Wahroosin “Kuinkas tässä näin kävi?” kannattaa lukea, mutta ei uskoa kaikkea

Luin tai oikeas­t­aan kuun­telin Björn Wahlroosin kir­jan ”Kuinkas tässä näin kävi?”. Olin ensin ajatel­lut skipa­ta koko kir­jan, mut­ta Six­ten Kork­man kehui sen alku­osaa, joten päätin kuunnella.

Six­ten oli oike­as­sa. Kir­jan ensim­mäi­nen puolisko on todel­la hyvä ja ana­lyyt­ti­nen taloushis­to­ria sodan­jälkeis­es­tä Suomes­ta. Opin paljon.

Se alkoi sotako­r­vauk­sil­la ja neu­vos­tokau­pal­la. Oli min­ulle uusi asia, että idänkau­pan sään­nöt pakot­ti­vat suo­ma­laisen teol­lisu­u­den tehot­tomaan omavaraisu­u­teen. Vai­h­tokaup­paan kel­paisi­vat vain tuot­teet, joiden koti­maisu­usaste oli korkea. Sik­si kaik­ki piti tehdä itse, vaik­ka olisi ollut järkevä käyt­tää ulko­maisia ali­hankki­joi­ta ja erikois­tua itse siihen, mis­sä on hyvä. Niin muual­la tehtiin.

Idänkau­pan seu­rauk­se­na Suomes­ta tuli maa, jos­sa ei kan­nat­tanut tehdä eikä tehty mitään hevos­ta pienem­pää. Ruot­si on saat­tanut maail­malle mon­ta men­estyvää kulu­tus­tavarabrändiä ja Suo­mi hal­paa bulkkia. Luulisi, että näin syr­jäisen maan ei logis­ti­sista syistä kan­nat­taisi erikois­tua kilo­hinnal­taan hal­paan tuotan­toon, jon­ka kul­jet­ta­mi­nen on kallista.

Suomen Pankin kum­mallis­es­ta rahapoli­ti­ikas­ta Nalle tekee minus­ta suo­ranaisen pal­jas­tuk­sen. Minä olen aina ihme­tel­lyt, miten joku saat­toi olla niin pöhkö, että ajaa Suomen syvään lamaan pönkit­tämäl­lä liki 20 pros­entin koroil­la epäre­al­is­tista markan arvoa. Nalle ker­too keskustelleen­sa val­u­ut­tapoli­ti­ikas­ta Suomen Pankin Markku Pun­ti­lan kanssa. Tämä oli sanonut, että tarkoi­tus on pakot­taa työ­markki­nat uud­is­tu­maan suuren laman uhal­la ja luop­umaan muun muas­sa työe­htosopimusten yleis­si­tovu­ud­es­ta. Pakko ei onnis­tunut vaan lamaan men­ti­in ja syvään. Ja pakkodevalvaatioon.

Jos tuo on tot­ta, koko Suomen Pankin poli­ti­ik­ka aset­tuu out­oon val­oon. Puhuisin läh­es maan­petok­ses­ta. Oliko täl­lä myös pankki­val­tu­us­mi­esten ja muun muas­sa Har­ri Holk­erin ja Kale­vi Sor­san siu­naus, vai eivätkö he ymmärtäneet, mitä oli­vat tekemässä ja siunaamassa?

Nalle on selvästi valmis­tau­tu­mas­sa eläkepäivi­in­sä, kos­ka hän tekee toisenkin pal­jas­tuk­sen. Tai ei se oikeas­t­aan mikään pal­jas­tus ole. Hän huo­maut­taa, että vuo­tisia veroka­len­tere­i­ta lukies­sa ei pitäisi kat­soa keitä siel­lä on vaan keitä siel­lä ei ole. Hän itsekään ei ole enää, kos­ka asuu Ruot­sis­sa. Hänen mukaansa aika paljon hänen­laisi­aan on siirtänyt omaisuuten­sa ja tulon­sa ulko­maille. Tämä tietysti pienen­tää Suomen tulo­ero­ja, mutta…

Piket­ty on oike­as­sa siinä, että tulo­jen tasaus edel­lyt­täisi globaale­ja toimia.

Kir­jan lop­pu­osa ei todel­la ole yhtä hyvä, mut­ta on ominta Wahlroosia. Siinä Nalle julis­taa, että työelämän jäykkyy­det, yleis­si­tovu­us (joista hän muis­taa maini­ta, että siitä päätet­ti­in SAK:n kan­nan vas­tais­es­ti. Minäkin muista Niilo Hämäläisen paasan­neen tele­vi­sios­sa, että tämän on por­varei­den vihon­vi­imeinen juoni ammat­tiy­hdis­tys­li­iket­tä vas­taan, kun samat edut saa kuu­lumat­ta liit­toon) ovat vie­neet maan taloudenturmioon.

Nalle huo­maut­taa aivan oikein, että poli­it­ti­nen johta­ju­us on Suomes­ta kadon­nut. Hän syyt­tää siitä puolueken­tän pirstou­tu­mista ja esit­tää ratkaisuk­si vähem­män suh­teel­lista vaal­i­ta­paa, esimerkik­si kol­men hen­gen vaalipiirejä.

En ole var­ma, johtaisi­vatko Nallen lääk­keet taloudel­liseen men­estyk­seen, mut­ta siinä hän on oike­as­sa, ettei tämä maa ole teol­lisu­us­maana enää alku­unkaan kil­pailukykyi­nen. Kil­pailukykyä ei kan­na­ta mita­ta palkkata­so­ja ver­taa­mal­la vaan kat­so­ma­l­la, mihin yri­tyk­sen investoi­vat ja mihin eivät. Suomeen ei investoi­da juuri mitään. Täl­lä menol­la teol­lisu­us maas­ta hiipuu pois. Talouskasvua­han maas­sa ei ole ollut kymme­neen vuo­teen, mitä nyt ihan viime aikoina vähän ja ohimenevästi.

Onhan se vähän surullista, että Suo­mi on taan­tu­mas­sa pelkäk­si raa­ka-ainei­den tuot­ta­jak­si tuot­ta­maan sel­l­ua ja met­alle­ja, jot­ta muut voisi­vat jalostaa niistä arvokkai­ta tuot­tei­ta. Euroopan Japanista Euroopan Kongoksi.

Suomelle Wahlroos näkee men­estymis­mah­dol­lisuuk­sia dig­i­taloute­na, mut­ta huo­maut­taa, ettei tämä duu­nar­ia paljon lohdu­ta. Dig­i­talouden suuria tulo­ja voi olla myös vaikea verot­taa, kos­ka korkei­ta vero­ja pääsee pakoon muut­ta­mal­la maas­ta – tässä Wahlroos puhuu kuin kokemusasiantuntija.

Aika pes­simistisen kuvan Wahlroos luo Suomen taloudel­lis­es­ta tule­vaisu­ud­es­ta. Pes­simis­min perusteista on vaikea löytää aukkoa. Niitä löy­tyy kyl­lä hänen esit­tämistään lääkkeistä.

Tästä aiheesta tek­isi mieli jatkaa ja pohtia, mitä mah­dol­lisuuk­sia taan­tu­val­la Suomel­la on ylläpitää nyky­istä taloudel­lista tasa-arvoa.
On tietysti mah­dol­lista huole­htia ennen kaikkea henkilöko­htais­es­ta taloudel­lis­es­ta tur­val­lisu­ud­es­ta ja tyy­tyä nykyiseen tai tästä ehkä vähän laske­vaan elin­ta­soon ja elää siihen tyy­tyväisenä. Toisen vai­h­toe­hdon mukaan hyväksytään jous­ta­mavam­mat työ­markki­nat ja sen mukana suurem­mat taloudel­liset riskit ja saa­da keskimäärin parem­pi elintaso.

Minus­ta pitäisi hyväksyä suurem­mat palkkaerot ja tasa­ta tulo­ero­ja täy­den­tävil­lä tulon­si­ir­roil­la. Tämä siis erään­laise­na koti­mais­ten työ­paikko­jen sub­ven­tioma­l­li­na, mut­ta se onkin sit­ten toisen jutun arvoinen asia.