Pessimismiä Suomen politiikasta (1)

Päätin kir­joit­taa ajatuk­siani Suomen poli­ti­ikas­ta junas­sa matkalla Frank­furtista Ham­puri­in. Jut­tu venähti niin pitkäk­si ja Ham­puri alkaa olla niin lähel­lä, että jaan tämän kah­teen tai kolmeen osaan. Jälkim­mäisessä käsit­te­len Orpon hallitusta.

Olen voin­ut pitkään huonos­ti seu­rates­sani suo­ma­laista poli­ti­ikkaa. Aiem­pi vahvu­utemme, kyky sopia vaikeis­takin asioista, on vai­h­tunut asteit­tain hedelmät­tömäk­si vas­takkainaset­teluk­si. Talousti­eteis­sä pide­tään hyvänä pyrk­iä niin san­ot­tuun Pare­to-opti­mi­in, tilaan, jota ei voi muut­taa enää niin, etteikö jonkin osa­puolen ase­ma heikkene. Siihen asti kaik­ki on vain win-win ‑tilan­net­ta. Nykyi­nen hal­li­tus on tämän kehi­tyk­sen huipentuma.

Sanoin joskus melkein 20 vuot­ta sit­ten Van­hasen hal­li­tuk­ses­ta, että siinä on se hyvä puoli, ettei siitä pääse enää alaspäin. On päässyt, ja mon­ta ker­taa. Kataisen hal­li­tuk­ses­ta sanoin jos­sain sul­je­tus­sa tilaisu­udessa, että se on suomen his­to­ri­an huonoin hal­li­tus. Raimo Sailas oikaisi min­ua sanoen, että Miet­tusen hätäti­la­hal­li­tus oli vielä huonompi.

Jätän aiem­mat hal­li­tuk­set vähem­mälle ja keski­tyn nykyiseen ja edel­liseen. Sen kuitenkin halu­an sanoa, että jos etsitään syyl­listä korkeaan val­tion velka­an, turhaan velan­ot­toon syyl­listyi pahiten Kataisen-Stub­bin hallitus.

Kun San­na Marin­ista tuli päämin­is­teri, olin aluk­si myy­ty hänen selkeistä puheen­vuorois­taan, jois­sa tun­tu­i­v­at arvot ole­van kohdal­laan. Sit­ten aloin kuun­nel­la niitä huolel­lisem­min, eikä niis­sä ollut mielestäni mitään sisältöä, jos­ta olisi voitu päätel­lä, miten yhteiskun­tamme vaikei­ta ongelmia ratkaistaan. Retori­ik­ka oli kuitenkin hienoa. Minus­ta ei siihen olisi, kuten kaik­ki min­ut tun­te­vat hyvin tietävät.

Marinin hal­li­tus toi­mi suh­teel­lisen hyvin koro­nan hoi­dos­sa. Ei sekään ere­htymätön­tä ollut. Min­ua jäi kaivele­maan surkuhu­paisa Uuden­maan eristämi­nen, jos­sa oli enem­män halua näyt­tävi­in kuin toimivi­in toimen­piteisi­in. En pitänyt siitäkään, että niukat rokot­teet jaet­ti­in poli­it­tisin perustein aluk­si lähin­nä sinne, mis­sä ei mitään tau­tia esi­in­tynyt. Krista Kiu­ru sooloili vas­tu­ut­tomasti, mut­ta ei onnis­tunut saa­maan paljon tuhoa aikaan. Tavoit­teena oli oman kuvan kirkas­t­a­mi­nen, mis­sä hän onnis­tuikin hyvin.

Ukrainan sodan tiimel­lyk­sessä San­na Marin toi­mi arvo­jo­hta­jana erinomaisesti.

Marinin hal­li­tuk­sen aikana otet­ti­in paljon velkaa, mut­ta suurin osa siitä oli perustel­tua pan­demi­an ja sodan takia. Muutkin maat otti­vat ja mon­et suh­teessa paljon enemmän.

Lopus­sa kuitenkin rahan käyt­tö oli turhan löysää. Minä olen ”big goverment”-ihminen eli kan­natan suur­ta julk­ista sek­to­ria markki­na­t­alout­ta kait­se­mas­sa. Surin kuitenkin rahan käyt­töä turhuuk­si­in, kos­ka se raha on pois tähdel­lisem­mästä rahan käytöstä. Aina syn­tyy uusia tarpei­ta. Jos rahat on sodit­tu kaik­keen hömp­pään, uusi­in haasteisi­in ei voi­da tarttua.

Suurin syylli­nen Marinin hal­li­tuk­sen rahankäyt­töön oli val­tio­varain­min­is­teri ja Suomen Keskus­ta. Ker­toi­vat hal­li­tuk­sen sisältä, että aina kun hal­li­tuk­sen sisäl­lä syn­tyi kiis­taa jostain, se ratkaisti­in lapi­oimal­la rahaa keskus­tan kannattajille.

Jos nykyi­nen hal­li­tus pitää edel­lisen hal­li­tuk­sen rahankäyt­töä vas­tu­ut­tomana, helpoin tapa säästää olisi tietysti perua edel­lisen rahanjakopäätöksiä.

Jokin min­ua San­na Marinis­sa nyppi. Ymmärsin sen kun­nol­la vas­ta, kun hän piti kuu­luisan puheen­sa New Yorkin yliopis­tossa. Sen keskeinen sisältö oli, että keski­ti­etä ei ole, vaan on valit­ta­va laito­jen väliltä. Se on täs­mälleen päin­vas­toin kuin minä ajat­te­len. En pidä vas­tako­htaisuuk­sien yhteiskun­nas­ta vaan yhteiskun­nas­ta, jos­sa ote­taan mah­dol­lisim­man mon­en toiveet huomioon. Kaikkien toivei­ta ei tietenkään voi ottaa huomioon. Jotkut esimerkik­si halu­a­vat sor­taa joitain toisia.

Marinin yhden kortin varaan pane­m­i­nen johti siihen, että meil­lä on nyt ääri­oikeis­toon nojaa­va hal­li­tus. Marinin toivei­den mukaises­ti valit­ti­in laito­jen väliltä, mut­ta hänen lai­tansa ei voittanut.

Min­un poli­it­ti­nen urani ajoit­tui vai­heeseen, jol­loin edustin pien­tä puoluet­ta. Kun ei voin­ut käyt­tää voimaa, piti käyt­tää argu­ment­te­ja ja saa­da muut usko­maan, että olen oike­as­sa. Poli­ti­ik­ka oli win-win  ‑tilantei­den etsimistä. Piti tutus­tua vastapuolen argu­ment­tei­hin ja tavoit­teisi­in, vaik­ka siinä tietysti oli se ris­ki, että huo­maa vastapuolen ehkä sit­tenkin ole­van oikeassa.

On myös vihreil­lä syyn­sä nyky­hal­li­tuk­sen muo­dos­tu­miseen. Har­ti­avoimin työn­net­ti­in vihre­itä äänestäjiä kym­menin tuhansin kokoomuk­selle. Vaal­i­t­u­los oli niin niuk­ka, että ilman tätä meil­lä ei olisi Riik­ka Purraa päämin­is­terin sijaise­na. Joku var­maankin kuvit­teli näin tehdessään vievän­sä Suomea vasem­malle, mut­ta vei tietysti oikealle.

(Jatkuu myöhem­min)