Miksi rahat eivät vieläkään riitä?

Markki­na­t­alous on luonut meille vau­rau­den, jota ei osat­tu sata vuot­ta sit­ten edes kuvitel­la. Ei osan­nut edes lor­di Keynes. Hän osasi ennus­taa tuotan­non tehokku­u­den, mut­ta ei uusia tarpei­ta. Hän luuli, että mei­dän aikanamme kaiken tarvit­ta­van tuot­tamiseen riit­tää 15 tun­tia työtä viikossa.

Uskoin 1990-luvun alus­sa, että taloudelli­nen kasvu pois­taisi köy­hyy­den Suomes­ta. Sen jäl­keen palkko­jen ostovoima – myös alimpi­en palkko­jen – on kas­vanut 50 pros­ent­tia. Pieni­palkkaiset ovat nyt yhtä varakkai­ta kuin keski­t­u­loiset oli­vat 1980-luvun lop­ul­la, mut­ta taloudelli­nen ahdinko ei ole kadonnut.

Rahat eivät riitä monel­la isopalkkaisemmallakaan.

Miten tämän voi selittää?

Joku sanoo, ettei hin­tain­dek­si mit­taa oikein köy­hien kulu­tusko­ria. Tämä selit­tää vain pienen osan, jos mitään. Onhan ruo­ka hal­ven­tunut EU-jäsenyy­den myötä merkit­tävästi suh­teessa mui­hin hintoihin.

Bus­sivuoro­jen lakat­tua autos­ta on tul­lut vält­tämät­tömyys suurten kaupunkien ulkop­uolel­la. Ilman äly­puhe­lin­ta on vaikea elää.

Uudet vält­tämät­tömyy­det selit­tävät jotain, mut­ta paljon jää selittämättä.

Kulut­tamis­es­ta näyt­tää tulleen mon­elle addik­tio ja sta­tuskysymys. Pahim­mil­laan se saa alaikäiset ryöstämään toisil­taan merkkivaatteita.

Suo­ma­laiset osta­vat vuodessa keskimäärin kuusi paket­tia Temus­ta ja muista kiinalai­sista rihka­makaupoista. Kos­ka suurin osa ei osta yhtään, joidenkin on ostet­ta­va aivan yhtenään.

Vaat­tei­ta suo­ma­laiset osta­vat niin paljon, ettei niitä voi­da käyt­tää mon­takaan ker­taa ennen niiden pää­tymistä roskiin.

On vaikea väit­tää, että toteu­tunut 50 pros­entin lisäys kulu­tuk­seen on men­nyt vält­tämät­tömyyk­si­in, joi­ta ilman ei voi olla. Toisaal­ta, jos nyky­ih­mi­nen siir­ret­täisi­in aikakoneel­la vuo­teen 1990, hän halu­aisi sieltä heti takaisin, kos­ka nykymit­ta­pu­ul­la elämä oli ankeaa, vaik­ka sil­loin kaik­ki tun­tui ole­van hyvin.

Erään määritelmän mukaan taloudelli­nen hyv­in­voin­ti on tulo­jen ja tarpei­den suhde. Hyv­in­voin­ti lisään­tyy tulo­jen kas­vaes­sa ja heikke­nee tarpei­den kas­vaes­sa. Onnel­lisia ovat ne, joiden elämän­ta­pa ei edel­lytä jatku­vaa kulut­tamista vaan saa­vat pienet tulon­sa hyvin riit­tämään. Heitäkin on paljon.

Van­ha sanon­nan mukaan main­os­mies istuu ruokapöy­dässäsi. Main­on­nan tarkoi­tus on saa­da ihmi­nen tarvit­se­maan sel­l­aista, mitä hän ei aiem­min tarvinnut.

Ilman main­on­nan luo­mia uusia tarpei­ta talouden pyörät pysähty­i­sivät, mut­ta eikö niiden pyörim­isen tarkoi­tus ole lisätä ihmis­ten hyvinvointia?

Main­on­nan tarkoi­tus on alen­taa hyv­in­voin­tia lisäämäl­lä tarpei­ta vähän niin kuin tuli­palot elvyt­tävät rakennustoimintaa.

Osa main­on­nas­ta on vält­tämätön­tä. Markki­na­t­alous ei toi­mi, ellei tuot­teista voi ker­toa. ”Coca-Cola on aito asia” ‑slo­gan ei lisän­nyt kulut­ta­jan tietoa, mut­ta ei tuot­tanut sel­l­aista kulu­tusvim­maa kuin vaikka­pa Temun hyvin addik­toi­va viestin­tä. Some on main­on­nas­sa liian tehokas, kos­ka sitä suun­nataan haavoittuvimmille.

Lap­si­in kohdis­tu­vaa main­on­taa on nähty aiheel­lisek­si rajoit­taa. Aus­tralia kieltää somen alle 16-vuotiailta.

Pitäisikö aikuisillekin suun­nat­tua main­on­taa säädellä?

= = = =

Kir­joi­tus on julka­istu kolumn­i­na Talouselämä-lehdessä