Nato-muisteluja 20 vuoden takaa

Suomen Nato-jäsenyy­den kun­ni­ak­si kaivoin esi­in muis­ti­in­pano­jani Natos­ta. Olen aikeis­sa julka­ista tek­stin muis­telmis­sani, kun­han joskus saan ne kir­joite­tuk­si, mut­ta kos­ka asia on ajanko­htainen, julkaisen tämän pätkän etukäteen. 

Vuo­den 2002 eloku­us­sa, kun vihreät oli­vat läht­e­neet hal­li­tuk­ses­ta, tapasin Paa­vo Lip­posen hänen kut­sus­taan. Ker­tasimme men­neitä ja viitoitimme tule­vaisu­ut­ta ja sitä, mis­sä olo­suhteis­sa vihreät voisi­vat pala­ta hallitukseen.

Lip­po­nen sanoi kryp­tis­es­ti, että edessä on ulkopoli­it­tisia muu­tok­sia. Ker­roin ympäripyöreästi suh­teestamme Natoon ja siitä, että meitä arve­lut­taa siinä lähin­nä vaa­timus puo­lus­tus­meno­jen kasvus­ta, kun rahaa tarvit­taisi­in muuhunkin. Tähän Lip­po­nen sanoi, ettei Nato-jäsenyys lisäisi puo­lus­tus­meno­ja. Sanoin, etten voi vas­ta­ta kysymyk­seen Natos­ta kysymät­tä sitä muil­ta, vaik­ka oikeas­t­aan tiesin, ettei se olisi ongel­ma vihreille.

Otin asian esille eduskun­taryh­mässämme. Niin kuin arvelin, ei Nato-jäsenyys ollut mikään este yhteistyölle. Vihreät oli­vat hyvin Euroop­pa-myön­teinen puolue, eivätkä euroop­palaiset sis­arpuolueemme ymmärtäneet lainkaan, mik­si Suo­mi ei ole liit­tynyt Natoon. Ennakkolu­u­lomme Putinin Venäjää kohtaan kasvoi kas­vamis­taan, ei vähiten Hei­di Hau­ta­lan varoi­tusten takia.

Vihreät eivät tulleet seu­raavaan hal­li­tuk­seen eikä Lip­po­nenkaan. Kysymys Natos­ta ei nousut esille hal­li­tus­ta muo­dostet­taes­sa. Minäkään en jatkanut puheen­jo­hta­jana kevään 2005 jälkeen.

Kysymys Natos­ta ja se, että vihreis­sä oli niin mon­ta pas­si­ivista Naton kan­nat­ta­jaa, sai min­ut suun­nit­tele­maan tulemista ulos Nato-kaapista Suomen Kuvale­hden kolum­nis­sa. Pidin julk­isu­udessa esitet­tyjä argu­ment­te­ja Nato-jäsenyyt­tä vas­taan huonoina. Eri­tyis­es­ti kum­mek­suin väitet­tä, että yksin puo­lus­tau­tu­mi­nen on halvem­paa kuin yhdessä puo­lus­tau­tu­mi­nen. Kun vihreät aset­tui­v­at Euron kan­nalle, euron kan­na­tus nousi kymme­nen pros­ent­tiyk­sikköä. Ehkä voisin tässäkin mur­taa jään.

Olin hah­motel­lut kir­joi­tus­ta vas­ta löysästi, kun tuli vuo­den 2006 pres­i­dentin­vaal­i­tais­to. Tele­vi­sios­sa Paa­vo Lip­po­nen hyökkäsi voimakkaasti Niin­istöä vas­taan sanoen, että tämä veisi Suomen Natoon ja sen tor­ju­misek­si kan­nat­taa äänestää Tar­ja Halosta. Antaa olla, totesin ja hau­tasin ajatuk­set Nato-kir­joituk­ses­ta. Taisi moni muukin reagoi­da samoin.

Ulla Antti­la oli lop­ul­ta ain­oa eturiv­in vihreä, joka liput­ti näyt­tävästi Naton puoles­ta, vaik­ka hil­jaisia tuk­i­joi­ta oli paljon. Sit­tem­min asia on painui unhoon. Suuri osa vihreistä ajau­tui muiden mukana vas­tus­ta­maan Natoa passiivisesti.

Läh­es 20 vuot­ta myöhem­min keskustelin asi­as­ta Lip­posen kanssa. Hän sanoi, ettei hänen tarkoituk­sen­sa ollut viedä Suomea Natoon vaan niin lähelle sitä kuin mah­dol­lista olemat­ta varsi­nainen jäsen. Voi olla, mut­ta tätä vaikutel­maa min­ulle ei tuos­sa keskustelus­sa syntynyt.