Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – sopimaton

Ajat­telin jät­tää väli­in Hei­ni Junkkaalan kir­joit­ta­man Pirkko Sai­sion elämänker­ran. Ajat­telin, ettei ana­lyysi usko­vaisen stal­lar­in elämästä kiin­nos­ta. Kun kir­jaa kuitenkin kehut­ti­in maas­ta taivaaseen, päätin käyt­tää melkein 30 tun­tia sen kuun­telu­un, enkä kadu.

Se oli sukel­lus maail­maan, joka oli min­ulle tyystin vieras. Ennen kaikkea kir­ja oli todel­la hyvin kir­joitet­tu. Olen juuri saanut valmi­ik­si omat  muis­tel­mani. Kir­joitin ne itse, mut­ta taidan hävitä surkeasti Junkkaalalle.

Esipuheessa Junkkaala ker­toi, että kir­joit­ti kir­jan sinä-muo­dos­sa. Ratkaisu tun­tui oudol­ta, mut­ta toi­mi todel­la hyvin.

Eniten pidin kir­jan alus­ta, jos­sa käsitelti­in Sai­sion lap­su­ut­ta Kalliossa.

Sit­ten tuli Sai­sion opiskelu Teat­teriko­rkeak­oulus­sa. En ollut tajun­nut, että Teat­teriko­rkeak­oul­ul­la on opiske­li­jaa kohden niin val­ta­vat resurssit. Opet­ta­jia on melkein yhtä paljon kuin opetet­tavia. Mut­ta ei esi­in­tymistä tietenkään voi mas­saluen­noil­la opet­taa. Kir­jan mukaan se on yliopis­ton kallein­ta ope­tus­ta. Tämä ei ole tukea opiske­li­joille. Se on tukea teat­ter­ille ja teatteriyleisölle.

Taistolaisuus

Tiesin, että 1970-luvun alun Teat­teriko­rkeak­oulus­sa oli paljon tais­to­laisia, mut­ta en tien­nyt, että se oli noin totaal­ista. Teat­te­ria ajatelti­in luokkatais­telun välineenä.

Tyr­määvä oli koh­ta, jos­sa Saisio jou­tui pro­fes­sor­ei­den puhut­telu­un les­boud­estaan. Les­bout­ta ei kuulem­ma puolue hyväksynyt, joten sitä ei saanut olla. Eikä siinä kaik­ki: Sai­sion les­bo­suhde oli väärin ASS:in poikia kohtaan! Voi luoja!

Minä olen pitänyt tais­to­laisia lähin­nä koomisi­na. Vähän hymy hyy­tyi, kun kir­jas­sa ker­rot­ti­in hei­dän valmis­tau­tu­mis­es­taan aseel­liseen val­lanku­mouk­seen ja pitäneen pet­tureina niitä, jot­ka eivät halun­neet val­lanku­mouk­sen puh­jetes­sa tap­paa ihmisiä. Eivät nämä roman­tikot mitään val­lanku­mous­ta tosi­asi­as­sa olisi voineet tehdä, ei ainakaan ilman puna-armei­jan avus­tus­ta. Sitä, suun­nit­te­liko Neu­vos­toli­it­to oikeasti aseel­lista val­lanku­mous­ta Suomes­sa, en tiedä. Joku var­maankin tietää. Paljon oli sil­loin huhu­ja liikkeellä.

Minä saan kiit­tää tais­to­laisia nopeas­ta valmis­tu­mis­es­tani. He pila­si­vat yliop­pi­laselämän min­ul­ta niin perus­teel­lis­es­ti, etten voin­ut tehdä muu­ta kuin opiskella.

Min­un nuoru­udessani oli kah­den­laisia uskoon hurah­tanei­ta. Toi­sista tuli tais­to­laisia, toi­sista jonkin uskon­lahkon kan­nat­ta­jia.  Hurah­tamisen näki kasvoil­ta oitis. Sen jäl­keen piti enää selvit­tää, tais­to­laisu­u­teen vain uskonlahkoon.

Vaik­ka pysyin kaukana tais­to­lai­sista, en osaa tuomi­ta tais­to­laisu­u­teen hurah­tanut­ta kult­tuuriväkeäkään. En tuomitse edes niitä säveltäjiä ja kir­jail­i­joi­ta, jot­ka ihaili­vat 1930-luvul­la Hit­ler­iä. Niitä nimit­täin on paljon.

Kadehdittavan rehevä elämä

Kir­jan puo­livälin jäl­keen Junkkaalal­la oli vaikeuk­sia pitää sitä kasas­sa. Sai­sion elämä rön­sy­ili niin mon­een suun­taan, että johdon­mukaises­ti etenevä tari­na olisi ollut val­heelli­nen kuvaus.

Saisios­ta tuli pro­fes­sori Teat­teriko­rkeak­oulu­un. Lop­ul­ta opiske­li­jat savus­ti­vat hänet sieltä pois. Ei Saisio­ta voi pitkävi­haisu­ud­es­ta syyt­tä, sil­lä opiske­li­jakap­inan joh­dos­sa oli Hei­di Junkkaala, siis elämänker­ran kirjoittaja.

Aivan kir­jan lopus­sa jo ikään­tynyt Saisio joutuu vaikeuk­si­in omien­sa, siis punav­ihreän kuplan kanssa. Hän teki kolme ”rikos­ta”. Hän esit­ti, että lin­noit­tau­tu­mi­nen toi­sis­taan erkaan­tuneisi­in kupli­in on pahas­ta ja vaati keskustelua kuplien välil­lä, vaati oikeut­ta kohtu­ut­toman kri­ti­ikin alle joutuneelle Aku Louhiniemelle sekä valit­ti #metoo-liik­keen ylilyön­tien uhrien kohtaloa sanoen, että ihmistä tulee pitää syyt­tämänä kunnes hänet todis­te­taan syyl­lisek­si. Näistä hän sai paljon kuraa päälleen. Var­maan minäkin saan, kun sanon ole­vani näistä Sai­sion kanssa samaa mieltä.

Kir­ja piirtää Pirkko Saisios­ta kuvan huip­pu­lah­jakkuute­na. Sitä hän var­masti on. Johan siitä ker­too kuusi Fin­lan­dia-palk­in­toe­hdokku­ut­ta ja yksi Fin­lan­dia-palk­in­to. Olen itsekin kir­joit­tanut mon­ta kir­jaa, mut­ta en ikinä sel­l­aisel­la tahdil­la kuin Saisio. Enkä ole päässyt Fin­lan­dia-ehdokkaak­si kuin ker­ran. Aika paljon on Sai­sion elin­ta­so kir­jal­lisen men­estyk­sen mukana noussut.

Mys­ti­ik­ka on asia, joka on min­ulle Sai­sion ajat­telus­sa täysin vieras­ta, mut­ta tiedän kuu­lu­vani pie­neen vähemmistöön.