Kumman kova haloo nousi Jan Vapaavuoren puheenvuorosta, jossa hän sanoi, että vakuuksien vaatimisesta Espanjan pankkien pääomittamisen yhteydessä on Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä. Oliko tässä jotain uutta ja yllättävää? Samanlaisia lausuntoja ovat muutkin esittäneet. Jokin syyhän siihen täytyy olla, ettei mikään muu maa katso aiheelliseksi vakuuksia vaatia.
Vakuuksien vaatimisesta on maininta hallitusohjelmassa. On selvää, että hallitusohjelmaa muutetaan vain siinä järjestyksessä, missä hallitusohjelmaa muutetaan. Mutta ei hallitusohjelma voi olla sellainen tabu, että siihen kuuluvia asioita ei voisi edes puheen tasolla kyseenalaistaa.
Lehdistön puheenvuorona Helsingin Sanomien moite Vapaavuorelle oli aika outo, kun poliittisen osaston esimies Marko Junkkari samassa artikkelissa toteaa, ettei vakuuksissa ei sinänsä ole edelleenkään mitään järkeä. Onko juuri lehdistön tehtävä tässä maassa toitottaa, että mistä ei ole soveliasta puhua, siitä on vaiettava?
Espanjan vakuuksien järkevyyteen on mahdoton ottaa kantaa ennen kuin näkee mitä ne ovat. Ne eivät voi olla samanlaisia kuin Kreikka-vakuudet. Suomellahan ei ole mitään sopimusta vakuuksista Kreikan kanssa, vaan saatavat on vakuutettu yksityisten pankkien kanssa solmitulla hyvin monimutkaisella operaatiolla. Mitä tämä vakuuksien ostaminen Suomelle maksoi, ei ole ainakaan minulle koskaan kerrottu. Tuskin kukaan kuitenkaan ottaa riskiä ilmaiseksi kannettavakseen. Espanjalaisten pankkien kanssa samanlaista sopimusta lienee mahdoton tehdä, kun pankkien osalta on kyse juuri siitä, ettei niillä ole riittävästi pääomaa. Haluaako Suomi tällä kertaa siis vakuudet valtiolta, toisin kuin Kreikan kohdalla?
Kuten Heikki Sairanen toteaa blogissaan, aika oireellinen oli Jutta Urpilaisen toteamus, että Vapaavuori näyttää pelaavan Espanjan joukkueessa. Koko Euron pelastusoperaatio hahmottuu näin peliksi, jossa euromaat pelaavat toisiaan vastaan. Eikö tässä kuitenkin pitäisi olla puolustamassa Eurooppaa ja eurooppalaista hyvinvointiyhteiskuntaa muiden maanosien ja vieraiden yhteiskuntanäkemysten asettamia haasteita vastaan?
Meillä on kovin paljon keskitytty murehtimaan sitä, ettei vain suomalaisten veronmaksajien rahoja mene luihujen eteläeurooppalaisten taskuihin. Tässä me olemme samassa rintamassa Saksan kanssa. Olemmeko? Viimeaikaiset pelastustoimet näyttävät minusta enemmänkin merkitsevän, että saksalaisten ja ranskalaisten instituutioiden riskejä siirretään yhteisvastuun piiriin. Siksi minusta on perusteltua vastustaa kriisimaiden velkapaperien ostamista jälkimarkkinoilta – siinähän pelastetaan velkojia, ei velallisia. Tai jos näin tehdään, pitää sopia pelin säännöistä laajemminkin.
Mikä minua tässä harmittaa on, että kun Suomi keskittyy tuijottamaan omaan napaansa, se ei näe muuta kuin sen napansa, vaikka ympärillä tapahtuu ratkaisevan tärkeitä asioita. Juuri nyt hahmotetaan Euroopan yhteiskunnallista tulevaisuutta, mutta siitä ei Suomessa keskustella eikä Suomella ole siihen mitään sanottavaa eikä kohta enää sananvaltaakaan. Pelissä on koko eurooppalaistyyppinen hyvinvointiyhteiskunta, jota aasialainen ja amerikkalainen kova kapitalismi on ahdistamassa nurkkaan.
Sen palveluksen Suomi on toki änkyröinnillään Euroopan tulevaisuudelle tehnyt, ettei yksimielisyyden vaatimusta tulla kirjaamaan enää mihinkään EU:n päätöksentekomenettelyihin.
Vaikenemisen sijasta tarvittaisiin nyt laaja-alaista keskustelua Euroopan tulevaisuudesta, eikä tähän keskusteluun osallistumista voida hallituspuolueiden edustajilta evätä.
On myös keskusteltava siitä vaihtoehdosta, että euro alkaa murentua etelästä. On käytetty puheenvuoroja Suomessa ja ulkomailla, että euroon pitäisi jäädä vain taloudeltaan vahvojen euromaiden, Suomi mukaan luettuna. En olisi varma, että Suomen kannattaisi jäädä. Tuo Hansa-euro vahvistuisi niin vahvaksi, että Suomen vienti kärsisi vakavia vaurioita. Me saisimme se laahusankkurin osan, joka nyt on ollut oliivivyöhykkeen mailla. Ylipäänsä voi kysyä, onko Suomi Nokian, paperiteollisuuden ja konepajateollisuuden alasajon jälkeen enää taloudeltaan vahva maa.