Elinikäisestä oppimisesta ja menestyksen eväistä

Olin 7.2. Helsin­gin yliopis­tol­la panee­likeskustelus­sa otsikol­la sivistyk­sen ken­tät liik­keessä. Aiheena oli laa­jasti ottaen aikuisk­oulu­tus. Tavois­tani poiketen olin oikein valmis­tau­tunut keskustelu­un, aihe kun ei kuu­lunut vahvimpi­in alueisi­i­ni. Niin kun keskusteluis­sa aina käy, suurin osa siitä mitä aikoi sanoa, jäi sanomat­ta. Aja­tushävikin ehkäisemisek­si laadin muis­ti­in­panois­tani tämän kirjoituksen.

Ratkaisevat erot syntyvät ennen kouluikää.

Ei ole tarkoi­tus lässäyt­tää tätä keskustelua, mut­ta sanon silti, että jos on tarkoi­tus tur­va­ta se, että mah­dol­lisim­man moni suo­ma­lainen men­estyy elämässään ja eri­tyis­es­ti työelämässä, huo­mat­tavasti enem­män huomio­ta tulisi kiin­nit­tää aikaan ennen koulun aloit­tamista. Ratkai­se­vat erot las­ten välil­lä ovat syn­tyneet jo silloin.

Sil­loin kauan sit­ten kun olin nuori, kuvitelti­in, että kyse on geneet­ti­sistä eroista, joille mikään kas­va­tusjär­jestelmä ei voi mitään, mut­ta käsi­tyk­set ovat muut­tuneet. En kiistä, että geneet­tisil­lä eroil­la on vaiku­tus­ta, mut­ta lapset ympäristöl­lä on vähin­tään yhtä suuri vaiku­tus. En ole alan asiantun­ti­ja, mut­ta olen tykästynyt aja­tus­malli­in, jon­ka mukaan geen­it määräävät kullekin henkilöko­htaisen mak­simin ja muut seikat sen, kuin­ka lähelle tuo­ta mak­simia pääsee. Olo­suh­teet suo­ma­lais­ten his­to­ri­an aikana ovat olleet sen ver­ran jul­mat, että huonot geen­it ovat kyl­lä kar­si­u­tuneet pois. Sik­si tuo henkilöko­htainen mak­si­mi on aivan riit­tävä yhteiskun­nas­sa men­estymiseen, kun­han mak­simista ei jäädä liian kauas; tosin kaik­ista ei voi­da sen­tään kehit­tää mitenkään Nobel-palkin­non voittajia.

Niiltä, jot­ka halu­a­vat uskoa geneet­tisen per­imän deter­min­is­tiseen vaiku­tuk­seen, kysy­isin, miten he selit­tävät Fly­nn-efek­tin. Kolmes­sa sukupolves­sa suo­ma­lais­ten keskimääräien älykkyys on nous­sut yli yhden stan­dard­ipoikkea­man ver­ran. Ei geneet­ti­nen per­imä ole voin­ut noin nopeasti muuttua.

Koulutuksessa on jääty jälkeen

Suo­ma­lais­ten koulu­tuk­ses­ta on kuul­tu viime aikoina vain ikävää. On todel­la huono asia, että koulu­tus­ta­son nousu on pysäytet­ty ja kään­net­ty jopa lasku­un, kun muual­la koulu­tus­ta­so samanaikaises­ti nousee. Laskenut ei ole vain koulu­tuk­sen määrä. Pisa-men­estyskin on siir­tynyt Suomen­lah­den eteläpuolelle.

En taaskaan ole alan asiantun­ti­ja, mut­ta etsisin syitä Suomen Pisa-men­estyk­seen ja myös sen viimeaikaiseen lasku­un aivan muual­ta. Tiedämme, että lapsen per­hetaus­ta vaikut­taa koulua enem­män hänen men­estyk­seen­sä koulus­sa. Vielä 20 vuot­ta sit­ten suo­ma­lais­ten las­ten per­hetaus­ta oli yleen­sä varsin hyvä, mut­ta se on viime aikoina heiken­tynyt trendi­no­mais­es­ti. Tämä voi selit­tää yksin koko asian. On asi­aan var­masti vaikut­tanut myös muu­tok­set itse koulus­sa eikä siis vain oppi­laiden taus­tas­sa, mut­ta tuo­hon kan­nat­taisi fokusoida.

Yksi koulumme vahvuuk­sista ovat hyvät opet­ta­jat. Suomes­sa opet­ta­jik­si pyritään, kun muual­la opet­ta­jik­si joudu­taan. Toivon, ettei hal­li­tus säästöki­imas­saan tuhoa tätäkin vahvuuttamme.

Oppia ikä kaikki

Alan nyt läh­estyä keskustelun aihet­ta. Joskus kauan sit­ten saatet­ti­in ajatel­la, että ihmisen kuu­luu oppia lapse­na ja nuore­na. Kun hän on opin­nois­taan valmis, hän pär­jää sil­lä koko elämän. Enää ei ole näin onnel­lis­es­ti. Opin­noista valmis­tut­tuaan pitäisi olla töis­sä vähin­tään 40 vuot­ta, mut­ta 40 vuodessa maail­ma muut­tuu niin paljon, että opit­tu vanhenee.

Olin vajaa kymme­nen vuot­ta sit­ten TEM:n tekoä­ly­työryh­mässä puheen­jo­hta­ja jaos­tossa, joka käsit­teli tekoä­lyn yhteiskun­nal­lisia vaiku­tuk­sia. Tekoä­lyn tule­vaisu­ut­ta on vaikea tietää, mut­ta hyvin toden­näköis­es­ti se saa osaamisen van­hen­e­maan entistä nopeammin.

Niin­pä teimme esi­tyk­siä elinikäis­es­tä oppimis­es­ta. Itse ajoin mallia, jos­sa jokaisel­la olisi sub­jek­ti­ivi­nen oikeus viikon vuodessa täy­den­nysk­oulu­tuk­seen. Itse asi­as­sa kovin tärkeätä ei ole, kuka sen mak­saa, kos­ka olkoon muodolli­nen mak­sa­ja mikä taho hyvän­sä, tosi­asi­as­sa mak­sajik­si tulee yri­ty­selämä muo­dos­sa tai toises­sa, siis työ­nan­ta­jat ja palka­nsaa­jat. Mak­saisi paljon, mut­ta jos työl­lisyysaste nousisi sen ansios­ta 2 % — tai siis lask­isi sen ver­ran vähem­män – se olisi sil­lä maksettu.

Työ­nan­ta­jan suo­raa rahoi­tus­vas­tu­u­ta vas­taan puhuu se, että sil­loin työ­nan­ta­jalle tah­too syn­tyä määräys­val­ta myös koulu­tuk­sen sisältöön. Yri­tyk­sen intres­sis­sä on koulut­taa työn­tek­i­jöistä hyviä kyseisen yri­tyk­sen palveluk­seen, kun yhteiskun­nan intres­sis­sä on pain­ot­taa sitä, mitä työn­tek­i­jöille tapah­tuu, jos yri­tyk­ses­tä aika jättää.

Elämää, ei vain työelämää varten

Elämme vähän kaikessa puudut­tavaa hyö­dyn aikakaut­ta. Kaikkea ajatel­laan vain sitä kaut­ta, miten saadaan ihmi­sistä hyvää työvoimaa talouden tarpeisi­in. Valveil­laoloa­jas­ta kuitenkin on kuitenkin vapaa-aikaa 70 %. Koko tämä mei­dän taloutemme tarkoituk­se­na on, että hengis­sä pysymisen ohel­la tuo vapaa-aika olisi mukavaa elämää. Mitä muu­ta tarkoi­tus­ta taloudel­la itse asi­as­sa voisi lop­ul­ta edes olla? On siitä osaamis­es­ta hyö­tyä myös tuon 70 %:n kohdal­la, ei vain työaikana.

Eräs tut­tuni on alka­nut eläk­keelle jää­tyään opiskel­la taide­his­to­ri­aa. Se tekee taide­museois­sa käymis­es­tä antoisampaa.

Kansalais- ja työväenopis­tot ovat tässä elämän taito­jen opet­tamises­sa lois­tavia. Toiv­ot­tavasti ne selviävät tästä säästämiskuurista.

Joku kysyi, kenen pitää mak­saa. Jos minä olisin halun­nut 20-vuo­ti­aana opiskel­la ran­skaa, yhteiskun­nan olisi kan­nat­tanut mak­saa, kos­ka ran­skankie­len­tai­dostani olisi hyö­tyä muillekin (ulkoishyö­ty). Jos nyt 72-vuo­ti­aana alka­isin sitä opiskel­la, pitäisi aika luon­nol­lise­na, että mak­san itse, kos­ka omak­si ilok­seni­han sitä tekisin.