Tarkoitukseni ei ollut artikkelissa Vanhempien vuorotyö ja lasten päivähoito ehdottaa mitään, vaan irvailla EK:n kannanotolle ja kysyä, olisiko lasten hoito-ongelmien huomioon ottaminen yhtä mahdotonta, jos pienten lasten vanhempien vuorotyöstä aiheutuvia kustannuksia ei voisi ulkoistaa veronmaksajille. Kun tätä kuitenkin on käsitelty lehdistössä ehdotuksena ja EK on oikein torjunut ”ehdotukseni”, käydään asia läpi kunnolla.
Miten hankalat työajat pitäisi jakaa?
Edullisinta olisi huutokaupata hankalat työvuorot. Kuvitellaan, että työpaikalla 70 % työtunneista tehdään mukavana aikana ja 30 % hankalana aikana. Lähdetään tilanteesta, että hankalat ja mukavat työvuorot jaetaan tasan niin, että jokainen tekee työajastaan 30 % hankalaa työaikaa, josta myös maksetaan enemmän. Tästä lähtökohdasta on helppo päästä tilanteeseen, jossa joidenkin asema paranee eikä kenenkään asema heikkene.
Avataan työaikapörssi. Kysytään, kuinka moni haluaa mieluummin lisää hankalia työvuoroja ja vastaavasti siis enemmän palkkaa, ja kuinka moni haluaa vähemmän hankalia työvuoroja. Pidetään palkka 30/70 jakoa noudattavilla ennallaan ja lisätään tai vähennetään palkkaeroa hankalan ja mukavan työajan välillä. Jos hankalista työvuoroista halutaan enemmän pois kuin niitä halutaan lisää, korotetaan hankalasta työvuorosta koituvaa palkkaa ja alennetaan mukavasta työvuorosta koituvaa, kunnes saavutetaan toiveissa tasapaino. Jos taas hankalasta työajasta on tosiasiassa ylikompensaatiota ja moni haluaisi näitä rahakkaita tunteja lisää, toimitaan toisin päin.
Mutta eikö ole epistä, jos mukavan työajan kustannusta alennetaan, eikä vain pitäisi lisätä hankalan työajan korvausta? Palkka pysyy täsmälleen samana, jos tekee edelleen työtä 30/70 suhteella. Muutoksesta ei siis ole mitään haittaa, jos tyytyy entiseen. Voi hankkia lisää tuloja lisäämällä hankalan työajan osuutta tai voi hankkia mukavampaa työaikaa, jos tyytyy pienempään palkkaan, mutta entisen tilanteen voi myös säilyttää.
Hankalat työajat ovat hankalia (melkein) kaikille, mutta toisille ne ovat selvästi hankalampia kuin toisille. Siksi hankalien työaikojen jakaminen tasan haaskaa hyvinvointia. Huutokauppaaminen parantaisi niiden asemaa, jotka haluavat muuttaa tilannettaan ja pitäisi niiden aseman ennallaan, jotka tyytyvät nykytilaan. Kukaan ei häviäisi, mutta jotkut voittaisivat. Siis Pareto-parannus!
Olen ymmärtänyt, että sairaaloihin henkilökuntaa vuokraavien yritysten menestyksen salaisuus on, että ne toimivat suunnilleen näin; järjestävät työajat niin, että hankalat työvuorot tulevat niille, joille niistä on vähiten haittaa.
Vuoropäivähoito on kohtuuttoman kallista
Olen antanut itselleni kertoa, että vuoropäivähoito on erittäin kallista. En löydä lukua mistään virallisesta julkaisusta, mutta olen suullisesti kuullut lukuja, jotka ovat niin suuria, etten uskalla niitä tähän laittaa. Kunnan olisi paljon halvempaa maksaa ravintolan alipalkatulle tarjoilijalle hänen palkkansa, jos tämä ei menisi töihin eikä toisi lasta yöhoitoon. Yöhoidon järjestäminen lähes ilmaiseksi on todella kova subventio esimerkiksi ravintola-alalle.
Periaate, että vuoropäivähoidosta aiheutuvat ylimääräiset kustannukset sosialisoidaan yhteiskunnan maksettaviksi, tuottaa väkisin tehokkuustappiota. Jos nykyinen päivähoitomaksu koskisi nimensä mukaisesti päivähoitoa ja vuorohoitomaksu olisi päivähoitomaksu korotettuna kustannuserolla, päivähoitoikäisten lasten vanhemmat eivät tekisi vuorotyötä juuri lainkaan. He tekisivät sitä aivan olennaisesti vähemmän, jos joutuisivat maksamaan vain kymmenen prosenttia kustannuserosta. Erityisesti näin kävisi, jos työvuorot huutokaupattaisiin yllä olevan periaatteen mukaisesti. Saadakseen pienten lasten vanhempia yötyöhön, työnantajien pitäisi maksaa paljon suurempia palkkoja. Eivät maksaisi, sillä varmaan joku toinen tekisi sen yövuoron halvemmalla.
Vuoropäivähoito on esimerkki yhteiskunnan tarjoamasta subventiosta, jonka arvo palvelun saajalle on räikeän paljon pienempi kuin on sen hinta kunnalle. Koettu hyöty ei vastaan siis alkuunkaan kustannuksia. Mitä ilmeisemmin joudumme karsimaan hyvinvointiyhteiskunnan rönsyjä, koska raha loppuu. Järkevintä olisi karsia sellaisesta, joka maksaa paljon ja josta on vähän hyötyä.
Tiedän, mitä tällaisen sanomisesta aiheutuu. Moni vuorotyötä tekevä parkuu, että hänet ajetaan työttömyyteen. Sitä se aluksi tarkoittaisikin ja siksi asian muuttaminen on vaikeaa. Kun tällainen etuus on ollut, ihmiset ovat tehneet etuuden olemassaoloon perustuvia valintoja, joiden muuttaminen on hankalaa. Jos edullista vuoropäivähoitoa ei olisi koskaan tarjottukaan, valinnat olisi tehty toisin, eikä kukaan parkuisi.
Unohdetaan muutoksen vaikeus ja ajatellaan, mihin tasapainotilaan vuoropäivähoidon kustannuksia vastaava hinnoittelu johtaisi. Olisiko pienten lasten vanhempien työllisyys huonompi? Ceteris paribus olisi huonompi, mutta vain hyvin vähän. Työnjako yhteiskunnassa vain olisi erilainen ja työllisyysaste jokseenkin sama. Lisätään tähän, mitä EK:n väki sanoo verotuksen vaikutuksesta työllisyyteen. Vuoropäivähoidon nopea lisääntyminen on yksi tekijä julkisen sektorin kustannusten kasvussa ja siitä seuraavassa verotuksessa. Tämä huomioiden vuoropäivähoito taitaa vähentää työllisyyttä eikä lisätä.
Mutta eikö tässä pienten lasten vanhempien tulot pienenisi, kun he eivät voisi ottaa niitä rahakkaita hankalia työaikoja? Muistetaan nyt, että kunnan kannattaisi maksaa henkilön palkka kokonaan mieluummin kuin järjestää lapselle yöhoito. Jos vuoropäivähoitoa olisi vähemmän, puolet säästöstä voitaisiin palauttaa päivähoitomaksujen yleisenä alennuksena ja puolet verojen alennuksena. Pienten lasten vanhempien tilanne paranisi.
Mutta se siirtymävaihe on vaikea ja tuskallinen. Minä en tältä istumalta osaa ratkaista, miten tehty virhe tuskattomasti korjataan, mutta pidän vuoropäivähoidon laajenemista hyvinvointiyhteiskunnan rahojen haaskauksena.
Ehkä pitäisi päättää muutoksesta nyt, informoida siitä selkeästi ja toteuttaa se vuosien päästä.