Stressin lisääntyminen lisää masentuneisuutta?

Sari Val­ton ohjel­mas­sa Mkä meitä pohjim­mil­taan stres­saa ‑ohjel­mas­sa oli tänään mie­lenki­in­toinen jak­so, jos­sa keskuste­liv­at kir­jail­i­ja Eeva Kolu ja luokka­toveri­ni emer­i­tus(?) pro­fes­sori Kai Kaila. Kom­men­toin Kai Kailan ajatuk­sia, kos­ka ne aktivoivat minus­sa ajatuk­sia, jot­ka olen aina tien­nyt mut­ta en tiedostanut.

Kaila ker­toi oman vah­van mielip­i­teen­sä siitä, mik­si on niin paljon masen­nus­ta. Yksinker­tais­taen se johtuu hänen mielestään liial­lis­es­ta stres­sistä. Neoro­bi­ologi­na hän selit­ti, miten stres­si säätelee koko kehoa ja liialli­nen, jatku­va stres­si ja puut­tu­va ja väärän­lainen palk­it­sem­i­nen altista­vat masen­nuk­selle. Min­un ajatuk­sis­sani uupumi­nen ja masen­nus ovat liki syn­onyymejä, joten ei sinän­sä oikeas­t­aan yllättävää.

Kailan mukaan voi hyvin työsken­nel­lä into­hi­moi­ses­ti 60 tun­tia viikos­sa, jos sen tekee into­hi­mos­ta ja uteliaisu­ud­es­ta. Tilanne on aivan toinen, jos se johtuu lin­jaor­gan­isaa­tion tuot­ta­mas­ta paineesta.

Kailan mukaan kaupunkielämä on liian stres­saavaa. Voi olla, riip­puu aivan siitä, miten kaupungis­sa elää. Minä elän mielel­läni pääasi­as­sa kaupungis­sa, mut­ta menen aika sil­loin täl­löin mielel­läni mökille.

Äly­puhe­limet ja sosi­aa­li­nen media ovat vie­neet elämästä jouto­hetket. Ratikas­sa ja met­rossa val­taosa näprää puhe­lin­ta tai kuun­telee jotain – ehkä kir­jo­ja, niin kuin minä. Jouto­hetket, jois­sa ei tarvitse eikä voi tehdä mitään, oli­si­vat var­maankin hyväk­si meille itse kullekin.

Kävelemistä pide­tään ter­veel­lisenä. Se voi johtua liikun­nan lisäk­si stres­sit­tömyy­destä. Kävel­lessä ei yleen­sä some­te­ta. Minä tosin kuun­te­len kir­jo­ja ja niin tekee moni muu.

Kailal­la oli mie­lenki­in­toinen kan­nan­ot­to, jon­ka mukaan Insta­gram sairas­tut­taa mas­si­ivis­es­ti nuo­ria naisia. En juuri käytä Insta­gramia, joten en osaa ottaa kan­taa. Ilmeis­es­ti kyse on riit­tämät­tömyy­den tun­teen ruokkimis­es­ta. Min­ua stres­saa nyky­isin Twit­ter niin paljon, että hark­it­sen siitä vetäytymistä.

Asi­at eivät ole joko hyviä tai huono­ja. Olen poht­in­ut paljon mer­i­tokraat­tisen yhteiskun­nan var­jop­uo­lia. Mer­i­tokraat­ti­nen yhteiskun­ta on lähtöko­htais­es­ti tasa-arvoisem­pi kuin luokkay­hteiskun­ta, mut­ta kil­pailua ja stres­siä se aiheut­taa. Luokkay­hteiskun­nas­sa rikkaaseen per­heeseen syn­tyneen ei tarvin­nut pon­nis­tel­la säi­lyt­tääk­seen ase­mansa ja köy­hän ei kan­nat­tanut. Köy­hyys ei tuhon­nut köy­hän itse­tun­toa, kos­ka tiesi, että syn­tymi­nen köy­hään per­heeseen ollut oma vika. Huono men­estys mer­i­tokraat­tises­sa kil­pailus­sa on johtanut miesten – nimeno­maan miesten – itsemurhiin.

Mer­i­tokraat­tisen yhteiskun­nan mustimpia asioi­ta on las­ten luokit­telu lapsi­na ja nuo­ri­na koulumen­estyk­sen perus­teel­la. Se tekee lap­su­ud­es­ta kil­paradan, kun lap­su­u­den pitäisi olla lapsuutta.

Kiusalli­nen huo­mau­tus Kailal­ta oli odot­ta­van äidin stres­si­hor­monien haitalli­nen vaiku­tus sik­iöön. Entä isän stres­si sit­ten, tietysti kysytään? Ei siir­ry ainakaan suo­raan sik­iöön, pait­si patol­o­gisim­mis­sa tapauk­sis­sa äidin kautta.

12 vastausta artikkeliin “Stressin lisääntyminen lisää masentuneisuutta?”

  1. Tutut ovat valit­ta­neet synkkinä het­k­inään esimiehiltä tulleesta pakos­ta menetel­lä epäeet­tis­es­ti ja lais­taa sovi­tus­ta. Julkisel­la ole­va on purkau­tunut mielekkyy­den puut­teesta, ettei työl­lä ole mitään vaikutusta.

    Talousti­eteen mukaan ei pitäisi valit­taa, iso palk­ka on hyvä ja myös todis­tus tuot­tavu­ud­es­ta ja suurista teoista. Jos val­heel­lisu­u­den kestämis­es­tä tai asi­akkaiden pui­jaamis­es­ta mak­se­taan, ovat ne arvokkai­ta asioi­ta. Pienem­pi palk­ka olisi synti!

    On vaikea uskoa, että masen­nus olisi ihmisen oma psykol­o­gis­es­ti toim­i­maan tarkoitet­tu käyt­täy­tymis­mekanis­mi. Se ei vaiku­ta kovin adap­ti­iviselta. Taitaa taas olla kyse jonkin sortin tule­hduk­ses­ta, jon­ka laukaisee tau­d­i­nai­heut­ta­ja. Veikkaan vakiona her­pesviruk­sia. Stres­si voi olla myötä­vaikut­ta­vana tek­i­jänä häir­it­semässä immuu­ni­jär­jestelmän toim­intaa ja nukku­mista, ja myös kausaalis­es­ti alavir­taan itse infek­tios­ta ja aivo­jen epäop­ti­maalis­es­ta toimin­nas­ta. Itsel­läni on ollut lyhyt inspi­raa­tion puut­teen jak­so poskion­telon tule­hduk­sen yhteydessä.

    1. Omas­sa asiantun­ti­jatyössäni tör­mään usein tilanteeseen, että jotain pitää tehdä, mut­ta min­ul­la ei ole mitään hajua mitä. Aikataulu­paineen takia pää­dyn tekemään vain jonkun, yleen­sä huonol­ta tai jopa hie­man epäeet­tiseltä tun­tu­van ratkaisun. Vielä koskaan kukaan ei ole tul­lut valit­ta­maan noista ratkaisu­ista. Tätä voisi joku pitää hyvänä asiana, mut­ta itselle tuo todis­taa jos­sain määrin, että työl­läni ei ole juuri mitään väliä; voin tehdä sen joko hyvin tai huonos­ti, eikä ketään muu­ta lop­pu­vi­imek­si kiinnosta.

  2. Niin, stres­si on kai enem­mänkin oire ympäristön tai omien tavoit­tei­den saavut­ta­mat­to­muud­es­ta — stres­siä syn­tyy riit­tämät­tömyy­destä (pär­jäämi­nen mer­i­tokra­ti­as­sa, rahat­to­muus tms). Stres­si­hän voi olla hyvästäkin jos se jää tilapäisek­si, jotain jol­la pin­nistää ongelma­paikan yli. Jos talous ei kohene tai toivo­maansa työ­paikkaa ikinä saa, jää stres­si pysyväk­si ja keho alkaa reagoi­da. Tässä vai­heessa moni kokee merk­i­tyk­set­tömyyt­tä, joka on ehkä yksi kat­tavimpia ongel­man käsit­teitä nykykoke­muk­ses­sa. Kun sosi­aa­li­nen media lopet­ti aidot kohtaamiset ja koulu­tuk­sen yli-ihan­noin­ti “taval­lis­ten” töi­den tekemisen mielekkyy­den, ei ihme, että merk­i­tyska­to vaanii kaikkial­la, jotain tart­tis tehdä.

  3. Sosi­aalisen medi­an ja etenkin Insta­gram­min aiheut­ta­mat ongel­mat etenkin tytöille ovat aika selviä, Jonathan Haidtin töitä googlaile­mal­la löy­tyy enem­män tietoa. https://jonathanhaidt.com/social-media/ voi olla sopi­va aloituspiste. 

    Myös kroonisen stressin ja masen­nuk­sen suhde on klassi­nen tulos ja ymmär­ret­tävis­sä niin kog­ni­ti­ivis­es­ti (opit­tu avut­to­muus; learned help­less­ness) kuin fys­i­ol­o­gis­es­tikin (aivosolu­jen syn­tymi­nen vs. stressihormonit). 

    Masen­nuk­sen lisään­tymistä selit­tää osin des­tig­ma­ti­saa­tio ja hoit­o­m­ah­dol­lisuuk­sien paran­tu­mi­nen (etenkin SSRI-lääk­keet), mut­ta ainakaan nuorten osalta kaikkea ei voi lait­taa tähän piikki­in. Itse­murhien lisään­tymistä on näet vaikea selit­tää havain­tovi­noumal­la. Var­maan syyt ovat han­kalasti hah­motet­tavia, tuo mainit­tu krooni­nen stres­si on yksi puoli. Seku­laarin ja indi­vid­u­al­is­tisen yhteiskun­nan luo­ma arvo­ty­hjiö on toinen tapa kat­soa asi­aa. Valmi­ik­si annet­tu paik­ka ja tarkoi­tus yhteisön kaut­ta puut­tuu, sen joutuu entistä enem­män etsimään. Vähen­neet sosi­aaliset suh­teet on kol­mas. Sosi­aa­li­nen media ja muu dig­i­tal­isaa­tio vaikut­taa negati­ivis­es­ti mon­een näistä. 

    (Min­ul­la taitaa olla yksi yhteinen paperi Kailan kanssa. Ter­veisiä jos sat­uu lukemaan. ;))

    1. Sinkko­nen
      ” Itse­murhien lisään­tymistä on näet vaikea selit­tää havaintovinoumalla. ”

      Mitä tarkoi­tat? Itse­murhat ovat vähen­tyneet trendi­no­mais­es­ti vudoes­ta 1990 saak­ka, pl 2016–2017, jon­ka jäl­keen lasku on jatkunut. Ikälu­okkien välil­lä saat­taa tapah­tua pien­tä heilun­taa vudoes­ta toiseen, eli kaikkien ikälu­okkien itse­murhat eivät jokainen vuosi laske, mut­ta se on ennem­min sat­un­nais­vai­htelua kuin mitään muuta.

  4. Se, että isän stres­si ei siir­ty­isi äiti­in kuin patol­o­gisim­mis­sa tapauk­sis­sa on ehkä hätäi­nen johtopäätös. Parisuh­teessa tuskin ollaan, tai ainakaan toiv­ot­tavasti ei olla omis­sa kuplis­saan, jois­sa osa­puolten tun­neti­lat eivät väl­i­ty toisilleen. Stres­saan­tunut isä saa, väitän, taku­ul­la äidinkin stres­saan­tu­maan. Ja toisin päin.

  5. Minä olen omas­sa ajat­telus­sani keskit­tynyt lähin­nä sosi­aal­is­ten verkos­to­jen ohen­e­miseen. Tiedä sit­ten onko tuo syytä vai seu­raus­ta. Liikku­vampi elämän­muo­to ja työ on tehnyt sen, että ainakin koulute­tum­mat ihmiset seilaa­vat maas­ta, paikkakun­nas­ta ja työstä toiseen mikä tekee uusien syvem­pi­en ihmis­suhtei­den luomis­es­ta han­kalaa ja rikkoo van­ho­jakin. Tämähän on tietysti täysin talousti­etelijöi­den oppi­en mukaista vapaiden markki­noiden toim­intaa; resurssit vai­h­ta­vat käsiä sen mukaan mikä on markki­na­t­alouden mielessä opti­maal­is­in­ta. Ihmisp­sykolo­gian kaipuu jonkin­laiseen pysyväm­pään ympäristöön on uno­htunut tästä logi­ikas­ta täysin. Resurssien tehokas allokoin­ti tietysti on jonkin ver­ran tärkeää, mut­ta opti­moin­tial­go­rit­mi­in pitäisi saa­da joku pain­ok­er­roin myös inhimil­lisem­mille asioille.

    Toisaal­ta dig­i­tal­isaa­tio on tehnyt sen, että enää ei ole pakko olla tois­t­en ihmis­ten kanssa tekemi­sis­sä ellei halua. Kun arkipäiväisem­mät pienet ihmiskon­tak­tit puut­tuvat, alkaa ajan myötä tois­t­en ihmis­ten kanssa vuorovaikut­ta­mi­nen tun­tua han­kalal­ta. Ennen men­ti­in kaverin kanssa eloku­vi­in ja ostet­ti­in mah­dol­lis­es­ti tutul­ta ihmis­myyjältä liput ja pop­cor­nit, nykyään kat­so­taan yksin kotona Net­flix­iä ja tilataan ruo­ka Woltista kon­tak­tit­toma­l­la kuljetuksella.

    Sit­ten kaikessa sosi­aalises­sa toimin­nas­sa vaikut­taa myös val­ta­vat verkos­toe­fek­tit. Itse tein hil­jat­tain päätök­sen alkaa tekemään vähem­män töitä ja panos­ta­maan enem­män muuhun elämään. Huo­maan, että tämä on han­kalaa kun kaik­ki muut tekevät töitä niska limas­sa eivätkä ehdi esimerkik­si kiireet­tömälle lounaalle toiselle puolelle kaupunkia tai saunail­taan puolen päivän varoi­tusa­jal­la. Har­ras­tuk­selle, johin tein­inä sain seu­raa viidessä min­uutis­sa soit­ta­mal­la kaver­ille, pitää nyt rai­va­ta kaikkien kalen­tereista tilaa viikko etukäteen.

    Koko jaet­tu arvo­maail­ma on muut­tunut jotenkin täysin työ­narko­maani­in suun­taan; jos sanon työkaver­ille, että teen käsil­lä ole­van hom­man vähän sinne päin ennem­min kuin kun­nol­la ja lopetan hom­mat tun­tia aiem­min, hän kat­soo min­ua kuin rikol­lista, vaik­ka tiedämme molem­mat varsin hyvin, että hom­ma ei ole mikään maail­man tärkein. Tun­nol­lisu­us on muut­tunut paheek­si. Har­ras­tuk­sen, per­heen, tai minkä hyvän­sä muun asian lait­ta­mi­nen työn edelle tun­tuu jotenkin selit­tämät­tömästi väärältä. Tämä on erikoises­sa ris­tiri­idas­sa sen kanssa, että mon­etkaan ihmiset eivät nykyään tunne työtään merk­i­tyk­sel­lisek­si tai hyödyl­lisek­si samal­la tapaa kuin ennen (kts. David Grae­berin kir­ja “Bull­shit jobs”). Jos työni on melko turhaa, mik­si sen eteen pitäisi tehdä kaikkensa?

  6. > Köy­hyys ei tuhon­nut köy­hän itse­tun­toa, kos­ka tiesi, että syn­tymi­nen köy­hään per­heeseen ollut oma vika.

    Mis­säköhän määrin oli tosi­aan noin. Itse ainakin tun­nen ihmisiä, jot­ka ovat ker­toneet tun­te­neen­sa lap­su­udessa voimakas­ta häpeää oman per­heen­sä työläis­taus­tas­ta ja siitä että he koki­vat ole­vansa huonom­pia kuin varakkaampi­en per­hei­den lapset. Tietenkin tässä on kyse viime vuo­sisadan Suomes­ta, jos­sa luokkara­jo­ja ei enää pidet­ty samal­la tapaa Jumalan sanelem­i­na tjms. kuten jos­sain vielä vahvem­mas­sa luokkay­hteiskun­nas­sa saatettiin.

  7. Voisiko olla niin, että ihmisen elim­istö pyrkii suo­jele­maan her­mostoa ylikuor­mi­tuk­selta, ja pitkit­tynyt stres­si johtaa tuon itsesuo­jelumekanis­min ylikom­pen­saa­tioon, ja tämän ylikom­pen­saa­ti­oti­lan nimi on masennus?

    Her­mostoa on mah­dol­lista stres­sa­ta pait­si henkisel­lä stres­sil­lä, ulkoa päin saa­pu­val­la tai sisäsyn­tyisel­lä, myös fyy­sisel­lä stres­sil­lä. Fyy­sis­es­tä esimerkkinä voisi­vat olla ylikun­toon itsen­sä treenan­neet. Ylikun­non mukana saat­taa myös tul­la masen­nu­soire­i­ta. Ja voisi kuvitel­la, että fyysi­nen ja henk­i­nen stres­si saat­ta­vat pahen­taa toinen tois­taan. En nyt puhu kävelystä, kos­ka se on useim­mille ihmisille palaut­tavaa liikun­taa, vaan ohjel­moidus­ta kil­pau­rheiluhar­joit­telus­ta tai obses­si­ivis­es­ta treenaamisesta.

  8. Mer­i­tokra­tia oli työväen­li­ik­keen suuri tavoite ja saavu­tus. Viime aikoina se on johtanut arvos­tusten vinou­tu­miseen. Työläis­per­heen lapset eivät saisi ryhtyä työläisam­mat­tei­hin. Vain kir­janop­pineisu­ut­ta arvostetaan.

    1. Odotan vain mil­loin vih­doin ja viimein kek­sitään että suuril­la perin­nöil­lä ei ole juuri mitään tekemistä mer­i­tokra­t­ian kanssa. Toki on tapauk­sia jos­sa lap­si akti­ivis­es­ti osal­lis­tuu per­heyri­tyk­sen pyörit­tämiseen, mut­ta täl­löin hänelle pitäisi mak­saa ihan palkkaa (eli toimia kuin nor­maali ihmi­nen markki­noil­la) jol­la hän voisi sit­ten ostaa yri­tyk­sen van­hem­mil­taan. Useim­mat lapset eivät mitenkään merkit­tävästi osal­lis­tu van­hempi­en­sa var­al­lisu­u­den kar­tut­tamiseen. Nyt meil­lä erit­täin keskinker­taiset ihmiset kykenevät erit­täin hyvään elin­ta­soon ja toimeen­tu­loon kun perivät arvoa­sun­to­ja Helsingistä van­hem­mil­taan, täl­lä ei ole mitään tekemistä mer­i­tokra­t­ian kanssa.

      Odot­taisin todel­la mer­i­tokra­t­ian kan­nat­ta­jil­ta ja puo­lus­ta­jil­ta sitä että mer­i­tokra­tia viedään lop­pu­un asti eikä nap­si­ta ikään kuin rusi­noi­ta pul­las­ta. Nykyi­nen puo­lik­si maali­in viety mer­i­tokra­tia johtaa oman näke­myk­sen mukaan vain neo­feu­dal­is­mi­in ja var­al­lisu­u­den voimakkaaseen keskit­tymiseen. Itse asi­as­sa läh­es kaikissa län­si­mais­sa on tain­nut olla käyn­nis­sä erit­täin voimakas var­al­lisu­u­den keskit­tymi­nen ja eri­ar­vois­tu­mi­nen tätä kaut­ta, mut­ta samal­la tui­jote­taan vain tulo­jen gini-indek­siä, vaik­ka län­si­maisen stan­dard­in veroko­htelun perus­teel­la pääo­mat­u­loil­la on paljon helpom­pi rikas­tua kuin ansio­tu­loil­la — korkoa korolle vaiku­tus on vain paljon suurem­pi kun riit­tävä var­al­lisu­us on saatu kasaan tai perit­ty. En vieläkään ymmär­rä mik­si nämä tulot pitää käsitel­lä erik­seen, pakolli­nen paha että saadaan EU:n inte­graa­tio kasaan? Globaali kil­pailu? Vähän kehno perustel­la tyh­mää käytän­töä globaalil­la kil­pailul­la, jos globaali kil­pailu pakot­taa mei­dät hukut­tau­tu­maan kaivoon niin pitääkö mei­dän kieltää globaali kil­pailu vai kaivot?

  9. Stres­si­vaste on evo­lu­ti­ivis­es­ti hyvin konser­voitunut ja toimii samal­la tavoin käytän­nössä kaikissa nisäkkäis­sä (ellei peräti selkärankai­sis­sa): uhkaavas­sa vaarati­lanteessa täy­tyy mobil­isoi­da pelas­tau­tu­miseen tarvit­ta­vat kehol­liset resurssit. Vapau­tu­vat stres­si­hor­monit nos­ta­vat veren sok­erip­i­toisu­ut­ta, veren­painet­ta ja sydä­men lyön­ti­ti­heyt­tä jot­ta elim­istö kykenisi suo­ri­u­tu­maan pon­nis­tuk­ses­ta jol­la vaara min­i­moidaan. Psykol­o­gisel­la tasol­la stres­si­in liit­tyy epämiel­lyt­tävä uhan tunne joka motivoi pois­tu­maan tilanteesta. 

    Kroon­istues­saan stres­si jät­tää päälle nämä poikkeu­solot jol­loin veren­sok­eri ja veren­paine ovat jatku­vasti kohol­la ja mieltä kalvaa ali­tu­inen epämääräi­nen uhka. Omat toimet jäävät kuitenkin jotenkin aina vajaik­si, pako­r­e­it­tiä ei mis­tään löy­dy, ter­veys sakkaa ja ajan mit­taan ihmi­nen tur­tuu ja lakkaa yrittämästä.

    Klassi­nen eläinkoe on valai­se­va. Jos rot­ta laite­taan häkki­in jos­sa se joutuu kohtaa­maan stres­saavia ärsykkeitä kuten kirkas­ta val­oa tai kovaa melua, seu­raa stres­sireak­tio. Jos ärsyke on ennakoita­va tapahtuen aina tietyin tasaisin väli­a­join (eikä liian usein), stres­si­vaste pysyy hallinnas­sa eikä kroon­is­tu. Jos stres­siärsyk­keet ovat ennakoimat­to­mia, mut­ta häkissä on painike jota rot­ta on oppin­ut käyt­tämään ja joka lopet­taa ärsyk­keen, stres­si ei myöskään kroon­is­tu. Jos taas painike ote­taan pois, ennakoimat­tomat stres­siärsyk­keet tuot­ta­vat nopeasti kroonisen stres­si­ti­lan, jon­ka seu­rauk­se­na rotas­ta tulee kata­toni­nen ja se lakkaa yrit­tämästä mitään ja reagoimas­ta enää mihinkään (kos­ka mikään ei auta). Muis­tut­taa oleel­lis­es­ti masennusta.

    Vaik­ka itse stres­si­vaste on fys­i­olo­gial­taan sama, eroaa ihmi­nen rotas­ta siinä että väl­itön­tä fyy­sistä uhkaa ei stressin laukaisemiseen tarvi­ta, vaan pelkät sosi­aaliset ja psyykkiset tek­i­jät näyt­tävät riit­tävän. Ympäristön mon­et ärsyk­keet joi­hin ei voi itse vaikut­taa kuten liiken­nemelu, avokont­torimelu, ker­rostalon puu­ut­teelli­nen äänieristys, vieraiden ihmis­ten paljous, hiear­ki­nen käsky­tys, kil­pailu jos­sa vain har­va voi pär­jätä, jopa arkkite­htoniset ratkaisut, sosioekomi­nen sta­tus­peli yms. sum­matu­vat yhdek­si suurek­si stres­siärsyk­keek­si jos­ta ei tun­nu saa­van kun­nol­lista otetta. 

    Pahim­min asi­at ovat sosioekonomiselta ase­mal­taan matalis­sa demografiois­sa, kos­ka sil­loin kon­trol­lia on ihmisel­lä vähiten. Esim. Kelas­sa asioivien kohtelu on kafka­maista (enkä syytä tästä Kelan työn­tek­i­jöitä). Toisaal­ta pro­fes­sor­ei­den ja toim­i­tusjo­hta­jien sta­tus on korkea ja voivat itse pitkälti hal­li­ta olo­suhteitaan ja porskut­taa. Stressin biolo­gia on sisäsyn­ty­istä eikä ihmisen itsen­sä val­in­ta, joten ainakin stres­si­jo­hdan­nainen masen­nus voi olla paljolti “yhteiskun­nan syy”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *