Suomen puolueiden tila (4/4) Vihreät

Alun perin tarkoituk­seni oli raja­ta kir­joi­tus­sar­ja kolmeen suureen puolueeseen, mut­ta kun niin moni odot­taa kieli pitkäl­lä ana­lyysiani vihreistä, kir­joitet­takoon vielä tämä neljäskin osu­us. En edes yritä kat­soa asi­aa ulkop­uol­ta, mut­ta esitän itseni näköisen ana­lyysin sisältä päin.

Kaik­ki puolueet ovat his­to­ri­ansa vanke­ja, vihreätkin.

Min­ulle vihrei­den perus­t­a­mi­nen ajoit­tuu vuo­teen 1976, kun perus­timme Helsin­gin kun­tavaale­ja varten Helsin­ki-liike ry:n. Se oli kaupunkipoli­it­ti­nen ryh­mit­tymä, joka vas­tusti auton yli­val­taa liiken­nesu­un­nit­telus­sa, rumia betoni­laatikoi­ta ja kaupun­gin liial­lista kasvua (sic!). Vaal­i­toimis­to oli Enem­mistö ry:n tiloissa.

Koi­järvi-liik­keen jäl­keen liike sai nyky­istä selvem­min luon­non­suo­jelu­pain­o­tuk­sia, mut­ta Ville Kom­sin yhden hen­gen val­tu­us­to­ryh­män (1981–84) teemat oli­vat edelleen vah­vasti kaupunkipoli­it­tisia. Mukaan tuli eri­laisia vai­h­toe­htoli­ikkeitä, vai­h­toe­htole­hdis­tä (Haav­is­to, Hau­ta­la, Sauri, Tep­po Turk­ki), vam­mais­li­ik­keestä (Könkkölät), fem­i­nis­teistä ja talon­va­l­taa­jista. (Min­ul­la on Koi­järvi-liik­keen lisäk­si tilil­läni myös sakko­tuomio purku­tuomion saa­neen Tam­pereen van­han viras­to­talon val­tauk­ses­ta. Talo on yhä pystyssä.)

1980-luku oli aat­teel­lisen vapau­tuk­sen kuo­hua, kun yliopis­tot ja nuorisopoli­ti­ik­ka vapau­tu­i­v­at tais­to­lais­ten hege­mo­ni­as­ta. Tämä kaik­ki kanavoi­tui hyvin kaoot­tis­es­ti vihreisiin.

Vihreät eivät olleet puh­das luon­non­suo­jeluli­ike, vaan mukana oli alun perin eri­laisia nyky­isin arvolib­er­al­is­mi­in liitet­täviä aktiviteetteja.

Iltale­hdel­lä oli mis­sio leima­ta vihreät tais­to­lais­ten sala­juonek­si, mut­ta tilanne oli pikem­minkin päin­vas­toin. Se oli anti­teesi tais­to­laisu­udelle. Jos jokin poli­it­ti­nen leima olisi pitänyt lyödä, olisi se ollut lib­er­aalit, kos­ka har­voista puolue­taus­tan omaav­ista lib­er­aaleil­la oli suuri yliedus­tus. Niin­pä kun vihreät nousi­vat eduskun­taan, lib­er­aalit pois­tu­i­v­at sieltä. Jotain sym­bol­i­ikkaa oli siinä, että saimme lib­er­aalien entisen ryh­mähuoneen. Jouduin soit­ta­maan lib­er­aalien puolue­toimis­toon ja pyytämään heitä hake­maan Ståhlber­gin kuvansa pois.

Oli myös niitä, jot­ka oli­si­vat halun­neet vihreistä tiukan syväekol­o­gisen puolueen. Tämä ris­tiri­ita sävyt­ti vihreän eduskun­taryh­män toim­intaa kahdek­san vuot­ta, 1987 – 95. Näitä syväekol­o­gisia puoluei­ta perustet­ti­in ympäri Euroop­paa, mut­ta en muista yhdenkään niistä päässeen yli pros­entin kannatukseen.

Ajat­te­limme tätä tilapäisenä projektina

Muis­tan erään neu­von­pidon Helsingis­sä sil­loin, kun vihreät eivät vielä olleet puolue. Me viitoitimme, että vihrei­den tehtävä on toimia väli­aikaise­na katalyyt­ti­na tarkoituk­se­na muut­taa koko puolue­laitos­ta. Sydän­tä sosialidemokra­ti­aan ja järkeä keskusta­laisu­u­teen, oli yksi slo­ganeista. Emme kuu­na päivänä kuvitelleet, että vihreistä kehit­ty­isi keskisu­uri puolue, en minä ainakaan.

Meitä oli aluk­si todel­la vähän, eikä meil­lä ollut mitään kun­nol­lista organ­isaa­tio­ta. Siihen näh­den toim­intamme oli val­ta­van tehokas­ta. Euroa tai henkeä kohden las­ket­tuna näkyvyytemme oli val­ta­va. Nyt­tem­min olen oppin­ut, että men­estyvien luo­van alan yri­tys­ten organ­isaa­tiot muis­tut­ta­vat sen aikaista kaaosor­gan­isaa­tio­tamme. Nyt puolueel­la on puolue­tu­ki ja iso puolue­toimis­to. Resurssien val­ta­va kasvu on johtanut tietysti näkyväm­pään ja laa­jem­paa toim­intaan, mut­ta suh­teessa resurssien kasvu­un toimin­nan kasvu on vaa­ti­ma­ton­ta. ”Tuot­tavu­us” on laskenut muiden puoluei­den tasolle.

Jos ajat­telemme sitä alku­peräistä aja­tus­tamme väli­aikaises­ta, katalyyt­tis­es­ta liik­keestä, olisi ollut perustel­tua pan­na pil­lit pus­si­in 2000-luvun alus­sa. Tehtävä suoritettu.

Ekologi­nen lokero vahingossa

Vihreät oli­vat kuitenkin val­lan­neet poli­ti­ikas­sa ekol­o­gisen lokeron, joka oli aivan eri­lainen kuin kuvittelimme.

Joku on vähätel­lyt vihre­itä sanom­al­la, että ette­hän te edus­ta oikea­ta kansaa, kos­ka olette nuorten koulutet­tu­jen kaupunki­lais­ten puolue. Miten sen nyt ottaa. Tuo joukko on tehnyt kaik­ki his­to­ri­an vallankumoukset.

Tuo on se lokero, jota kaik­ki puolueet himoit­se­vat, mut­ta jon­ka vihreät val­ta­si­vat vähän ere­hdyk­sessä. Olen kir­joit­tanut tätä tässä.

http://www.soininvaara.fi/2017/04/14/urbaanin-liberaalipuolueen-ekologinen-lokero-odottaa-tayttajaansa/

Tähän liit­tyy vihrei­den tule­vaisu­u­den kannal­ta use­ampikin ongel­ma. Ensim­mäi­nen on, että puolue ei kehtaa olla rehellis­es­ti sitä mitä se on. En tiedä, kuin­ka mon­ta maaseu­tupoli­it­tista ohjel­maa vihreät ovat ehti­neet jo laa­tia, mut­ta kaupunkipoli­it­tisia ei ole laa­dit­tu. Hävetään sitä, mis­sä ollaan vahvo­ja ja kai­vataan sitä, mis­sä ollaan heikkoja.

Kaupunki­lais­puolueen ei pidä olla maalais­vas­tainen puolue. Viime aikoina vihreät ovat voimis­tuneet nimeno­maan maakun­nis­sa. Ei pidä olla val­takun­nal­lista puoluet­ta, joka ei tähtää koko maan men­estyk­seen. Maaseudun uud­is­tamises­sa vihreil­lä on oma tehtävän­sä, mut­ta silti puolueen pain­o­tus on vähän erikoinen.

Fun­da­men­tal­is­mi on aina pahasta

Aat­teel­lisu­us on hyvä, mut­ta kaikki­nainen fun­da­men­tal­is­mi on aina pahas­ta. Kun joka neljäs helsinkiläi­nen kan­nat­taa vihre­itä, he eivät ole kaik­ki kiilu­vasilmäisiä luonto­fanaatikko­ja. Moni vihreä ajat­telee – ei enem­mistö, mut­ta liian moni – että mei­dän on olta­va aina luon­toar­vo­jen puolel­la, jos luon­toar­vot ja muu­ta arvot joutu­vat vas­ta­tusten. Ekon­o­misti­na ajat­te­len tavoit­tei­ta aina jonkin­lais­ten vai­h­to­suhtei­den kautta.

Min­ulle ilmas­tokysymyk­set ovat olleet jopa alku­peräisen luon­non suo­jelua tärkeämpi asia. Kir­joitin siitä joskus jopa koulu­aineen. (Tulin yliop­pi­laak­si vuon­na 1970.) Joskus myös ilmas­tokysymyk­set ovat vas­takkain alku­peräisen luon­non­suo­jelun kanssa. Kaupunkisu­un­nit­telus­sa näin käy jopa usein.

Poli­itikois­sa on paljon niitä, joiden mielestä mei­dän on olta­va sil­lä tai täl­lä kan­nal­la, kos­ka kuu­lumme tähän puolueeseen. Kokoomus­laiset esimerkik­si kan­nat­ta­vat automaat­tis­es­ti ja demar­it vas­tus­ta­vat yhtä automaat­tis­es­ti jok­seenkin kaiken mah­dol­lisen yksi­ty­istämistä. Vihreätkään eivät ole suo­jas­sa selkäran­gal­la ajat­telul­ta. Kavah­dan sitä vihreis­sä enem­män kuin muis­sa, kos­ka mei­dän aat­teel­lisi­in peri­aat­teisi­imme on ainakin ennen kuu­lunut toisen­lainen argumentointitapa.

Mik­si kir­joi­tan tästä? Kos­ka vihrei­den val­taa­ma ekologi­nen lokero ei ole vihrei­den käsis­sä kovinkaan vah­vasti. Voidak­seen säi­lyt­tää johta­van kaupunkipuolueen ase­mansa vihrei­den pitäisi olla maltil­lisem­min vihre­itä, mut­ta eihän se taas käy. Sik­si tuo ekologi­nen lokero ei ole mitenkään suo­jat­tu kil­pailul­ta. Nyt tuos­ta lokeros­ta kil­pail­e­vat kokoomus ja vihreät, rajoite­tusti vasem­mis­toli­it­to­laiset, mut­ta uusia yrit­täjiä voi ilmaantua.

Ydin­voima

Vihrei­den vahvu­us päätök­sen­tek­i­jöinä kun­nis­sa on puolueen nuoru­udessa. Ei ole syn­tynyt sel­l­aisia fakki­u­tu­misia, joista kir­joitin kokoomuk­sen, keskus­tan ja eri­tyis­es­ti demarien kohdal­la. Jotain on meillekin ehtinyt karttua.

Olin itse hyvin voimakkaasti mukana 1980-luvun ydin­voiman vas­taises­sa liik­keessä. Me voitimme sen tais­telun. Sel­l­aisia rotisko­ja, joi­ta sil­loin suun­nitelti­in, ei saa rak­en­taa enää missään.

Vihreille ydin­voimas­ta muo­dos­tui välil­lä kysymys, jos­ta ei sovi keskustel­la. Olemme läht­e­neet kak­si ker­taa hal­li­tuk­ses­ta ydin­voiman takia, vuon­na 2002 ja 2014. Vuo­den 2002 lähtö risoi min­ua suuresti, kos­ka työ jäi kesken ja se tun­tui rintamakarkuruudelta.

Min­un min­is­teri­pos­ti­ni oli sil­loin jo päät­tynyt, joten omas­ta ase­mas­ta ei ollut kyse. Vuon­na 2014 olin sitä mieltä, että siitä hal­li­tuk­ses­ta olisi pitänyt lähteä jo aikaisem­min, jot­ta huonon hal­li­tuk­sen olisi saanut nurin.

Ydin­voimaa voi vas­tus­taa liial­lis­ten riskien takia tai sitä voi kan­nat­taa päästöt­tömänä ener­gialäh­teenä, jon­ka käyt­tö ei vaa­di Suomen met­sien alis­tamista puupelloiksi.

Fun­da­men­tal­isti­nen suh­tau­tu­mi­nen ydin­voimaan on vihreille taak­ka. Se myös karkot­taa ratio­naalis­es­ti ajat­tele­via, ilmas­ton­muu­tok­ses­ta huolestunei­ta.  Mut­ta ennen kaikkea on suh­tee­ton­ta tehdä siitä kaiken ylit­tävä asia.

Kysymys ydin­voimas­ta toiv­ot­tavasti nor­mal­isoituu. Vihreä val­tu­utet­tu Atte Har­janne on allekir­joit­tanut aloit­teen Helsin­gin läm­mit­tämisel­lä mod­u­laaris­ten ydin­voimaloiden avul­la, eikä hän­tä ole tämän takia ryhdyt­ty vieroksumaan. Tieteen ja teknolo­gian vihrei­den Viit­teen kesku­udessa suh­tau­tu­mi­nen ydin­voimaan on perin sal­li­va. Tämä taitaa olla vähän sukupolvikysymys. Nuo­rille kysymys ydin­voimas­ta ei ole samal­la taval­la merk­i­tyk­selli­nen kuin meille 1980-luvun ydin­voimatais­tot läpikäyneille.

Kyvyt­tömyys käyt­tää jäsenistöä

Eräs kokoomus­lainen sanoi min­ulle viime val­tu­us­tokaudel­la, että on teil­lä help­poa, kun voitte lähet­tää ryh­mien välisi­in neu­vot­telui­hin kenet tahansa, kun taas heil­lä on vain pari kolme mahdollista.

Poli­ti­ik­ka potee kyky­pu­laa, mut­ta vihreisi­in tulee nuor­ta osaavaa väkeä niin paljon, ettei heitä pystytä käyt­tämään tehokkaasti. On itse asi­as­sa häpeä, ettei tuos­ta voimavaras­ta saa­da enem­pää irti.

Jos vihreil­lä olisi saman­laiset mer­i­tokraat­tiset peri­aat­teen kuin keskustal­la, joukkue olisi aivan ylivoimainen.

Jos poli­ti­ik­ka olisi kuin NHL, jos­sa pelaa­jia voidaan myy­dä vas­tus­ta­jille, vihreät tek­i­sivät kas­vat­tiseu­rana kovan tilin samal­la, kun eräät toiset puolueet saisi­vat kipeästi kaipaa­maansa täy­den­nys­tä. J

Ei valmis­telukoneis­toa

Arvostelin kokoomus­ta siitä, ettei puolueel­la ole kun­nol­lista valmis­telukoneis­toa, mut­ta ei sitä ole vihreil­läkään. Yleen­sä puoluei­den valmis­telukoneis­tot han­kki­vat osaamisen poli­it­tis­es­ti val­i­tu­il­ta virkamiehiltä ja etu­jär­jestöistä. Vihrei­den pitäisi verkot­tua nyky­istäkin tehokkaam­min tiede­maail­man kanssa. Jos aikoo kan­taa maan tule­vaisu­ud­es­ta, on paran­net­ta­va puolueen kan­nan­muo­dos­tuk­sen tasokkuutta.

Por­var­illi­nen vasemmistopuolue?

Vihreät eivät mielel­lään ase­moi itseään poli­it­tiselle kar­talle. Se voi olla viisas­ta, kos­ka määreet ovat van­han maail­man perua aikana, jol­loin euroop­palainen ääri­oikeis­to ja ääri­vasem­mis­to ovat löytäneet toisensa.

Minä olen käyt­tänyt ter­miä por­var­illi­nen vasem­mis­to. Vasem­mis­to, kos­ka vihreät ovat sosi­aalisen tasa-arvon puolue ja kan­nat­ta­vat voimakkaasti pohjo­is­maista hyv­in­voin­ti­val­tio­ta. Por­var­illi­nen, kos­ka ajat­telu ei lähde sen enem­pää val­ti­ol­lis­es­ta sosial­is­mista kuin ammat­tiry­hdis­tys­li­ik­keen val­las­takaan. Myön­nän, että olen varas­tanut ter­min pres­i­dent­ti Ståhlbergilta.

Tarvit­taisi­in vasem­mis­to­laista markki­nal­ib­er­al­is­mia. Markki­na­t­alouden ymmärtäjiä vihreis­sä on todel­la paljon. Jos demar­it eivät kehitä vasem­mis­to­laista strate­giaa markki­na­t­alouden oloi­hin, vihrei­den on se tehtävä.  Sil­läkin uhal­la, että jokaista markki­na­t­alouden toimin­nan ymmärtäjää leimataan oikeistolaiseksi.

Miten saisi ihmiset ymmärtämään, että ei-markki­nae­htoisil­la ratkaisuil­la suo­jel­laan pääsään­töis­es­ti jonkun etuoikeuksia?

Antero Var­tia on tunkeu­tunut ajatuk­sil­laan julk­isu­u­teen. Arvostan hän­tä joka päivä enem­män. Vähem­män tun­net­tua lie­nee, että Lib­er­an toimin­nan­jo­hta­ja Mikko Kiesiläi­nen on vihreä var­aval­tu­utet­tu Helsingissä.

Uusi puheen­jo­hta­ja Touko Aal­to on poli­it­tiselta lin­jal­taan erit­täin hyvä. Hänel­lä on vähän ongelmia julk­isu­u­den kanssa, mut­ta uskon niiden menevän ohi. Julk­isu­us on tot­tunut odot­ta­maan vihreiltä räväköitä heit­to­ja ja kun tek­sti onkin ihan asial­lista, sitä ei julkaista.

Vihreä pop­ulis­mi

Yksi niistä syistä, joiden vuok­si en halun­nut jatkaa eduskun­nas­sa, oli se, että puolue kesken kau­den hal­li­tuk­ses­ta lähdet­tyään oli jok­seenkin var­ma oppo­si­tiop­uolue. Inhoan oppo­si­tiokansane­dus­ta­jien tehtävää. Julk­isu­us palk­it­see helpoista heitoista. Tähän houku­tuk­seen vihreä eduskun­taryh­mäkin minus­ta vähän sor­tui. Välil­lä melkein har­mit­ti, että sil­lä taval­la saa niin paljon kannatusta.

En ollut tämän huoleni kanssa yksin. Jos joku vaivau­tu­isi analysoimaan vihrei­den siir­toääni­jär­jestelmään perus­tu­van puheen­jo­hta­javaalin vai­hei­ta, huo­mat­taisi­in, että moni äänesti pop­ulis­mia vastaan.

Samaan ongel­mak­ent­tään liit­tyy liialli­nen sovin­naisu­us, siis se, ettei uskalla olla rohkeasti eri mieltä niiden kanssa, joiden kanssa kuu­luu olla samaa mieltä. Antero Var­ti­aa tämä kri­ti­ik­ki ei todel­lakaan koske.

Lois­ta­va tule­vaisu­us tai sit­ten ei

Demarien lamaan­tu­mi­nen on jät­tänyt puolueken­tässä paljon tilaa vihreille. Vaik­ka oma­lle puolueel­leni olisi eduk­si, että demar­it kaivau­tu­isi­vat yhä syvem­mälle juok­suhau­toi­hin­sa ja uno­h­tu­isi­vat sinne, toivoisin kuitenkin ihan isän­maan etua ajatellen, että he joskus tuos­ta vielä virkoavat.

Kokoomuk­sen mod­ernisoi­tu­mi­nen voisi viedä myös paljon tilaa vihreiltä, niin kuin on tain­nut vähän käy­däkin Jan Vapaavuoren myötä. (Tästä min­ul­la ei ole mitään mitat­tua tietoa) Muuten uhkaa kokoomuk­sen uud­is­tu­mis­es­ta ei vihreille näytä olevan.

Vihrei­den tule­vaisu­us voi olla todel­la aurinkoinen, mut­ta kyl­lä se voidaan myös tyriä. 2030-luvul­la vihre­itä kansane­dus­ta­jia on jotain välil­lä 0–50.

= = = =

(Sar­ja päät­tyy tähän)