Jäähyväiset eduskunnalle (5) Juristerian nousu

Tätä lukua on kir­jas­tani kiitet­ty eniten. Toista mieltä ole­vat taas eivät ole sanoneet mitään, tuskin edes ter­ve­hti­neet. Kos­ka ala on kaukana osaamisalueestani, lue­tutin tek­stiä aika monel­la itsenäni viisaam­mal­la. Olisin saanut vinkke­jä kokon­aiseen asi­aa käsit­televään kir­jaan. Sel­l­ainen pitäisi kir­joit­taakin, mut­ta minä en sitä osaa tehdä. Tästä ongel­mas­ta puhutaan eduskun­nas­sa paljon, ja ovat­pa sitä min­ulle valit­ta­neet oikeusti­eteen pro­fes­soritkin, joiden mielestä perus­tus­lak­inäke­myk­set ovat ohit­ta­neet oikeusti­eteen muut haarat kokon­aisu­ut­ta pahasti vääristäen. Minä kat­son asioi­ta häpeilemät­tä val­ti­oti­eteil­i­jän silmin.

 

Saimme Suomeen vuon­na 2000 mod­ernin perus­tus­lain, joka vahvisti sosi­aal­isia oikeuk­sia ja ankkuroi Suomen edis­tyk­sel­lis­ten oikeusval­tioiden joukkoon. Olin mon­en muun mukana tuke­mas­sa tätä edis­tysaskelta ylpeänä. Perustus­lakia pain­ot­ta­vat käytän­nöt ovat kuitenkin tuoneet mukanaan asioi­ta, joista en osaa iloi­ta… Perus­tus­la­ki ja ennen kaikkea sen tulkin­nat ovat jäyk­istäneet hallintoa ikäväl­lä taval­la ja tuoneet rationaali­sen harkin­nan rin­nalle juris­te­ri­aa, lain­opil­lista saivartelua.

 

Kaik­ki säädet­tävä lailla

Tun­tui esimerkik­si perustel­lul­ta, että esimerkik­si tärkeistä mak­su­ista ja veroista sääde­tään lail­la eikä niitä jätetä min­is­ter­iöi­den ja val­tion vira­nomais­ten ase­tuk­sil­la ja hallinnol­lisil­la määräyk­sil­lä päätet­täviksi. Lain muut­ta­mi­nen on kuitenkin hyvin raskas pros­es­si. Siihen ei ryhdytä, jos jokin para­metri mak­su­is­sa on vähän vinksal­laan, mut­ta ei täysin tuhoisa. Tämän jäykkyy­den ansios­ta meil­lä on nyt mon­et asi­at vähän vinksal­laan, mis­tä koituu yhteen­las­ket­tuna suuri haitta.

Voisiko luo­da uuden ase­tus­lu­okan, joka tuo­taisi­in eduskun­nan tiedok­si lain­säädän­töä kevyem­mäl­lä menet­te­lyl­lä? Eduskun­ta voisi hyväksyä tai hylätä ase­tuk­sen, mut­ta ei muut­taa sen sisältöä. Näin itse asi­as­sa toim­i­taan epävi­ral­lis­es­ti sosi­aal­i­- ja ter­veysmin­is­ter­iön alais­ten mak­su­jen kanssa, joista päätetään edelleen asetuksella.

Etuoikeutet­tu hyvä

Min­un on talousti­eteel­lisen koulu­tuk­sen saa­neena vaikea ymmärtää, että tar­jol­la ole­vista kil­paile­vista hyvistä asioista jotkut on julis­tet­tu ehdot­tomik­si. Taloustiede on kaiken muun ohel­la myös oppi eri tavoit­tei­den väli­sistä vai­h­to­suhteista. Jonkin asian ehdot­to­muus vas­taa talousti­eteis­sä sitä, että tavoit­teen arvo on ääretön, eikä sel­l­aista voisi mitenkään perustel­la. Tämä tietysti vahvis­taa perus­tus­lail­la suo­jat­tua hyvää, mut­ta heiken­tää sen kanssa samoista voimavaroista kil­paile­via yhtä hyviä ellei jopa tärkeämpiä asioi­ta. Jos keskenään kil­paile­vien hyvien asioiden joukos­sa yksi sivu­ut­taa muut kokon­aan, loppu­ tulok­se­na on väistämät­tä hyv­in­voin­ti­tap­pi­oi­ta, jos niitä mui­ta, syr­jäyte­tyk­si joutunei­ta, olisi tarvit­tu enem­män. Yhtä vaikeaa on ymmärtää kiin­teitä absolu­ut­tisia tavoite­ta­so­ja, joi­hin on päästävä hin­nal­la mil­lä hyvän­sä, mut­ta joiden ylit­tämisel­lä ei ole arvoa. Ekon­o­mistin silmin täl­lainen yhteiskun­nan kul­mikas ohjaami­nen on haaskaavaa. Köm­pelöil­lä työkaluil­la tulee huonoa jälkeä.

En tiedä, mil­lä menetelmässä jotkin oikeudet ovat pää­tyneet perus­tus­lail­la suo­ja­tuik­si ja toiset jätet­ty huu­to­laisen ase­maan. Sosi­aalipoli­it­tista asiantun­te­mus­ta ei tun­nu käyte­tyn, vaik­ka eri­lais­ten sosi­aal­is­ten oikeuk­sien saat­ta­mi­nen keskenään eri­ar­voiseen ase­maan menee aivan sosi­aalipoli­ti­ikan ytimeen. Olisiko tulos ollut sama, jos luet­te­lo olisi tehty toisin päin: luetel­tu ne hyvät asi­at, joi­ta saa polkea tois­t­en hyväk­si. Lop­putu­los olisi ollut sama, mut­ta se olisi näyt­tänyt aivan erilaiselta.

Por­tu­galis­sa yritet­ti­in toteut­taa julkisen talouden säästöjä alen­ta­mal­la virkami­esten palkko­ja, mut­ta tuomiois­tu­in tote­si tämän perus­tus­lain vas­taisek­si. Moni Suomes­sakin ter­ve­hti päätöstä sivisty­ neen, perus­tus­lail­lisen ajat­telun voitok­si. Minus­ta siinä ei ollut mitään kiitet­tävää eikä eri­tyis­es­ti mitään sivistynyt­tä. Kun ei voitu ottaa virkami­esten palkoista, piti ottaa las­ten kouluopetuksesta.

Juristien ohel­la tun­tuu myös taval­lisille poli­itikoille ole­van vaikea ymmärtää, että bud­jet­ti­ra­joituk­sen val­lites­sa yhden hyvän asian puo­lus­t­a­mi­nen on muil­ta hyviltä asioil­ta pois.

Suomes­sa Sosialidemokraatit tais­te­liv­at urhool­lis­es­ti van­hus­palvelu­lais­sa henkilökun­tami­toituk­sista, mut­ta eivät onnis­tuneet lisäämään lainkaan rahaa tarkoituk­seen, jol­loin jos nuo nor­mit ylipään­sä mitään käytän­nössä vaikut­ti­vat, ne heiken­sivät tilan­net­ta. Jos henkilökun­tami­toi­tusten nou­dat­ta­mi­nen ei syr­jäyt­tänyt mitään tärkeäm­pää, ne olisi kaiken jär­jen mukaan toteutet­tu ilman normi­akin, ja jos se taas syr­jäyt­ti jotain tärkeäm­pää, siitä oli tosi­asi­as­sa haittaa.

Muo­to tärkeämpi kuin sisältö

Val­ti­oti­eteil­i­jän on vaikea ymmärtää juris­te­ja myöskään siinä, miten helpoil­la kikoil­la hei­dät saa tyytyväiseksi.

Keskei­sistä mak­su­ista pitää siis säätää lail­la eikä ase­tuk­sel­la. Mikä voisi olla keskeisem­pää kuin sosi­aali- ja ter­veystoimen mak­sut. Niistä kuitenkin päätetään ase­tuk­sel­la. Juris­tit on saatu tyy­tyväisik­si säätämäl­lä, että lain mukaan mak­sut per­itään kus­tan­nuk­sia vas­taav­ina, mut­ta ase­tuk­sel­la voidaan säätää tätä alem­mista mak­su­ista. Voiko se todel­la olla näin help­poa ja voisiko tätä käyt­tää kaikki­in mui­hinkin mak­sui­hin: lail­la sääde­tään mak­su, joka on aivan tolkut­toman korkea ja todel­lis­es­ta mak­sus­ta asetuksella?

(Ihan kuol­lut kir­jain tuo laki ei ole, kos­ka joskus kun­nat yrit­tävät rikkoa lakia ja per­iä van­hus­ten­huol­los­sa upporikkail­ta tulosi­don­naisia mak­su­ja, jot­ka ylit­tävät kus­tan­nuk­set. Koet­takaa etsiä jonkin kun­nan sivuil­ta tuo­ta palveluista perit­tävää maksimimaksua!)

Toinen ehdot­to­muus on, ettei yhden kun­nan kun­nal­lisvero­ja saa käyt­tää toisen kun­nan meno­jen kat­tamiseen. Kuitenkin meil­lä on vero­tu­lo­jen tasausjär­jestelmä, jos­sa rikkaiden kun­tien vero­tu­lo­ja siir­retään köy­hille kun­nille. Tämä on tehty niin, että lak­isäätei­sistä val­tiono­suuk­sista vähen­netään tuo muille kun­nille siir­ret­tävä euromäärä ja se mak­se­taan vero­tu­lo­jen täy­den­nyk­senä köy­hille kun­nille. Arit­meet­tis­es­ti aivan sama kuin jos yksinker­tais­es­ti vain leikat­taisi­in vero­tu­lo­ja, mut­ta johtaa äärim­mäisen sekavaan lain­säädän­töön. Oikeu­sop­pinei­den silmää ei hier­rä edes se, että tässä menet­telyssä kun­tien val­tiono­su­udet voivat men­nä myös negati­ivisik­si ja ovat menneetkin.

Kun­nalli­nen itsehallinto

Oikeu­sop­pi­neet ovat löytäneet kun­nal­lis­es­ta itse­hallinnos­ta arvokkai­ta piirteitä, jodi­en ole­mas­saoloa kun­nal­lispoli­ti­ikas­sa toimi­vat eivät ole lainkaan hah­mot­ta­neet, niin kaukana teo­ri­at ovat val­lit­sev­as­ta käytän­nöstä. Lin­ja on niin tiuk­ka, että se hal­vaan­nut­taa kun­nat ja merk­it­see, ettei kun­tia enää voi käyt­tää mon­een sel­l­aiseen tehtävään, johon ne sinän­sä sovel­tu­isi­vat hyvin. Jos tulk­in­ta ei höl­len­ny, tehtävät ote­taan kun­nil­ta pikkuhil­jaa pois jon­nekin, joka toimii parem­min. Hal­li­tu­so­hjel­man mukaan kun­nil­ta ote­taan tässä vai­heessa pois puo­let niiden tehtävistä.

Toinen puoli, ope­tus­toi­mi jää tois­taisek­si. Sitä en voi ymmärtää, että ope­tus­toin­ta min­is­ter­iö voi ohja­ta tiukoil­la määräyk­sil­lä, mut­ta sama ter­veyu­den­huol­los­sa oli puut­tumista itsehallintoon.

Tulkin­nan muutos

Eri­tyis­es­ti min­ua ihme­tyt­tää, että perustuslakiasian­tuntijat pitävät oikeutenaan muut­taa tulk­in­taa, kun olo­suh­teet ovat hei­dän mielestään muut­tuneet. Toki lakien pitää seu­ra­ta aikaa, mut­ta tun­tu­isi luon­te­val­ta, että kun lakia on aika muut­taa, uuden lain hyväksymi­nen kuu­luisi eduskun­nalle eikä koural­liselle perustuslakiasiantunti­joita. Miten voi samanaikaises­ti olla toisaal­ta tark­ka siitä, ettei eduskun­nan lain­säädän­tö­val­ta luisu ase­tusten kaut­ta val­tioneu­vos­tolle, ja toisaal­ta hyväksyä, että tätä paljon merkit­tävämpi osa lain­säädän­tö­val­las­ta kuu­luu perustus­lain tulkin­nan kaut­ta koural­liselle perustuslakiasiantuntijoita?

 

Takau­tu­va muu­tos ennakko­ta­pausten kautta

Pide­tään itses­tään selvänä, että lakia ei voi muut­taa takau­tu­vasti niin, että teosta, joka ei ollut ran­gais­ta­va teko­hetkel­lä, tehdään takau­tu­vasti rangaistava.

Korkeim­man oikeu­den tulkin­nan muu­tos voi kuitenkin olla takau­tu­va. Teko, joka teko­hetkel­lä oli maan tavan mukainen, tulee ran­gais­ta­va. Pitäisi olla mah­dol­lista tehdä tulkin­nan muu­tok­sia ilman, että käsit­telyssä on jokin yksit­täi­nen teko, jos­ta kaikkien yllä­tyk­sek­si annetaankin ran­gais­tus. Toimit­taisi­in siis kuin lain­muu­tok­sis­sakin, olkoon näin tästä eteenpäin.

Kaik­ki ovat tien­neet, että Suomen Keskus­ta on vuosikym­meniä käyt­tänyt hyvi­in yhteiskun­nal­lisi­in tarkoituk­si­in julk­ista rahaa kanavoivia säätiöitä ja esimerkik­si Raha­automaattiyhdistystä oman poli­it­tisen toim­intansa rahoit­tamiseen. Pidin käytän­töä raivos­tut­ta­vana, ja olin hyvin ilah­tunut, kun tuomiois­tuimet lop­ul­ta puut­tui­v­at siihen. Antti Kaikkos­es­ta ja Juk­ka Vihriälästä var­maan tun­tui epäoikeu­den­mukaiselta, että muu­tos sat­tui juuri hei­dän toimikausien­sa kohdalle. Omas­ta mieles­ tään he eivät var­maankaan olleet tehneet mitään väärää, vaan toimi­vat, kuten hei­dän oletet­ti­in näis­sä luot­ta­mus­toimis­saan toimivan.

Min­un oikeusta­juani loukkasi myös, kun korkein oikeus tote­si, että suuria sum­mia Liecht­en­steini­in piilot­ta­neet suo­ma­laiset pää­sivät ran­gais­tuk­set­ta, kos­ka heille oli jo määrät­ty ruti­ini­no­mais­es­ti veronko­ro­tus, kuten aina nois­sa tapauk­sis­sa on määrät­ty. Nyt yhtäkkiä tämä kevyt hallinnolli­nen ”ran­gais­tus” esti vanki­latuomion, kos­ka samas­ta teosta ei voi eri pros­es­sis­sa määrätä kah­ta ran­gais­tus­ta. Niin kuin eräs rikosoikeu­den pro­fes­sori min­ulle sanoi, pitäisi ran­gais­tuk­seen olla vaiku­tus­ta myös sil­lä, onko tehnyt rikok­sen. Tässäkin tapauk­ses­sa olisi pitänyt vain tode­ta, että vuosikym­meniä vallinnut oikeuskäytän­tö on huono ja muutet­takoon sitä tästä eteenpäin.

(Muuten olen sitä mieltä, että tämä ei ratkea kuin yhdis­tämäl­lä rikos­tuomiois­tuimet ja hallintotuomioistuimet.)

Miten siinä muuten niin kävi, että tähän kak­sois­ran­gais­tavu­u­teen herät­ti­in vas­ta, kun oli saatu kiin­ni parvi tarpeek­si iso­ja kalo­ja? Mik­si oikeusti­eteil­i­jät eivät olleet herän­neet siihen epäoikeu­den­mukaisu­u­teen, että kun Jepeltä ote­taan tien pääl­lä ajoko­rt­ti kuiv­u­maan, kun tuli ajet­tua umpitun­nelis­sa autoa, tämän päälle tulee vielä ran­gais­tus tuomiois­tu­imes­sa? Eikö tuomio sen päälle ole myös kah­teen ker­taan rankaisemista samas­ta teosta?

Eikä sovi suo­ma­laiseen oikeu­den­tun­toon sekään, ettei tarvitse ilmoit­taa, jos kol­hii naa­purin autoa parkkipaikalla (itsekrim­i­nal­isoin­ti).