisuuksin ansaittu menestys on monille paljon vaikeampi sulattaa: lottovoiton voi aina kuitata, että kuka hyvänsä olisi voinut voittaa. Kansainvälisesti menestyvän yrityksen rakentajia on tavattoman vähän, eikä siinä riitä pelkkä tuuri, vaan pitää olla älykäs ja ahkera eli olla selvästi keskivertoa lahjakkaampi, ja olla valmis uhraamaan henkilökohtainen elämä yrityksen menestyksen vuoksi. Jos naapurini menestyy elämässä tehden vaikeita valintoja, niin se alleviivaa sitä, että minä en menestynyt, osittain sen vuoksi etten kyennyt tekemään vaikeita valintoja tai etten ollut riittävän älykäs.
Tuloerojen suuruus on taas aivan eri kysymys. Mielestäni on täysin selvää, että liian suuret tuloerot aiheuttavat yhteiskunnallista kitkaa, ja on syytä pyrkiä tasaamaan valtavia tuloeroja. Tuolloin pitäisi valita vain sopiva aikaperspektiivi, miten tuloeroja tasataan ja menstyjiä kadehditaan. On totta että Nokia tuotti aikoinaan miljonääerjä, toisaalta Nokia ei tuota enää juurikaan suomalaisia miljonäärejä.
Joskus tuntuu, että vaatimukset tasa-arvosta ja tasaamisesta yms eivät todellisuudessa tarkoita muuta kuin menestyvien ihmisten painamista alaspäin, jottei tarvitsisi tarkastella omien valintojen vaikutusta omaan elämäänsä.
Erittäin hyvin sanottu.
Meillä yksilön vastuu elämästään on tunnetusti sosialisoitu yhteiskunnalle. Se kirottu sosiaalidemokratia.
»Elämää myrkyttävää epäreilun eriarvoisuuden tunnetta on Suomessa kasvavassa määrin, vaikka tuloerot eivät ole nousseet 18 vuoteen.
Eli tuloerojen pienentäminen tuskin on jatkossakaan toimiva konsti eriarvoisuuden tunteen pienentämisessä. Ehkä eriarvoisuuden tunne johtuu siitä, että mediassa leipäjonojutut ja muu “eriarvoisuusmässäily” myy hyvin ja kansa on puolivahingossa psyykkaantunut voimakkaaseen eriarvoisuuden tunteeseen ilman faktapohjaa. Ehkä toimiva konsti eriarvoisuudentunteen pienentämisessä olisikin hehkuttaa tiedostusvälineissä sitä että olemme maailman tasa-arvoisin ja onnellisin maa. Epäilen, että (varsinkin nyt vaalien alla) enemmistö suomalaisista ei halua poistaa eriarvoisuuden tunnetta. Päinvastoin eriarvoisuudentunteen lisääntymisestä on hyötyä liian monelle.
Rosmo: Mustread uutispalvelussa Roger Wessman kirjoitti eilen YK:n kestävän kehityksen verkoston laatimasta maailman onnellisuusindeksistä, jossa suomi sijoittuu aivan kärkeen sekä onnellisuudessa sekä onnellisuuden pienessä hajonnassa väestössä. Toki tuota indeksiä voi ja pitää arvioida kriittisesti, mutta hieman kärjistäen voisi sanoa, että koska eriarvoisuuden korostaminen on hyvä vaalitaktiikka synnyttämään vihaa ja katkeruutta, on sillä näppärää mobilisoida äänestäjiä, vaikka noilla väitteillä ei olisikaan mitään kytkentää todellisuuteen.
Olen kuullut tähän vastaväittämäksi, että USA olisi kyllä verraten onnellinen maa.
USA:aa edellä onnellisuudessa on monta maata, mutta useimmat niistä ovat melko pieniä; USA:aa edellä onnellisuudessa ei ole kovinkaan suurta osaa maapallon väestöstä. USA on myös suuri ja monimuotoinen maa. Kun keskiarvoistetaan tuollaisen väestön yli, saadaan helposti keskiarvoisempi tulos kuin pienemmästä väestöstä. Jos USA jaettaisiin 50:ksi erilliseksi maaksi, dominoisivat ne onnellisuustilastoja aika hyvin (joskaan ei toki jokainen niistä).
En nyt siis ole itse tarkistanut näiden väitteiden paikkansapitävyyttä.
Tätäkin on tutkittu ja lopputulos on, että Yhdysvaltain osavaltioiden välillä todella on suuria eroja. Se kuitenkin vain vahvistaa hypoteesia. Asiat ovat hyvin niissä osavaltioissa, joissa tuloerot ovat pienet ja huonosti niissä, joissa tuloerot ovat suuret.
Veikkaisin tuota mitä itsekin veikkailit: kun asiat “hoidetaan hyvin” ja kansalaisilla on mahdollisuus vaikuttaa elämäänsä ja politiikkaan, tuloerot pienenevät. Kun kukaan ei tipahda kelkasta ja huolehditaan koulutuksen ja infrainvestointien avulla siitä, että keskimääräisen kansalaisen tuottavuus on kohoavalla uralla. Toisaalta jotta investoinnit ovat mahdollisia, tarvitaan verorahaa → pakostakin jostain on verotettava ja sieltähän se on otettava, missä sitä rahaa on.
Mutta tuloerojen kapeneminen on enemmän seurausta järkevästä politiikasta ja järkevä politiikka tarvitsee verotusta. Nämä yhdessä johtavat hyvään lopputulokseen ja samalla pieniin tuloeroihin.
Jos pelkkä tuloerojen laskeminen olisi hyvä asia, niin joka kerta kun joku rikas muuttaa ulkomaille veroja pakoon, hurrattaisiin. “Verot toimivat juuri kuten pitääkin, laskevat tuloeroja ajamalla rikaat pois pilaamasta suomalaista harmoaniaa”. Mutta ei. Hirveä valitus alkaa *joka* *ikinen* kerta. Moni haluaa puheissa kovasti tulo- ja varallisuuseroista eroon, mutta sitten kun pistetään tosiasioiden eteen, nousee poru.
Mutta jos systeemi ja instituutiot toimivat, korkeakaan veroaste ei ole sellainen myllynkivi kaulassa kuin 50% veroaste armeijan rahoittamiseksi on jossain banaanivaltiossa.
Paranisiko Yhdysvalloissa keskimääräinen onnellisuus, mikäli siellä otettaisin käyttöön rikkaiden raippavero ja kaikki näin kerätyt rahat ohjattaisiin vaikkapa armeijalle?
Investointeja voisi tehdä aivan mainiosti ilman julkista rahaa, mutta jostain syystä kukaan ei edes harkitse moista.
Armeija ja sotilasmenot on efektiivisesti jenkkien tulontasauspolitiikkaa. Verotetaan kaliforniasta ja New Yorkista ja perustetaan keskilännen periferiaan sotilastukikohtia jotka työllistävät. Sotateollisuusinvestointeja rahoitettaessa kongressiedustajat ja senaattorit äänestävät ylivoimaisen usein niiden valmistajien puolesta (boeing sikorsky, locheed martin, raytheon etc.), joilla on valmistus heidän kotiosavaltiossaan jne.
Senaatissa Alabaman edustuksen voima suhteessa bkt:hen ja asukasmääriin on valtava kaliforniaan verrattuna ja Alabaman senaattorit ovat vuosikausia imuroineet avaruusrakettien valmistuksen itselleen jne.
Armeijan käyttäminen tulontasaukseen on vain äärimmäisen tehotonta. Jos rakennetaan panssarivaunuja, saadaan kyllä työpaikkoja, mutta samat rahat käytettynä vaikkapa infraan tuottaisi samojen työpaikkojen lisäksi siltoja, teitä ja junaratoja, joista on ilmiselvästi enemmän hyötyä sekä ihmisille, että taloudelle kuin varastossa lojuvasta tankista.
(oletetaan, että panssareita on riittävästi maanpuolustuksen tarpeisiin ja puhutaan niistä ”ylimääräisistä” asemenoista).
Auttaisiko se, jos jaettaisiin joku suurien tuloerojen kahtia niin, että kummassakin puoliskossa olisi sen jälkeen yhtenäistä osavaltiota pienemmät tuloerot? Rikkaat ja köyhät maksimaalisesti erottava jako olisi tältä kannalta paras?
Kysymys voi tuntua viisastelulta, mutta mun mielestä on hyvä ajatella, että onko juuri valtion tai osavaltion sisällä esiintyvät tuloerot se relevantti suure. Minusta tuntuu, että siitä ei voi olla kyse, koska silloinhan tuollainen köyhät ja rikkaat erottava raja (joka ei välttämättä edes estäisi liikkumista) jotenkin parantaisi tilannetta eikä se kuulosta kovinkaan uskottavalta.
Yhdysvaltojen sisäinen muuttoliike ja maahanmuutto taitavat silti pääosin suuntautua keskimääräistä suurempien tuloerojen osavaltioihin.
Eli kun ihmiset itse saavat vapaaehtoisesti päättää, että mihin he suuntaavat, niin suuntaus ei ole matalien tuloerojen ja korkean onnellisuuden Minnesotaan ja Utahiin, vaan vähän matalamman onnellisuuden ja isompien tuloerojen Kaliforniaan, Texasiin tai New Yorkiin.
Sama taitaa päteä myös Euroopassa. Muuttavat ihmiset eivät hakeudu matalien tuloerojen ja korkean onnellisuuden pohjoismaihin, vaan keskikokoisten tuloerojen vähemmän onnellisiin keski-euroopan maihin, joiden työmarkkinat pystyvät hieman paremmin luomaan työpaikkoja niille jotka haluavat pois Romanian maaseudun maalattiaisesta talosta.
Matalien tuloerojen vaatimien suurten tulonsiirtojen rahoituksen mahdollistama korkea verokiila estää huonoimmassa asemassa olevia työllistymästä. Onko se hyvä vai huono juttu?
Lauri Markkasen miljoonat johtuvat selvästi kyvyistä, kuten pituudesta. Koulutettu puolestaan on uurastanut opintiellä ja sen jälkeenkin usein tehnyt pitkiä työpäiviä. Kateus kykyjä kohtaan ei selitäkään ilmiötä vaan kokemus, että jotkut ovat jotenkin kierosti hankkineet etuja muiden kustannuksella.
Nature HB: tutkimusten mukaan ihmiset eivät vastusta tuloeroja. Muusta ei ole yhtään todistetta.
https://www.nature.com/articles/s41562-017‑0082
Sama tulos eläin- ja ihmiskokeissa. Pitää vain opettaa ihmisille lisää siitä, että talous ei ole nollasummapeliä ja vähentää perätöntä vasemmistopropagandaa tuloeroista. Sosialismi pois, niin tulee vähemmän ansaitsemattomia tuloeroja, kuten ay-johtajien superpalkkiot verorahoilla kasvatetun Kojamon hallituksesta.
Kukaan tuskin on tässä keskustelussa vastustanut tuloeroja. On vastustettu vain epäoikeudenmukaisiksi koettuja tuloeroja.
Kun, hyvä tavaton, sentään jopa Karl Marxin tavoitteena (joka sekin oli pelkkä kaukaiseen epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuva ihannekuva, ei päivänpoliittinen vaatimus) oli “jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan”. Koska tarpeet tietenkin eroavat, tämä tarkoittaa nimenomaan tuloeroja.
Mitä enemmän aiheesta keskustellaan näin vaalien alla, sitä selkeämmäksi on minulle tullut, että oikeudenmukaisuus on täysin hyödytön termi keskusteltaessa poliittisista päätöksistä ja erityisesti näin vaalien alla. Se on turvallinen sana poliitikon käyttää, koska tottakai kaikki haluavat oikeudenmukaisuutta, mutta käytännössä se tarkoittaa jokaiselle kuulijalle niin erilaisia asioita, että sen informaatiolisä on pyöreä nolla. Tätä voi havainnollistaa kuvittelemalla olevansa persu ja miettimällä miltä oikeudenmukainen Suomi näyttää ja sen jälkeen kuvittelemalla olevansa vasemmistoliittolainen ja toistamalla mielikuvaharjoituksen. Molempien puolueiden kannattajille kuitenkin puhutaan oikeudenmukaisuudesta.
Siksi kysynkin sinulta: mitä sinulle tarkoittaa epäoikeudenmukainen tuloero? Ennen kuin määrittelet ongelmalliseksi kokemasi tuloerot jollain muulla sanalla kuin oikeudenmukainen / epäoikeudenmukainen, meidän on mahdoton keskustella millään tasolla järkevästi aiheesta.
Entä sitten? Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on todellinen asia ja vaikuttaa todellisten ihmisten (niin vasemmistoliittolaisten kuin persujenkin) todellisiin äänestyspäätöksiin, vaikka se olisi kuinka huonosti operationalisoitavissa tai jopa perustuisi täysin virheellisiin uskomuksiin. Ja siksi asiasta on keskusteltava, koska jos muut kuin populistit eivät keskustele siitä, populistit saavat ansiotonta kilpailuetua siitä, että ovat ainoita, jotka muka “uskaltavat” keskustella siitä.
Jos minulta henkilökohtaisesti kysytään, niin hyvä mittapuu on sama, jota George Orwell käytti teoksessaan The Lion and the Unicorn (1941): tuloerot ovat liian suuret, jos pienituloisimman tulonsaajan nettotulot ovat alle yksi kymmenesosa suurituloisimman tulonsaajan nettotuloista.
Hatunnosto siitä, että useimmista keskustelijoista poiketen reippaasti kerrot oman ajatuksesi siitä, millainen konkreettisesti olisi liian suuri tuloero — ja vielä tarkasti puhuit nettotuloista :)!
Määritelmässäsi mietityttää, että kaikkein vähiten koulutusta, taitoja, vastuuta, jne vaativasta työstä (“ojankaivuu”) pitäisi pitäisi pystyä rakentamaan palkkakannustinportaat aina globaalin jättiyrityksen pääjohtajaan saakka tuon 10-kertaistumisen sisällä. Jokainen voi itse miettiä, millaisia palkankorotuksia vaatisi jotta ottaisi (lisää) esimiesvastuuta, lisää työtunteja viikonloppuun, lisää näkyvyyttä julkisuudessa, lisää yöllisiä konferenssipuheluita ulkomaisten kollegoiden kanssa, lisää olet-työpaikkasi-edustaja-24h-vuorokaudessa ‑asemaa, lisää riskiä ystävyys- ja perhesuhteiden katkeamisesta, lisää riskiä työn äkilliseen ja julkiseen loppumiseen vaikka itse olisit antanut kaikkesi, jne. Kaikki näitä asioita todella tulee lisää ihmisten kavutessa moniportaista polkua kohti niitä globaalien, satoja tuhansia ihmisiä työllistävien yritysten pääjohtajien paikkoja, ja kaiken tämän tulisi siten mahtua tuon 10-kertaistumisen sisälle. Onnistuukohan varmasti?
YK:n onnellisuustutkimuksessa mitattiin Pekka Seppäsen mukaan toivottomuutta. Suomi kärjessä. https://yle.fi/uutiset/3–10698291
Väestön homogeenisuus helpottaa elämää ja vähentää väkivaltaa, mutta tarvitsemme maahanmuuttoakin.
Omalta osaltani voin kertoa että myös progressiivinen verotus aiheuttaa turhautumisen ja katkeruuden tunnetta.
Avio-erossa päädyin jättämään kaiken irtonaisen perheelle, aloitin ns puhtaalta pöydältä. (Tähän ei liity mitään ero-dramatiikkaa, ihan oma päätös.)
Tein monta vuotta kahta duunia että sain laitettua elämän sopivalle tasolle. Olen ihan ok tason päivätyössä, joten verotuksen progressiivisuus iskee todella lujaa kun tulotaso nousee. Tuntui todella katkeralta tehdä pitkiä päiviä ja maksaa sivutöistä n puolet veroina.
Verotuksen progressiivisuus aiheuttaa sen että ylöspäin ponnistelu on todella työlästä. Nykyisen elintason ylläpitäminen on paljon helpompaa. En ole mitenkään huono-osainen, mutta silti sappi kiehataa kun mietin omia raha-asioitani.
OS: “Sen sijaan osaamisesta johtuvia palkkaeroja pidetään epäoikeutettuina.”
Suomessakinko? Siis maassa jossa jokaisella on mahdollisuus, ja korostan ilmaiseksi eli muiden maksamana, kouluttautua juuri niin pitkälle kuin haluaa?
Suomi on maailman mittakaavassa vähiten eriarvoisten joukossa. Tämän vihervasemmisto tarkoituksella unohtaa, koska heille on elintärkeää saada omat (keskeisesti tulonsiirroista nauttivat) äänestäjänsä äänestämään. Eli vihervasemmisto ratsastaa vaalipuheissaan olemattomalla hevosella, misinformaatiolla.
Liian tasainen tulonjako tappaa taloudesta yritteliäisyyden, ponnistelun, opiskeluhalun, ahkeruuden ja muut asiat, jotka synnyttävät positiivista dynamiikkaa talouteen. Se esim. johtaa koulutetun ja lahjakkaan nuorison maastamuuttoon. Se johtaa kansantalouden näivettymiseen, velkaantumiseen ja elintason laskuun. Itärajan takana ultratasaista tulonjakoa kokeiltiin kymmeniä vuosia ja tulokset tiedetään.
Liian tasainen tulonjako on väärä valinta erityisesti jos se toteutetaan korkean verotuksen ja anteliaiden tulonsiirtojen kautta. Silloin se johtaa pasiivisuuteen, syrjäytyneisiin ja koulutushaluttomiin nuoriin, lisää varhaisia työkyvyttömyyksiä ja pitkäaikaistyöttömyyttä jne.
Minun mielestä on taas täysin epäreilua se, että muilta kerätyillä verovaroilla maksetaan uudet asunnot Helsingistä ja jopa merenrannoilta joillekin onnekkaille, jotka eivät edes yritä ponnistella oman taloudellisen tilansa kohentamiseksi. Ja että tulonsiirroilla elävien elämäntapaintiaanien elintaso on hyvin lähellä 40 vuotta työelämässä raatavien elintasoa, eikä tuolla 40 vuotta töitä tekevällä tule koskaan olemaan varaa siihen asuntoon merinäkymällä tai edes ratikkakaupungista.
Liian moni tarkoituksella unohtaa sen, että hyvinvointi syntyy tuottavan työn teosta. Luullaan että taivaalta sataa mannaa. Nythän hyvinvointikuplaa ylläpidetään keskuspankkien painokoneilla.
Liian tasainen tulonjako on haitaksi taloudelle, mutta niin on liian epätasainen tulonjakokin. Jos laskettaisiin korrelaatiokerroin Gini-kertoimen ja BKT:n kasvun välille, saisimme tulokseksi, että tuloerot heikentävät talouskasvua. Tämä johtuu kuitenkin siitä, että noita liian suurten tuloerojen maita on laskelmassa enemmistö. OECD:n julkaiseman tutkimuksen mukaan riippuvuus on epälineaarinen niin, että kasvun kannalta otollisen Ginbi-kerroin on noin 0,27. Sattumalta Suomen Gini-kerroin on ollut koko tämän vuosituhannen suunnilleen 0,27.
Kyse lienee tosiaan sattumasta. Suomen reilun 10 vuoden reaalisesti kasvuton taaperrus viittaisi siihen suuntaan, että tulonjako/Gini ei Suomessa ole kasvun kannalta optimaalisella tasolla.
BKT:tä on ylläpidetty velkaantumalla. Kotitalouksien velkaantumisaste on 20 vuodessa tuplaantunut olen nyt yli 120% tuloista (keeping up with the Joneses…). Julkinen velka on myös kasvanut rajusti ja sillä velalla on tulonsiirtojen kautta tasattu tuloeroja. Otettu syömävelkaa. Millainen olisi BKT tai tulonjako ollut jos lisävelkaa ei olisi otettu? Millainen kun noita otettuja velkoja lähdetään nettona lyhentämään? Korkojen nousu? Kestävyyysvaje ja eläkepommi? Seuraavaan taantumaan mennään raskaassa lastissa ja isolla riskillä, mistä silloin leikataan?
Hassua, että vaikka tuloerot ovatkin meillä otollisimmillaan niin kasvun kannalta olemme olleet EU:ssa viimeisillä sijoilla kymmenen vuotta. Mitkäköhän ovat olleet ne talouskasvun tylsyttäneet tekijät, jos tuloerojen rakenteen olisi pitänyt toimia veturina eikä jarruna?
On monia tapoja selittää Suomen vajoamista kymmeneksi vuodeksi stagnaatioon. Oma suosikkini on suhdanteiden ylikuumentaminen myötäsyklisellä finanssipolitiikalla 2007–2008, jolloin palkat nousivat suhteessa muihin euromaihin likaa ja tekivät maan kilpailukyvyttömäksi. Kokoomus vielä hölmöili Sari Sairaanhoitajan kanssa. Ennen olisi devalvoitu, myt olisi tarvittu joustavampia työmarkkinoita. Loluta muut maat ottivat meidät kiinni inflaatiossa ja kun kilpailukykysopimukseen liitettiin kahden prosentin sisäinen devalvaatio, talouskasvu käynnisti hetkeksi.
Tietysti kansainvälisten suhdanteiden elpyminen vähän auttoi, mutta Ruotsia ne olivat kyllä auttaneet aiemmin.
Siinähän se on, suurinta osaa muuta Eurooppaa kansainväliset suhdanteet auttoivat elpymään jo 2011–2013, mutta meidän kohdalla piti odottaa vielä muutama vuosi pidempään. Tässä toivoisin rehellisyyttä monelta oppositiopuolueen edustajalta (joihin sinä et kuulu, täsmennettäköön se), koska aika paljon saa lukea ja kuulla kommentteja siitä miten Sipilän hallitus ei saanut mitään aikaiseksi ja talouskasvukin johtuu vaan muun maailman toipumisesta, kun todellisuudessa muu maailma on elänyt jo melkein vuosikymmenen kasvua ja me saimme kiinni vaan sen hännästä ainakin osittain sixpäckin ansiosta / syystä.
Jukkis, on huvittavaa kuinka joidenkin ihmisten mielestä hallituksella ei ole merkitystä talousasioissa koska kaiken ratkaisee maailmanlaajuiset suhdanteet, mutta toisaalta Jyrki Katainen yksinään tuhosi Suomen talouden.
Se on varmaan ihanan vapaa tunne, kun päättää vaan olla epäjohdonmukainen ulostuloissaan. Tulee ihan mieleen vanhat kunnon rauhanohjukset, joilla torjutaan imperialismia pahoine ja tuhoisine ydinohjuksineen.
Aika lailla samaa mieltä, mutta lisäisin keskeisiin syihin silloisen Nokia-hypen. Luotettiin, että Nokian ansiosta kasvu jatkuu ikuisesti. Myös monet työnantajajärjestöt olivat tässä uskossa. Metsäteollisuus nikotteli pahasti, mutta väliäkö sillä, kun meillä on Nokia. Vain Metsätollisuus painoi jarrua.
Nokian ansiosta kansantalouden tuottavuus oli kasvanut vuosikausia. Jos tuottavuuden kasvu olisi jatkunut, tuolla Sari-sairaanhoitaja palkkakierroksella ei olisi ollut niin dramaattisia seurauksia.
On aika yleisesti hyväksyttyä, että tuottavuuden kasvu valuu aika nopeasti palkankorotuksiin. Tuottavuuden pieneneminen ei sitä tee. Kilpailukyvyn palauttaminen on kivuliasta, jos se pitää tehdä luovan tuhon kautta.
Voisin kommentoida alkuperäistä postausta.
Tässä olennaista lienee, että Maija ja Pekka ovat saman katon alla eläviä sisaruksia. Jos he saisivat tietää, että joku lapsi toisella puolen maailmaa sai rekallisen karkkeja, olisi se varmaan heille vain hassu uutinen eikä mikään kateuden kautta elämänlaatua huonontava tieto. Vastaavasti tuloerot voivat ehkä olla pahasta, mutta siinä varmaan vaikuttavat enemmän itseään “lähempänä” olevien ihmisten korkeammat tulot. Sillä, että jollain Jeff Bezosilla on yli sata miljardia, on vähemmän väliä eikä esim sen puolittaminen vaikuttaisi muutenkaan mitään, kun se silti käytännössä äärettömän kaukana.
Ratkaiseva pointti tosiaan on, että se keljuttaa, jos joku samassa asemassa ollut alkaa menestyä. Sehän tuntuu samalta kuin oma elintasoani lähtisi laskusuuntaan. Se ruokkii epäsopua ja vaikuttaa poliittisiin valintoihin varsinkin, jos tämä muutos näkyy ulospäin erilaisten statussymbolien muodossa. Auto, asunto, lasten harrastukset ym eivät enää ole yhtä tasokkaita kuin on siihen ryhmään kuuluvilla, joihin on itse kokenut kuuluvansa. Aikaisemminkin paikkakunnalla oli suurituloisia, mutta se ei tosiaankaan järkytä yhteisön tasapainoa, jos rikkaat (urheilu- ja musiikkitähdet tai vuorineuvokset) rikastuvat vielä lisää.
Moni rikas naamioituu keskiverto asukkaan tapaiseksi kun tiedostaa, että taloudellinen nousu näkyy ja siksi saattaa myrkyttää tuttavasopua. Toisille käy taas niin päin, että ajaudutaan pikavippikierteeseen, jottei käy kuten Liisalle, jolle jäi vain yksi karkki.
Trumpin valinta vaikuttaa laajasti ihmisten ajatteluun ja myös jo tähänkin blogiin. Enää ei yritetä kaikkea selittää talouden faktoilla, vaan joudutaan tunnustamaan niiden rinnalla myös epärationaalisten tunnesyiden merkitys.
Veikkaisin eron johtuvan siitä, kuinka hyödyllistä valitus on poliittisesti. Voi olla poliittisesti tarkoituksenmukaista nostattaa vihaa “talouseliittiä” kohtaan (riippuen poliittisesta suuntautumisesta) kun taas viha urheilijaporhoja kohtaan olisi paljon hyödyttömämpää.
Tuloerot eivät lainkaan selitä USA:n väkivaltaeroja ja muita vastaavia, jos myös väestön homogeenisuus on muuttujana. Tällöin se selittää väkivaltaerot hyvin pitkälle ja tuloerot eivät mitään. Aasialaispainotteinen Hawaiji on kuitenkin väkivallattomampi kuin pitäisi, ehkä aasialaisten ansiosta.
Väestön homogeenisuus myös lisää sosiaalista koheesiota ja parantaa mielenterveyttä. Siksi moni tutkija kannattaa segregaatiota.
Oli maailma mikä tahansa, jotkut valtaa janoavat väittävät jonkin ihmisryhmän saavan epäoikeudenmukaisesti liikaa tuloja, ja tämä saa ihmiset katkeriksi. Minä suuntaan oman valtaväitteeni palkintovirkoihin, valtion jakamiin apurahoihin, yritystukiin ja ay-liikkeen monenlaisiin verovapauksiin.
Tuo katkeruusasia on todella mielenkiintoinen ja hankala. Alueellisten erojen kasvu on viheliäinen ongelma, eikä Keskustallakaan ole siihen ratkaisua. Kuten aiemmassa blogikirjoituksessa totesitkin tilastoista, että yliopistoista valmistuneet keskittyvät erittäin voimakkaasti Suomessakin. Tämä tarkoittaa sitä, että hehkutetut maaseudun (metsäkonevalmistaja) ja pikkukaupungin (kaiutin‑, kaivoskone- ja ambulanssivalmistajat) yritykset joutuvat pääsääntöisesti perustamaan tuotekehitys- ja muut akateemiset työpaikkansa yliopistokaupunkeihin, irti tehtaan väen todellisuudesta. Tämä ei ole vain suomalainen ilmiö, vaan koskee myös Adidaksen ja Puman pientä kotikaupunkia Baijerissa.
Ennen sentään tehtaanjohtajan ja johtoryhmän lapset kävivät samaa tehdaspaikkakunnan koulua kuin työväenkin lapset. Eivät enää, he asuvat satojen kilometrien päässä. Segregaatio toimii.
Niin suomalainen kuin amerikkalainenkin ilmiö on pienten kaupunkien väkiluvun kääntyminen laskuun 1990-luvun alussa (jonka itse ajoittaisin suurten ikäluokkien lapsien sen aikaiseen opiskelupaikkakunnalle muuttoon). Pikkukaupungin katujen täyttyessä autojen ja moottoripyörien sijasta rollaattoreista tuo masentuneen tunnelman, siksi työkaverini muutti eräästä tällaisesta yliopistokaupunkiin töihin.
Samaan aikaan yliopiston käyneen erikoisammattilaisen työmarkkinan likviditeetti ei tahdo toimia edes Itä-Suomen kokoisen alueen varaan laskien (ei toimiva työmatka-alue).
Ratkaisua minulla ei ole, mutta syrjäseudulle voi alkaa levitä maailmanlopun tunnelma, mikä voi johtaa pahaan (kuten 50 vuotta sitten Pihtiputaalla).
Näissä asioissa usein unohtuu, että luovuttamista, väkivaltaa ja mullistuksia aiheuttava tuloero ei ole sellainen, jossa joku lapsista saa 300 gr ja toiset 250 gr karkkipussin, kuten yleensä tuloerot (palkkaerot) käsitetään.
Oikeutettua raivoa herättää, jos joku saakin sen nallekarkin tai vähän puurohiutaleita ja toinen rekkalastillisen, kuten amerikkalaisessa keskustelussa tuloeroista (yritystulo tai pääjohtaja tai Wahlroos).
Joidenkin intresseissä on sekoittaa nämä tapaukset.
O.S:” Helsingissä ei ole sellutehtaita, mutta on paljon toisenlaisia yrityksiä, jotka tuovat maahan vientituloja. Siinä, että moni uskoo moiseen roskaan, on kyse tunteesta eikä järjestä.”
O.S. haluaa unohtaa, että sellutehtaiden , konepajojen, metalli- laiva‑, (Turku) veneteollisuuden jne. tuote syntyy maakunnissa, mutta viedään suurten kaupunkien kautta. Samoin hallinnoidaan ja verotetaan kaupunkien hyödyksi. Vienti Helsingin kautta ei tarkoita sitä, että kyseinen kaupunki itse tuottaisi vientitulot. Siihen tarvitaan koko Suomessa tehtyjä tuotoksia.
Toki Helsingissä luodaan omaakin vientituotetta , mutta sen arvo on vähemmän tunnettua .Mitkä näistä olisivat puhtaasti Helsingissä tuotettuja vientituotteita?
Elektroniikka, sähkö 12 %, kemianteollisuus 19 %, sellu,paperi 15 %, koneteollisuus 13 %, metalliteollisuus 15 %, kulkuneuvot 9 %, puuteollisuus 5 % , elintarvikkeet 2 % ja muut 10 % kokonaisviennistä.
Siis ‚mitkä tuotetaan Helsingissä eikä vain viedä kaupungin vientiterminaalien kautta ?
O.S:“Urheilusankareiden ja menestyneiden suomalaisten autonkuljettajien miljoonatuloissa ei ole mitään valittamista”
Joillakin on, hauska anekdootti Juha Miedon kirjasta kertoo muuta. Mieto oli aktiivivuosinaan Jerismajalla hiihtoleirillään. Tullessaa aamupalapöytään viereisessä pöydässä mutistiin, että kelpaa sitä mersulla ajella hiihtoliiton sun muiden tukimarkkojen avulla. Mieto käveli pihalle ja tuli takaisin sukset kainalossa. Romautti sukset äijien jalkoihin ja tokaisi.” Siinon kapulat, ruvekkaa hihtämhän mersuja ittellenne” (vapaasti mukaillen) 🙂
Mikä on tarinan opetus? Suomessa on hyvinvointivaltio luonut kaikille edellytykset saavuttaa omalla ponnistelulla hyvän elämän. Alleviivaus : ponnistelulla.
Eemil, Vientiteollisuus rekisterlöidän tuotantopaikan, ei maastavientipaikkakunnan kautta.
Nii‘n, paljonko Helsingissä tehdään tuotteita vientiin ? Ja mitä ne ovat ?
Supercell 2 Mrd € Planmeca 600 M€, matkailutulot vajaa miljardi, huomattava osa Suomen palveluviennistä ja niin edelleen.
Eiköhän se Helsingin tehtävä työnjaossa ole tuottaa hallinto- ja muita palveluita muulle Suomelle. Muu Suomi sitten valmistaa ja tuottaa tavaroita Helsinkiin ja vientiin. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Palvelut ja tuotteet vain pitäsi hinnoitella oikeudenmukaisesti maan sisällä, jotta kaikki tulisivat toimeen omalla työllään ja kaikki tarpeellinen työ tulisi tehdyksi.
Kyllähän Helsingistä ja mm. Turusta on Virheiden toimenpitein kyetty tuhoamaan aika hyvin vientiteollisuutta. Turussa tunnetuin esimerkki on dieseltuotannon siirtäminen Italiaan, joka johtui vain ja ainoastaan typerästä kateellisesta valituksesta. Helsingistä otetaan esimerkiksi kansallisesti paljon vakavampi hölmöily, voiteluainetuotannon siirtäminen Pietariin. Jälkimmäinen on vakava isku huoltovarmuudellemme! Sekin tehty ihan poliitikkojen omin pikku kätösin.
Minun selitykseni on lyhyesti: AY-liike.
Ruotsissa AY on viisaampi. Työmarkkinoita on uudistettu jo vuosia sitten toimilla, joista Suomessa ei voi edes keskustella ilman mielenosoituksia Senaatintorilla. Ja Ruotsissa uudistukset jatkuvat nyt demareiden johdolla, Suomessa eivät ole alkamassakaan. Suomessa AY on kaapannut vallan demareissa.
Ruotsin kehitysura olisi ollut aivan mahdollinen Suomessa, mutta ay-liike on sen estänyt. Siksi olemme BKT:ssä 20% Ruotsia jäljessä, työllisyysasteemme on selvästi alhaisempi, julkinen velka paljon korkeampi jne. Tulonjako on meillä ginillä mitattuna samalla tasolla kuin Ruotsissa, mutta ruotsalaisten tulotaso on korkeampi.
Mutta pääasia että olemme onnellisia 🙂
Timo T:” Molemmat tarvitsevat toisiaan. Palvelut ja tuotteet vain pitäsi hinnoitella oikeudenmukaisesti maan sisällä, jotta kaikki tulisivat toimeen omalla työllään ja kaikki tarpeellinen työ tulisi tehdyksi.”
Juuri noin, ihmettelen Vapaavuoren ja kovan linjan Kokoomuksen citypoliitikkojen vastakkainasettelevaa politiikkaa. Aivan kylä- ja siltarumpupoliittista meininkiä. Pääkaupungin johdon tulisi olla valtiomiestasoisia näkemykseltään, nyt ei ole.
O.S:“Supercell 2 Mrd € Planmeca 600 M€, matkailutulot vajaa miljardi, huomattava osa Suomen palveluviennistä ja niin edelleen.”
Kuuluvat vientisektorilla osaan muut ‚10 % koko viennin arvosta. Hyvä niinkin, ja vielä tämä: Sen liikevaihto syntyi vuonna 2015 kolmesta pelistä, jotka ovat maatalousaiheinen Hay Day … 🙂
Viennistä on palveluita 30 % eli yhtä paljon kuin esim. puu‑, sellu‑, paperi‑, metalli‑, kone- ja laiteteollisuus vie yhteensä. Me Helsingin keskustan soijalattehipsterit ja fillarikommunistit teemme vientiä siinä missä tehdasduunaritkin.
Vanhemmuus saattaa vaikuttaa verrattain paljon epätasa-arvon ja katkeruuden kysymyksiin. On vähän erilainen tilanne elää pienituloisena yksin kuin pienituloisena lasten huoltajana.
Vanhemmat usein haluavat tarjota lapsilleen kutakuinkin samat mahdollisuudet kuin heidän kavereillaan on. Vaikka pienituloisten vanhempien tulot kasvaisivat (mutta vähemmän kuin muiden) ja vaikka kasvujen ero sinänsä jotenkin hyväksyttävästi perusteltaisiinkin, lopputulos voi aiheuttaa tyytymättömyyttä. Jos tulos on se, että oma lapsi ei voi tehdä sitä, mitä muut, moni varmaan haluaa, etteivät muutkaan tekisi. Tässä suhteessa varmaan ei ole merkityksellistä, jos joku pieni joukko tekee jotain erityistä. Oleellista on se, jos oma lapsi jää ison massan ulkopuolelle.
Toisaalta ajoittain silloinkin muodostuu ongelmia, kun oma lapsi sinänsä voi tehdä jotain, mutta kaveri ei, koska ei ole rahaa. Sitä on usein vähän vaikea selittää lapselle, jonka kaveri ei voi tulla mukaan.
Katkeruus on viheliäistä, ja kuten todettua, se ei välttämättä suoraan korreloi minkään objektiivisesti havaittavan mittarin kanssa. Suomalainen työtön voi elää monin tavoin parempaa ja turvatumpaa elämää kuin 1800-luvun aatelinen, mutta tämän toteamisesta on harvoin hyötyä.
Mennään peilin eteen: Luulen, että tunne siitä, että asiat ovat omassa vallassa, on aika merkittävä tekijä asiassa. Olen itse menestynyt melko huonosti omalla alallani ja syistä, joiden en tunne johtuvan minusta itsestäni. Vaikka yritän tietoisesti välttää katkeruutta, ei siinä aina täysin onnistu. Olen oppinut tuntemaan lähinnä negatiivisia ajatuksia, kun näkee uutisen jonkun kollegan menestyksestä tms, ja kyky iloita muiden menestyksestä on mennyt. En välttämättä rationaalisesti ajatellen pidä tätä hyvänä, mutta näinpä se nyt kuitenkin on.
Silti en tunne katkeruutta koko yhteiskuntaa kohtaan, koska olen sitä mieltä, että matkalla tähän pisteeseen olisin voinut valita toisin ja tavalla, jotka luultavasti olisivat johtaneet taloudellisesti parempiin lopputuloksiin. Koska tämä tuntuu olleen ainakin osittain ”oma vika”, on asia helpompi hyväksyä siltä osin.
Katkeruus itsessään on elämänlaatua ja tyytyväisyyttä nakertava asia, ja siksi sen minimoiminen olisi jo arvo sinänsä. Oikeastaan aika tärkeäkin, koska mielestäni tällä hetkellä yhteiskunnan huono ilmapiiri aiheuttaa minulle paljon enemmän ahdistusta kuin yhteiskunnallinen taloudellinen epävarmuus. Jos ilmapiiri olisi kunnossa niin tuntuisi, että huonoistakin ajoista jotenkin selviäisi. Siksi on harmillista, että katkeruus kääntyy suoraan puolueiden ääniksi ja tästä syystä monet pyrkivät lisäämään eikä suinkaan vähentämään sitä (erit. vasemmisto, vihreiden identiteettipolitiikkaan keskittynyt siipi, osin persut). Ja koska kokemus maailmasta ei ole yhteneväinen tosiasioiden kanssa, ja katkeruutta lisäämällä on mahdollista hyötyä, en usko että mikään taho joka hyötyy katkeruudesta pyrkisi sitä tosiasiassa lievittämään, vaikka saisi miten monta poliittista tavoitettaan läpi.
The Economistin huhtikuun 13. päivän lehdessä on mielenkiintoinen grafiikka Gini-kertoimista OECD-maissa v. 2016. Akseleina olivat Gini ennen tulonsiirtoja ja Gini niiden jälkeen.
Itselleni oli yllätys, että Suomen Gini ennen tulonsiirtoja oli varsin korkea, noin 43/100, joka on paljon enemmän kuin muissa Pohjoismaissa, esim. Ruotsi noin 37/100. Suomessa tulonsiirrot kuitenkin tasoittivat tuloeroja toiseksi eniten OECD-maista, noin 17/100 pistettä. Suurin tasoittaja oli Irlanti, noin 20/100 pistettä.
Tasoituksen jälkeen Suomen ja Tanskan Gini-kertoimet olivat jokseenkin samat, Ruotsin ja Norjan hieman korkeammalla.
Johtuisikohan tämä suomalainen eriarvoisuuden kokemus osaltaan siitä, että julkisuudessa ja politiikassa herkutellaan lähes yksinomaan bruttotulojen suurilla eroilla, mikä on sinänsä totta, ei käteen jäävien tulojen kansainvälisesti katsoen pienillä eroilla, mikä sekin on totta?