Stressin lisääntyminen lisää masentuneisuutta?

Sari Val­ton ohjel­mas­sa Mikä meitä pohjim­mil­taan stres­saa oli tänään mie­lenki­in­toinen jak­so, jos­sa keskuste­liv­at kir­jail­i­ja Eeva Kolu ja luokka­toveri­ni emeritus(?)professori Kai Kaila. Kom­men­toin Kai Kailan ajatuk­sia, kos­ka ne aktivoivat minus­sa ajatuk­sia, jot­ka olen aina tien­nyt mut­ta en tiedostanut.

Kaila ker­toi oman vah­van mielip­i­teen­sä siitä, mik­si on niin paljon masen­nus­ta. Yksinker­tais­taen se johtuu hänen mielestään liial­lis­es­ta stres­sistä. Neoro­bi­ologi­na hän selit­ti, miten stres­si säätelee koko kehoa, ja liialli­nen, jatku­va stres­si ja puut­tu­va ja väärän­lainen palk­it­sem­i­nen altista­vat masen­nuk­selle. Min­un ajatuk­sis­sani uupumi­nen ja masen­nus ovat liki syn­onyymejä, joten ei sinän­sä oikeas­t­aan yllättävää.

Kailan mukaan voi hyvin työsken­nel­lä into­hi­moi­ses­ti 60 tun­tia viikos­sa, jos sen tekee into­hi­mos­ta ja uteliaisu­ud­es­ta. Tilanne on aivan toinen, jos se johtuu lin­jaor­gan­isaa­tion tuot­ta­mas­ta paineesta.

Kailan mukaan kaupunkielämä on liian stres­saavaa. Voi olla, riip­puu aivan siitä, miten kaupungis­sa elää. Minä elän mielel­läni pääasi­as­sa kaupungis­sa, mut­ta menen aika sil­loin täl­löin mielel­läni mökille.

Äly­puhe­limet ja sosi­aa­li­nen media ovat vie­neet elämästä jouto­hetket. Ratikas­sa ja met­rossa val­taosa näprää puhe­lin­ta tai kuun­telee jotain – ehkä kir­jo­ja, niin kuin minä. Jouto­hetket, jois­sa ei tarvitse eikä voi tehdä mitään, oli­si­vat var­maankin hyväk­si meille itse kullekin.

Kävelemistä pide­tään ter­veel­lisenä. Se voi johtua liikun­nan lisäk­si stres­sit­tömyy­destä. Kävel­lessä ei yleen­sä some­te­ta. Minä tosin kuun­te­len kir­jo­ja ja niin tekee moni muu.

Kailal­la oli mie­lenki­in­toinen kan­nan­ot­to, jon­ka mukaan Insta­gram sairas­tut­taa mas­si­ivis­es­ti nuo­ria naisia. En juuri käytä Insta­gramia, joten en osaa ottaa kan­taa. Ilmeis­es­ti kyse on riit­tämät­tömyy­den tun­teen ruokkimis­es­ta. Min­ua stres­saa nyky­isin Twit­ter niin paljon, että hark­it­sen siitä vetäytymistä.

Asi­at eivät ole joko hyviä tai huono­ja. Olen poht­in­ut paljon mer­i­tokraat­tisen yhteiskun­nan var­jop­uo­lia. Mer­i­tokraat­ti­nen yhteiskun­ta on lähtöko­htais­es­ti tasa-arvoisem­pi kuin luokkay­hteiskun­ta, mut­ta kil­pailua ja stres­siä se aiheut­taa. Luokkay­hteiskun­nas­sa rikkaaseen per­heeseen syn­tyneen ei tarvin­nut pon­nis­tel­la säi­lyt­tääk­seen ase­mansa ja köy­hän ei kan­nat­tanut. Köy­hyys ei tuhon­nut köy­hän itse­tun­toa, kos­ka tiesi, että syn­tymi­nen köy­hään per­heeseen ei ollut oma vika. Huono men­estys mer­i­tokraat­tises­sa kil­pailus­sa on johtanut miesten – nimeno­maan miesten – itsemurhiin.

Mer­i­tokraat­tisen yhteiskun­nan mustimpia asioi­ta on las­ten luokit­telu lapsi­na ja nuo­ri­na koulumen­estyk­sen perus­teel­la. Se tekee lap­su­ud­es­ta kil­paradan, kun lap­su­u­den pitäisi olla lapsuutta.

Kiusalli­nen huo­mau­tus Kailal­ta oli odot­ta­van äidin stres­si­hor­monien haitalli­nen vaiku­tus sik­iöön. Entä isän stres­si sit­ten, tietysti kysytään? Ei siir­ry ainakaan suo­raan sik­iöön, pait­si patol­o­gisim­mis­sa tapauk­sis­sa äidin kautta.