J
Aloin kuunnella vähän vastentahtoisesti tai velvollisuudentuntoisesti Juha Kauppisen uutta kirjaa Kertomus maasta. Oletin, ettei siinä olisi minulle enää juuri mitään uutta, mutta olin täysin väärässä. Kirja sisältää valtavasti uutta tietoa hiilen kulutusta ja monimuotoisuuden merkityksestä ekosysteemeille. En ala toistaa kirjaa, lukekaa tai kuunnelkaa itse.
Kirja sopii hyvin kuunneltavaksi sillä varauksella, että kirja sisältää paljon lukuja esimeriksi hiilen määristä eri luontotyypeissä ja ne menevät herkästi ohi kuunneltaessa. Se on harmi, koska kirjan ansioita on taitava argumenttien määrällistäminen.
Nostan kirjasta vain neljä pointtia. Aloitan vanhasta eli siitä jonka jo tiesin.
Varanto on tärkeämpi kuin nielu
Ilmaston kannalta olennaista on hiilen varanto esimerkiksi Suomen metsissä, ei sen derivaatta eli nielu tai päästö. Tätä olen yrittänyt toitottaa, mutta Kauppinen sanoo sen paljon selkeämmin. Ei ole järkevää polttaa biomassaa hiilidioksidiksi ilmakehään vain jotta saisi aikaan nielun, kun biomassa pikkuhiljaa imee tätä hiiltä takaisin ilmakehästä. Ilmakehän kannalta varannot olisi hyvä pitää täysinä, vaikka ne eivät silloin täytykään lisää eli nielu tyrehtyy.
Metsässä ei ole hiiltä vain puiden rungoissa
Miten metsistä on voinut tulla päästölähteitä, vaikka metsissä olevien puiden tilavuus kasvaa? Metsässä on hiiltä muuallakin kuin vain taloudellisesti mielenkiintoisessa kasvavassa runkopuussa – usein jopa enemmän. Metsänhoito on sitä, että muuta biomassaa raivataan, jotta puille tehtäisiin tietä. Kasvit ja siis myös puut elävät pääasiassa maan alla juuristoissaan. Maanpäällä ovat vain niiden keuhkot. Kasvin kuoltua juuret jäävät ja tarjoavat ravintoa uusille kasveille samalla, kun niihin on varastoituna merkittävä määrä hiiltä. Metsien muuttumisessa päästölähteiksi on kyse nimenomaan tämän maanalaisen biomassan hävittämisestä. Tehtiinhän meillä metsiin vielä vähän aikaa sitten peräti jopa surkuhupaisia syväaurauksia maanalaisen biomassan siirtämiseksi ilmakehään. Tästä nyt on sentään luovuttu, mutta tämän hölmöyden seurauksista kärsitään pitkään.
Biomassaa on maan alla usein enemmän kuin maan päällä. Näin on erityisesti soilla. Kun turpeen sisältämä hiili siirretään ilmakehään, jotta entiselle suolle voitaisiin istuttaa puita, noissa puissa ei tule koskaan olemaan biomassaa niin paljon kuin siinä oli turpeena.
Kasveilta on myös jäänyt biomassaa valtavasti maaperään. Suuri määrä orgaanista hiiltä kivien ja hiekanjyvien pinnalle liimautuneena oli minulle kokonaan uusi tieto.
Monimuotoinen luonto on vähemmän haavoittuva
Yksipuoliset, yhden puulajin tasaikäiset puupellot (kirjassa pohditaan voisiko niitä kutsua plantaaseiksi) ovat olennaisesti haavoittuvampia kuin luonnonmetsät. Tämä on merkittävä asia, kun ilmaston lämmetessä yhä useammat keskieurooppalaiset ötökät selviävät yli Suomen talven. Juuri nyt on ongelmia kirjanpainajan kanssa. On kuin Suomen istutetut kuusimetsät olisi tehty kirjanpainajaa varten. Saammepa nähdä, että kirjanpainajasta ei ole sanottavaa harmia suojelualueilla, mutta istutettuja kuusimetsiä se tulee tuhoamaan melkoisesti.
Rannikot ovat valtava biomassavaranto
Hiilitaseen kannalta eniten merkitystä on biomassalla, jota on määrällisesti eniten. En ollut oivaltanutkaan, miten tärkeitä tässä ovat merenrannat ja erityisesti jokien suistot ja vuoroveden alaiset alueet. Luonto suorastaan roihahtaa, kun alue on välillä veden alla ja välillä taas sen päällä.
Kirjassa puhutaan pitkään meriruohoniityistä. Niissä on valtavasti biomassaa ja ne ovat kaloille eräänlaisia lastentarhoja, poikasten turva-alueita.
Meriruohoniittyjä on paljon tuhottu. Lisäksi vesien samentuminen tarkoittaa, että kasvit eivät pysty enää yhteyttämään kuin lähellä pintaa. Kirja avasi minulle kokonaan uuden ongelmavyyhden.
Vahva lukusuositus!
Yllä oleva on pelkka raapaisu, ja varoitan, paljolti minun tulkintani läpi suodatettu. Kirjassa on valtavasti uutta tietoa, sellaista jota ei 20 vuotta sitten tiedetty.
Kirja on tiedemiehen kirjoittamana nautinnollista tieteen popularisointia.
Vahva lukusuositus!