Sari Valton ohjelmassa Mikä meitä pohjimmiltaan stressaa oli tänään mielenkiintoinen jakso, jossa keskustelivat kirjailija Eeva Kolu ja luokkatoverini emeritus(?)professori Kai Kaila. Kommentoin Kai Kailan ajatuksia, koska ne aktivoivat minussa ajatuksia, jotka olen aina tiennyt mutta en tiedostanut.
Kaila kertoi oman vahvan mielipiteensä siitä, miksi on niin paljon masennusta. Yksinkertaistaen se johtuu hänen mielestään liiallisesta stressistä. Neorobiologina hän selitti, miten stressi säätelee koko kehoa, ja liiallinen, jatkuva stressi ja puuttuva ja vääränlainen palkitseminen altistavat masennukselle. Minun ajatuksissani uupuminen ja masennus ovat liki synonyymejä, joten ei sinänsä oikeastaan yllättävää.
Kailan mukaan voi hyvin työskennellä intohimoisesti 60 tuntia viikossa, jos sen tekee intohimosta ja uteliaisuudesta. Tilanne on aivan toinen, jos se johtuu linjaorganisaation tuottamasta paineesta.
Kailan mukaan kaupunkielämä on liian stressaavaa. Voi olla, riippuu aivan siitä, miten kaupungissa elää. Minä elän mielelläni pääasiassa kaupungissa, mutta menen aika silloin tällöin mielelläni mökille.
Älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat vieneet elämästä joutohetket. Ratikassa ja metrossa valtaosa näprää puhelinta tai kuuntelee jotain – ehkä kirjoja, niin kuin minä. Joutohetket, joissa ei tarvitse eikä voi tehdä mitään, olisivat varmaankin hyväksi meille itse kullekin.
Kävelemistä pidetään terveellisenä. Se voi johtua liikunnan lisäksi stressittömyydestä. Kävellessä ei yleensä someteta. Minä tosin kuuntelen kirjoja ja niin tekee moni muu.
Kailalla oli mielenkiintoinen kannanotto, jonka mukaan Instagram sairastuttaa massiivisesti nuoria naisia. En juuri käytä Instagramia, joten en osaa ottaa kantaa. Ilmeisesti kyse on riittämättömyyden tunteen ruokkimisesta. Minua stressaa nykyisin Twitter niin paljon, että harkitsen siitä vetäytymistä.
Asiat eivät ole joko hyviä tai huonoja. Olen pohtinut paljon meritokraattisen yhteiskunnan varjopuolia. Meritokraattinen yhteiskunta on lähtökohtaisesti tasa-arvoisempi kuin luokkayhteiskunta, mutta kilpailua ja stressiä se aiheuttaa. Luokkayhteiskunnassa rikkaaseen perheeseen syntyneen ei tarvinnut ponnistella säilyttääkseen asemansa ja köyhän ei kannattanut. Köyhyys ei tuhonnut köyhän itsetuntoa, koska tiesi, että syntyminen köyhään perheeseen ei ollut oma vika. Huono menestys meritokraattisessa kilpailussa on johtanut miesten – nimenomaan miesten – itsemurhiin.
Meritokraattisen yhteiskunnan mustimpia asioita on lasten luokittelu lapsina ja nuorina koulumenestyksen perusteella. Se tekee lapsuudesta kilparadan, kun lapsuuden pitäisi olla lapsuutta.
Kiusallinen huomautus Kailalta oli odottavan äidin stressihormonien haitallinen vaikutus sikiöön. Entä isän stressi sitten, tietysti kysytään? Ei siirry ainakaan suoraan sikiöön, paitsi patologisimmissa tapauksissa äidin kautta.
Tutut ovat valittaneet synkkinä hetkinään esimiehiltä tulleesta pakosta menetellä epäeettisesti ja laistaa sovitusta. Julkisella oleva on purkautunut mielekkyyden puutteesta, ettei työllä ole mitään vaikutusta.
Taloustieteen mukaan ei pitäisi valittaa, iso palkka on hyvä ja myös todistus tuottavuudesta ja suurista teoista. Jos valheellisuuden kestämisestä tai asiakkaiden puijaamisesta maksetaan, ovat ne arvokkaita asioita. Pienempi palkka olisi synti!
On vaikea uskoa, että masennus olisi ihmisen oma psykologisesti toimimaan tarkoitettu käyttäytymismekanismi. Se ei vaikuta kovin adaptiiviselta. Taitaa taas olla kyse jonkin sortin tulehduksesta, jonka laukaisee taudinaiheuttaja. Veikkaan vakiona herpesviruksia. Stressi voi olla myötävaikuttavana tekijänä häiritsemässä immuunijärjestelmän toimintaa ja nukkumista, ja myös kausaalisesti alavirtaan itse infektiosta ja aivojen epäoptimaalisesta toiminnasta. Itselläni on ollut lyhyt inspiraation puutteen jakso poskiontelon tulehduksen yhteydessä.
Omassa asiantuntijatyössäni törmään usein tilanteeseen, että jotain pitää tehdä, mutta minulla ei ole mitään hajua mitä. Aikataulupaineen takia päädyn tekemään vain jonkun, yleensä huonolta tai jopa hieman epäeettiseltä tuntuvan ratkaisun. Vielä koskaan kukaan ei ole tullut valittamaan noista ratkaisuista. Tätä voisi joku pitää hyvänä asiana, mutta itselle tuo todistaa jossain määrin, että työlläni ei ole juuri mitään väliä; voin tehdä sen joko hyvin tai huonosti, eikä ketään muuta loppuviimeksi kiinnosta.
Niin, stressi on kai enemmänkin oire ympäristön tai omien tavoitteiden saavuttamattomuudesta — stressiä syntyy riittämättömyydestä (pärjääminen meritokratiassa, rahattomuus tms). Stressihän voi olla hyvästäkin jos se jää tilapäiseksi, jotain jolla pinnistää ongelmapaikan yli. Jos talous ei kohene tai toivomaansa työpaikkaa ikinä saa, jää stressi pysyväksi ja keho alkaa reagoida. Tässä vaiheessa moni kokee merkityksettömyyttä, joka on ehkä yksi kattavimpia ongelman käsitteitä nykykokemuksessa. Kun sosiaalinen media lopetti aidot kohtaamiset ja koulutuksen yli-ihannointi “tavallisten” töiden tekemisen mielekkyyden, ei ihme, että merkityskato vaanii kaikkialla, jotain tarttis tehdä.
Sosiaalisen median ja etenkin Instagrammin aiheuttamat ongelmat etenkin tytöille ovat aika selviä, Jonathan Haidtin töitä googlailemalla löytyy enemmän tietoa. https://jonathanhaidt.com/social-media/ voi olla sopiva aloituspiste.
Myös kroonisen stressin ja masennuksen suhde on klassinen tulos ja ymmärrettävissä niin kognitiivisesti (opittu avuttomuus; learned helplessness) kuin fysiologisestikin (aivosolujen syntyminen vs. stressihormonit).
Masennuksen lisääntymistä selittää osin destigmatisaatio ja hoitomahdollisuuksien parantuminen (etenkin SSRI-lääkkeet), mutta ainakaan nuorten osalta kaikkea ei voi laittaa tähän piikkiin. Itsemurhien lisääntymistä on näet vaikea selittää havaintovinoumalla. Varmaan syyt ovat hankalasti hahmotettavia, tuo mainittu krooninen stressi on yksi puoli. Sekulaarin ja individualistisen yhteiskunnan luoma arvotyhjiö on toinen tapa katsoa asiaa. Valmiiksi annettu paikka ja tarkoitus yhteisön kautta puuttuu, sen joutuu entistä enemmän etsimään. Vähenneet sosiaaliset suhteet on kolmas. Sosiaalinen media ja muu digitalisaatio vaikuttaa negatiivisesti moneen näistä.
(Minulla taitaa olla yksi yhteinen paperi Kailan kanssa. Terveisiä jos satuu lukemaan. ;))
Sinkkonen
” Itsemurhien lisääntymistä on näet vaikea selittää havaintovinoumalla. ”
Mitä tarkoitat? Itsemurhat ovat vähentyneet trendinomaisesti vudoesta 1990 saakka, pl 2016–2017, jonka jälkeen lasku on jatkunut. Ikäluokkien välillä saattaa tapahtua pientä heiluntaa vudoesta toiseen, eli kaikkien ikäluokkien itsemurhat eivät jokainen vuosi laske, mutta se on ennemmin satunnaisvaihtelua kuin mitään muuta.
Itsemurhat ovat tosiaan reilusti vähentyneet. Keskeisenä syynä tähän on ilmeisesti ollut sekä turvavarusteiden paraneminen läpi yhteiskunnan (nykyään on kaiteita joka paikassa, autoissa on jos jonkinlaisia turvavarusteita jne., jonka myötä itsemurhaa ei enää pysty edes yrittämään niin spontaanisti kuin ennen) ja että kännyköiden ansiosta yrittäjät saadaan nopeasti hoitoon, ja lääketieteen kehityksen ansiosta niin myrkytys- kuin vaikka kolaritapauksissakin henkilö jää aiempaa selvästi useammin henkiin. Itsemurhayritysten kokonaislukumääristä ei ole olemassa virallisia tilastoja. Mutta kuolemaan johtaneita itsemurhayrityksiä on jatkuvasti aiempaa vähemmän.
SSRI on itsemurhien kannalta vähän kaksipiippuinen asia, koska tutkimusten mukaan SSRI:n käyttöön etenkin sen käytön alkuvaiheessa liittyy nuorilla kohonnut itsemurhariski, ja muutenkin SSRI:n kausaliteetit itsemurhiin ovat vuosien tutkimuksista huolimatta epäselviä, kun eri tutkimukset eri maista erilaisilla otoksilla tuottavat aiheesta niin keskenään erilaisia tuloksia.
Se, että isän stressi ei siirtyisi äitiin kuin patologisimmissa tapauksissa on ehkä hätäinen johtopäätös. Parisuhteessa tuskin ollaan, tai ainakaan toivottavasti ei olla omissa kuplissaan, joissa osapuolten tunnetilat eivät välity toisilleen. Stressaantunut isä saa, väitän, takuulla äidinkin stressaantumaan. Ja toisin päin.
Minä olen omassa ajattelussani keskittynyt lähinnä sosiaalisten verkostojen ohenemiseen. Tiedä sitten onko tuo syytä vai seurausta. Liikkuvampi elämänmuoto ja työ on tehnyt sen, että ainakin koulutetummat ihmiset seilaavat maasta, paikkakunnasta ja työstä toiseen mikä tekee uusien syvempien ihmissuhteiden luomisesta hankalaa ja rikkoo vanhojakin. Tämähän on tietysti täysin taloustietelijöiden oppien mukaista vapaiden markkinoiden toimintaa; resurssit vaihtavat käsiä sen mukaan mikä on markkinatalouden mielessä optimaalisinta. Ihmispsykologian kaipuu jonkinlaiseen pysyvämpään ympäristöön on unohtunut tästä logiikasta täysin. Resurssien tehokas allokointi tietysti on jonkin verran tärkeää, mutta optimointialgoritmiin pitäisi saada joku painokerroin myös inhimillisemmille asioille.
Toisaalta digitalisaatio on tehnyt sen, että enää ei ole pakko olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä ellei halua. Kun arkipäiväisemmät pienet ihmiskontaktit puuttuvat, alkaa ajan myötä toisten ihmisten kanssa vuorovaikuttaminen tuntua hankalalta. Ennen mentiin kaverin kanssa elokuviin ja ostettiin mahdollisesti tutulta ihmismyyjältä liput ja popcornit, nykyään katsotaan yksin kotona Netflixiä ja tilataan ruoka Woltista kontaktittomalla kuljetuksella.
Sitten kaikessa sosiaalisessa toiminnassa vaikuttaa myös valtavat verkostoefektit. Itse tein hiljattain päätöksen alkaa tekemään vähemmän töitä ja panostamaan enemmän muuhun elämään. Huomaan, että tämä on hankalaa kun kaikki muut tekevät töitä niska limassa eivätkä ehdi esimerkiksi kiireettömälle lounaalle toiselle puolelle kaupunkia tai saunailtaan puolen päivän varoitusajalla. Harrastukselle, johin teininä sain seuraa viidessä minuutissa soittamalla kaverille, pitää nyt raivata kaikkien kalentereista tilaa viikko etukäteen.
Koko jaettu arvomaailma on muuttunut jotenkin täysin työnarkomaaniin suuntaan; jos sanon työkaverille, että teen käsillä olevan homman vähän sinne päin ennemmin kuin kunnolla ja lopetan hommat tuntia aiemmin, hän katsoo minua kuin rikollista, vaikka tiedämme molemmat varsin hyvin, että homma ei ole mikään maailman tärkein. Tunnollisuus on muuttunut paheeksi. Harrastuksen, perheen, tai minkä hyvänsä muun asian laittaminen työn edelle tuntuu jotenkin selittämättömästi väärältä. Tämä on erikoisessa ristiriidassa sen kanssa, että monetkaan ihmiset eivät nykyään tunne työtään merkitykselliseksi tai hyödylliseksi samalla tapaa kuin ennen (kts. David Graeberin kirja “Bullshit jobs”). Jos työni on melko turhaa, miksi sen eteen pitäisi tehdä kaikkensa?
> Köyhyys ei tuhonnut köyhän itsetuntoa, koska tiesi, että syntyminen köyhään perheeseen ollut oma vika.
Missäköhän määrin oli tosiaan noin. Itse ainakin tunnen ihmisiä, jotka ovat kertoneet tunteneensa lapsuudessa voimakasta häpeää oman perheensä työläistaustasta ja siitä että he kokivat olevansa huonompia kuin varakkaampien perheiden lapset. Tietenkin tässä on kyse viime vuosisadan Suomesta, jossa luokkarajoja ei enää pidetty samalla tapaa Jumalan sanelemina tjms. kuten jossain vielä vahvemmassa luokkayhteiskunnassa saatettiin.
Voisiko olla niin, että ihmisen elimistö pyrkii suojelemaan hermostoa ylikuormitukselta, ja pitkittynyt stressi johtaa tuon itsesuojelumekanismin ylikompensaatioon, ja tämän ylikompensaatiotilan nimi on masennus?
Hermostoa on mahdollista stressata paitsi henkisellä stressillä, ulkoa päin saapuvalla tai sisäsyntyisellä, myös fyysisellä stressillä. Fyysisestä esimerkkinä voisivat olla ylikuntoon itsensä treenanneet. Ylikunnon mukana saattaa myös tulla masennusoireita. Ja voisi kuvitella, että fyysinen ja henkinen stressi saattavat pahentaa toinen toistaan. En nyt puhu kävelystä, koska se on useimmille ihmisille palauttavaa liikuntaa, vaan ohjelmoidusta kilpaurheiluharjoittelusta tai obsessiivisesta treenaamisesta.
Meritokratia oli työväenliikkeen suuri tavoite ja saavutus. Viime aikoina se on johtanut arvostusten vinoutumiseen. Työläisperheen lapset eivät saisi ryhtyä työläisammatteihin. Vain kirjanoppineisuutta arvostetaan.
Odotan vain milloin vihdoin ja viimein keksitään että suurilla perinnöillä ei ole juuri mitään tekemistä meritokratian kanssa. Toki on tapauksia jossa lapsi aktiivisesti osallistuu perheyrityksen pyörittämiseen, mutta tällöin hänelle pitäisi maksaa ihan palkkaa (eli toimia kuin normaali ihminen markkinoilla) jolla hän voisi sitten ostaa yrityksen vanhemmiltaan. Useimmat lapset eivät mitenkään merkittävästi osallistu vanhempiensa varallisuuden kartuttamiseen. Nyt meillä erittäin keskinkertaiset ihmiset kykenevät erittäin hyvään elintasoon ja toimeentuloon kun perivät arvoasuntoja Helsingistä vanhemmiltaan, tällä ei ole mitään tekemistä meritokratian kanssa.
Odottaisin todella meritokratian kannattajilta ja puolustajilta sitä että meritokratia viedään loppuun asti eikä napsita ikään kuin rusinoita pullasta. Nykyinen puoliksi maaliin viety meritokratia johtaa oman näkemyksen mukaan vain neofeudalismiin ja varallisuuden voimakkaaseen keskittymiseen. Itse asiassa lähes kaikissa länsimaissa on tainnut olla käynnissä erittäin voimakas varallisuuden keskittyminen ja eriarvoistuminen tätä kautta, mutta samalla tuijotetaan vain tulojen gini-indeksiä, vaikka länsimaisen standardin verokohtelun perusteella pääomatuloilla on paljon helpompi rikastua kuin ansiotuloilla — korkoa korolle vaikutus on vain paljon suurempi kun riittävä varallisuus on saatu kasaan tai peritty. En vieläkään ymmärrä miksi nämä tulot pitää käsitellä erikseen, pakollinen paha että saadaan EU:n integraatio kasaan? Globaali kilpailu? Vähän kehno perustella tyhmää käytäntöä globaalilla kilpailulla, jos globaali kilpailu pakottaa meidät hukuttautumaan kaivoon niin pitääkö meidän kieltää globaali kilpailu vai kaivot?
Stressivaste on evolutiivisesti hyvin konservoitunut ja toimii samalla tavoin käytännössä kaikissa nisäkkäissä (ellei peräti selkärankaisissa): uhkaavassa vaaratilanteessa täytyy mobilisoida pelastautumiseen tarvittavat keholliset resurssit. Vapautuvat stressihormonit nostavat veren sokeripitoisuutta, verenpainetta ja sydämen lyöntitiheyttä jotta elimistö kykenisi suoriutumaan ponnistuksesta jolla vaara minimoidaan. Psykologisella tasolla stressiin liittyy epämiellyttävä uhan tunne joka motivoi poistumaan tilanteesta.
Kroonistuessaan stressi jättää päälle nämä poikkeusolot jolloin verensokeri ja verenpaine ovat jatkuvasti koholla ja mieltä kalvaa alituinen epämääräinen uhka. Omat toimet jäävät kuitenkin jotenkin aina vajaiksi, pakoreittiä ei mistään löydy, terveys sakkaa ja ajan mittaan ihminen turtuu ja lakkaa yrittämästä.
Klassinen eläinkoe on valaiseva. Jos rotta laitetaan häkkiin jossa se joutuu kohtaamaan stressaavia ärsykkeitä kuten kirkasta valoa tai kovaa melua, seuraa stressireaktio. Jos ärsyke on ennakoitava tapahtuen aina tietyin tasaisin väliajoin (eikä liian usein), stressivaste pysyy hallinnassa eikä kroonistu. Jos stressiärsykkeet ovat ennakoimattomia, mutta häkissä on painike jota rotta on oppinut käyttämään ja joka lopettaa ärsykkeen, stressi ei myöskään kroonistu. Jos taas painike otetaan pois, ennakoimattomat stressiärsykkeet tuottavat nopeasti kroonisen stressitilan, jonka seurauksena rotasta tulee katatoninen ja se lakkaa yrittämästä mitään ja reagoimasta enää mihinkään (koska mikään ei auta). Muistuttaa oleellisesti masennusta.
Vaikka itse stressivaste on fysiologialtaan sama, eroaa ihminen rotasta siinä että välitöntä fyysistä uhkaa ei stressin laukaisemiseen tarvita, vaan pelkät sosiaaliset ja psyykkiset tekijät näyttävät riittävän. Ympäristön monet ärsykkeet joihin ei voi itse vaikuttaa kuten liikennemelu, avokonttorimelu, kerrostalon puuutteellinen äänieristys, vieraiden ihmisten paljous, hiearkinen käskytys, kilpailu jossa vain harva voi pärjätä, jopa arkkitehtoniset ratkaisut, sosioekominen statuspeli yms. summatuvat yhdeksi suureksi stressiärsykkeeksi josta ei tunnu saavan kunnollista otetta.
Pahimmin asiat ovat sosioekonomiselta asemaltaan matalissa demografioissa, koska silloin kontrollia on ihmisellä vähiten. Esim. Kelassa asioivien kohtelu on kafkamaista (enkä syytä tästä Kelan työntekijöitä). Toisaalta professoreiden ja toimitusjohtajien status on korkea ja voivat itse pitkälti hallita olosuhteitaan ja porskuttaa. Stressin biologia on sisäsyntyistä eikä ihmisen itsensä valinta, joten ainakin stressijohdannainen masennus voi olla paljolti “yhteiskunnan syy”.
Pitiköhän tämä nyt oikeasti paikkansa: “Köyhyys ei tuhonnut köyhän itsetuntoa …”
Luokkayhteiskunnassa ihmisarvo määräytyi aseman perusteella, köyhille yleensä tehtiin nolollakin tavalla tiettävänsä, että olivat pohjasakkaa. Myös köyhien hyväksikäyttö oli yleistä.
Jalkapaloon englannin liigan juuret ovat Lontoon köyhien asuin alueiden kortteleiden kurjuudessa. Köyhyydestä rehottavaan rikollisuuteen haluttiin puuttua ja ihmisille haluttiin jotain mielekästä toimintaa. Nuorisotyönä tuotiin jalkapallo Lontooseen ja siitä se lähti leviämään.
Mielenkiintoinen yksityiskohta liittyen toimeentuloon tulee Thaimaasta. Siellä voi kuka tahansa mennä temppeliin munkiksi tai nunnaksi, se on todella hyödyllistä henkisen hyvinvoinnin ja kehityksen kannalta. Silloin ei tarvitse olla mitään tuloja. Ruoka tulee temppelille lahjoituksena. Tiedän erään henkilön, joka oli kymmenen vuotta munkkina ja sen jälkeen palasi takaisin työelämään Thaimaassa, hän on nyt jäänyt eläkkeelle.