Kuka maksaa urbaanit mukavuudet?

Puhut­taes­sa kaupunkien kehit­tämis­es­tä englan­nin kielessä tois­tuu yht­enään ter­mi urban ameni­ties. Suomen kielessä sanaa ei ole. Ilman sanaa ei ole aja­tus­takaan, sil­lä ajat­telemme sano­jen avulla.

Ter­mil­lä tarkoite­taan kaikkea sitä mukavaa ja hyödyl­listä, joka tekee asuinalueesta halut­ta­van. Kyse voi olla kau­ni­ista puis­tos­ta, rantab­ule­vardista, teras­sir­av­in­toloista tai ratikkalinjasta.

Mikko Särelä on kään­tänyt ter­min urbaaneik­si mukavuuk­sik­si. Se ei mene ihan maali­in, mut­ta parem­paakaan ei ole. Kon­sult­tikielel­lä puhutaan var­maan vetovoi­matek­i­jöistä, mut­ta se vie ajatuk­set aivan muualle.

Urbaan­it mukavu­udet ovat pehmeitä arvo­ja, jot­ka muut­tuvat rahak­si maan ja asun­to­jen hin­to­jen kautta.

Vero­tuk­sen hait­tavaiku­tusten takia kun­nan raha on kalli­im­paa kuin oma raha. Sik­si tila kodin seinien ulkop­uolel­la on yleen­sä nuhruisem­paa kuin sisäpuolel­la. Tässä meil­lä on markkinavirhe.

Urbaaneista mukavuuk­sista kan­nat­taa huole­htia, jos halu­taan mak­si­moi­da asuinalueen arvo. Kan­nat­taa esimerkik­si jät­tää tilaa puis­toille. Jos omis­tus on hajau­tunut eril­lisik­si ton­teik­si, yhtäkään niistä ei omis­ta­jan kan­na­ta jät­tää puis­tok­si. Näin saadaan aikaa slum­mi. Jos taas jokin taho omis­taa alueen kokon­aan, sen kan­nat­taa jät­tää tarpeek­si viher­aluei­ta asukkaiden ilok­si ja nos­ta­maan maan arvoa. Tässä meil­lä on harv­inainen tilanne, jos­sa monop­o­li toimii hajau­tunut­ta omis­tus­ta paremmin.

Kunta huolehtikoon?

Vas­tuu kokon­aisu­ud­es­ta siir­tyy kun­nalle omis­tuk­sen ollessa hajau­tunut­ta. Kun­nan kan­nat­taa ostaa maa­ta ja muut­taa se puis­tok­si. Kos­ka kaik­ki asukkaat hyö­tyvät puis­tos­ta, tun­tuu luon­nol­liselta, että kun­ta rahoit­taa puis­ton ja antaa sen asukkaiden käyttöön.

Tämä pätee, jos asukkaat omis­ta­vat tont­tin­sa. Jos jotkut muut omis­ta­vat ne, hyö­ty puis­tos­ta menee heille maan arvon nousuna. Puis­to tuot­taa asukkaille iloa, mut­ta he joutu­vat siitä mak­samaan siitä asumisen hintana.

Tun­tu­isi siis luon­te­val­ta, että maan­omis­ta­jat rahoit­taisi­vat puis­ton, kos­ka he siitä eniten hyötyvät.

Pikaratikat rahoitet­takoon kiinteistöverolla

Nyt raken­netaan pikaratikoi­ta Helsinki­in, Van­taalle, Espooseen ja Tam­pereelle, ken­ties jopa Turku­un. Järkevät pikaratikkain­vestoin­nit mak­sa­vat itsen­sä enem­män kuin kokon­aan maan arvon­nousuna. Jos alue on rak­en­tam­a­ton ja kaupun­gin omis­tuk­ses­sa kuten Kru­unuvuoren ran­nas­sa, kaupun­ki saa omansa pois. Siltä osin kuin investoin­ti hyödyt­tää raken­net­tua kaupungi­nosaa, kaupun­ki lahjoit­taa hyö­dyn asun­to­jen ja tont­tien omis­ta­jille. Tämän takia ratikkay­hteyk­siä raken­netaan lähin­nä uusille alueille, vaik­ka van­hat alueet hyö­ty­i­sivät niistä yhtä paljon.

Jos kiin­teistövero määräy­ty­isi markki­nahin­to­jen eikä jonkin sokean lasken­takaa­van perus­teel­la, myös van­ho­ja asuinaluei­ta hyödyt­tävät urbaan­it mukavu­udet lisäi­sivät kaupun­gin tulo­ja. Voitaisi­in myös ajatel­la kohden­net­tua kiin­teistöveroa raidein­vestoin­nin vaikutusalueelle.

Joku voi sanoa, ettei hän käytä ratikkaa, joten mik­si hänen kiin­teistöveron­sa nousee? Jos hän olisi muut­ta­mas­sa alueelle, hän jou­tu­isi mak­samaan joka tapauk­ses­sa, joko kiin­teistöverona tai kalli­im­pana asun­non hin­tana. Sokeakin joutuu mak­samaan asun­non kau­ni­ista mer­inäköalas­ta, vaik­ka ei sitä näe.