Ruusun nimi (kirja-arvostelu)

Min­un piti kuun­nel­la seu­raavak­si Six­ten Kork­manin kir­ja Talous ja human­is­mi, mut­ta kun se ei ollut vielä kuun­nelta­vana, päädyin kuun­tele­maan Umber­to Econ 42 vuot­ta van­han kir­jan Ruusun nimi. Ensin ajat­telin, että mik­si kuun­nel­la kir­ja, jon­ka olen jo lukenut. Tajusin, etten muista kir­jas­ta muu­ta kuin että se oli tavat­toman hyvä, siihen liit­tyvän teol­o­gisen juonit­telun, tytön ja myrky­tyk­set, joten päätin kuun­nel­la sen, enkä kadu.

Kir­jan sisäl­löstä ainakin puo­let on teol­o­gista argu­men­toin­tia, ettenkö sanoisi saivartelua. Min­un oli vaikea päätel­lä, suh­tau­tuiko kir­joit­ta­ja väit­te­lyyn vakavasti vai iro­nis­es­ti. Kir­ja antoi perustei­ta molem­mille tulkin­noille. Jos­sain vai­heessa käsitelti­in luostarin pyhäin­jään­nök­siä. Se meni vah­vasti komi­ikan puolelle, eikä tästä aiheutunut vaikutel­mani kir­jail­i­jas­ta ollut väärä. Googlen mukaan ei ollut uskossa.

Tässä vai­heessa pitää tehdä henkilöko­htainen uskon­tun­nus­tus, tai uskon­not­to­muu­den tun­nus­tus, miten sen vain ottaa.

Kun aikanaan menetin uskoni Joulupukki­in, menetin uskoni myös Jumalaan.

Maail­mankat­so­muk­seni on tiedesu­un­tau­tunut, mut­ta ei uskon­non vas­tainen. Olen ymmärtänyt, että ihmi­nen on geneet­tis­es­ti ohjel­moitunut usko­maan johonkin, eivät kaik­ki, mut­ta suurin osa. Mon­et tutkimuk­set osoit­ta­vat, että usko tekee ihmi­sistä onnel­lisem­pia.  Six­ten Kork­manin kir­jas­sa ker­ro­taan, että ihmiset ovat onnet­tomampia mais­sa, jois­sa uskon­non merk­i­tys on suurem­pi. Palaan tähän Six­tenin kir­jan osalta joskus myöhem­min, mut­ta tilas­toti­eteil­i­jänä huo­mau­tan, etteivät nämä kak­si ris­tiri­itaisil­ta tun­tu­vaa havain­toa ole keskenään ristiriidassa.

Six­tenin kir­jas­sa siteer­ataan jotain viisas­ta, joka on sanonut, että taval­liset ihmiset pitävät uskon­toa totuute­na, viisaat val­heena ja hal­lit­si­jat hyödyl­lisenä. Tässä on kitey­tyneenä melkein kaik­ki, mitä halu­an asi­as­ta sanoa. Kir­jo­jen kuun­telu­un liit­tyvä ongel­ma on, että aivan pienel­lä vaival­la en löy­dä tämän sano­jan nimeä. Six­tenin kir­jan kohdal­la tulen sen etsimään.

Merkit­tävä osa uskon­nos­ta, myös Suomes­sa, on ollut val­lankäyt­töä, joka liit­tyy yksi­noikeu­teen käyt­tää hyväk­si ihmis­ten uskon­nol­lisia tun­tei­ta.  Aluk­si kato­li­nen kirkko käyt­ti hyväk­si val­taa, jota ihmis­ten uskon­nol­lis­ten tun­tei­den käyt­töön liit­tyi, mut­ta uskon­puhdis­tuk­sen myötä val­ta siir­tyi pois Vatikaanil­ta  ja protes­tant­tiset uskon­nol­liset johta­jat otti­vat tehtäväk­seen tukea kuningas­ta, kuka tämä sit­ten olikin. Venäjän ortodoksi­nen kirkko on ollut tsaarin ala­mainen ja on  tukenut tsaarin val­taa, ja näin on sitä yhä.

Kir­jan kehysjuoni liit­tyy neu­vot­telu­un, jos­sa toisaal­ta Sak­salais-rooma­laisen keis­arin ja toisaal­ta Avi­gnon­in paavin ja yhtäältä köy­hyyt­tä ihan­noivien munkkien edus­ta­jat yrit­tivät neu­votel­la siitä mitä Raa­ma­tus­sa asi­as­ta san­o­taan. Oikeasti kyse oli siis siitä, kenelle kuu­luu val­ta ihmis­ten uskon­nol­li­sista tun­teista ja siihen liit­tyvästä vero­tu­soikeud­es­ta. Siihen aikaan vero­jen mak­su oli vapaae­htoista, mut­ta ellei mak­sanut, ei päässyt taivaaseen. Varsin vah­va kan­nustin siis.

Kir­jan sivuil­la on erit­täin syväl­lisiä teol­o­gisia väit­te­ly­itä. Min­un oli vaikea ymmärtää selostaako kir­joit­ta­ja niitä antau­muk­sel­la vai iro­nis­es­ti. Itsel­leni on vaikea­ta suh­tau­tua vakavasti väit­te­lyyn siitä, mitä raa­ma­tus­sa san­o­taan, kos­ka siinä san­o­taan ihan mitä sat­tuu ja vaik­ka siinä san­ot­taisi­in jotain johdon­mukaista, kahdessa tuhan­nes­sa vuodessa on saat­tanut ilmen­tyä uusia, var­teenotet­tavia näke­myk­siä. Jos olisin tulises­sa uskos­sa, en voisi hyväksyä siitä, että jotkut neu­vot­tel­e­vat siitä mihin minä uskon. Tätäkin vaikeampi min­un on suh­tau­tua kanon­isoitu­jen, siis pyhimyk­sik­si nos­tet­tu­jen sananselit­täjien mielip­iteisi­in. En ole koskaan suh­tau­tunut vakavasti argu­ment­tei­hin niin, että jonkin suuren gurun argu­men­tit ovat merkit­tävämpiä kuin jonkin toisen. Min­ulle peruste­lut ovat tärkeimpiä. Mut­ta hyvä, suh­teel­lisu­us­teo­ri­an osalta teen poikkeuk­sen: en ymmär­rä, mut­ta uskon.

Kir­jas­sa kir­jas­toon tal­len­netun tiedon merk­i­tys on val­ta­va. Juoni on niv­ot­tu sen ympärille, kenel­lä on oikeus vahin­gol­lisek­si, siis uskon­non vas­taisek­si, luokitel­tu­un tietoon. Niin val­tavaa tyk­istöä oli ase­moitu yhden kir­jan ympärille, että se tun­tui suo­ras­taan nau­ret­taval­ta, mitä sitä se kir­jaimel­lis­es­ti olikin.

Niin voimakkaasti kir­jan juoni min­u­un vaikut­tui, että olin pitkään murheen mur­ta­ma, vaik­ka tiesin, että tämä oli fik­tio­ta. En kym­me­nien munkkien kuole­man joh­dos­ta, vaan kir­jo­jen takia.

Erit­täin koukut­ta­va kir­ja. Kan­nat­taa lukea.