En ole ajatellut julkaista muistelmiani, koska muistini ei ole kronologinen ja koska päiväkirjoissani on katastrofaalisia aukkoja. Siksi olen ajatellut muistella anekdootteja elämäni varrelta. Näitä tulee noin viikon välein.
Tallinnaan 1965
Teknologinen kehitys saavutti huippunsa ja vuonna 1965 Suomenlahden yli pääsi laivalla Tallinnaan. Ennen se oli ollut mahdollista. Olin silloin 13-vuotias.
Neuvostoliittolainen ja suomalainen osapuoli päättivät jakaa laivaliikenteen lipputulot tasan ja tämä tehtiin niin, että oli yhden päivän ja kolmen päivän matkoja. Jos meni Tallinnaan suomalaisella aluksella, piti tulla takaisin neuvostoliittolaisella ja päinvastoin.
Isäni oli saanut työnsä vuoksi itselleen ja minulle vapaaliput suomalaiselle alukselle. (Siihen aikaan tuollaisia oli tapana ottaa vastaan, ilman, että mikään hälytyskello soi.) Meidän matkamme oli tämän takia kahden päivän matka, joten erotumme joukosta.
Kun laiva oli Suomenlahden puolivälissä, virolainen luotsivene kiinnittyi laivamme ja sieltä nousi laivaan Neuvostoliiton rajatarkistus. Siihen aikaan rajamuodollisuuksiin ei haluttu käyttää aikaa, vaan ne tapahtuivat laivalla kuten nyt Pietarin junassa.
Ensimmäiseksi kutsuttiin meidät kaksi näyttämään passimme ja viisumimme. Jotenkin tuntui, että tästähän tulee jännittävää.
Matkalla keski-ikäinen, vähän jo laitamyötäisessä oleva mies esitteli kaikille kommunistisen puolueen jäsenkirjaansa ja kertoi, että hän on menossa tapaamaan pikkusiskoaan, joka asuu virolaisessa ihanneyhteiskunnassa mutta jota hän ei ole nähnyt kymmeniin vuosiin. Ilmeisesti hänkään ei olut maksanut itse matkaansa, koska tuli takaisin kahden päivän kulutta niin kuin mekin.
Satamassa oli laivaa vastassa paljon nuoria naisia, jotka hokivat sanaa ”morsian”. Minä olin ennen ymmärtänyt, että morsian on menossa elämänikuiseen avioliittoon, mutta näiden aikatähtäin oli lyhyempi. Aika häkellyttävä kokemus.
Meitäkin oltiin vastassa. Pyytämättä ja kysymättä meille ilmaantui opas, josta emme myöskään mitään maksaneet. Hän kuljetti meitä erilaisiin nähtävyyksiin, joita pidin vähän ikävystyttävinä. Minä olisi halunnut nähdä arkipäivän Tallinnaa enkä sankarihautoja.
Sitten koitti vapaus. Yhden aamupäivän saimme mennä, minne halusimme. Isäni halusi käydä katsomassa museoita, mutta minusta nykypäivä oli kiinnostavampi.
Otin raitiovaunun ja katsoin, minne se menee. En edelleenkään tiedä, mihin silloin päädyin, mutta ihan hirveää betonislummia se oli. Mustamäe?
Ratikassa joku nuori mies yritti ottaa minuun yhteyttä, mutta emme löytäneet yhteistä kieltä, joten se jäi siihen. Harmittaa jälkikäteen, koska ihmisillä on kädet kommunikointi varten, jos ei yhteistä puhuttua kieltä muuten löydy.
Iltapäivällä tapasimme oppaan uudestaan ja hän tietysti kysyi, missä kävimme. Isäni kertoi, missä museoissa olin käynyt. Minä sanoin, että menin ratikalla – siis hetkinen, mikä sen paikan nimi olikaan – ja hän kertoi minulle, missä olin käynyt. Tämän mokan jälkeen hän oli vähän nolona.
Minä taas päättelin, että järjestelmällä, joka käyttää rahansa panemalla vakoojan 13-vuotiaan pojan perään, ei ole sanottavaa tulevaisuutta. Enkä sitä analyysiä koskaan hylännyt.
Laivan lähtiessä tuo rehvakas kommunisti, joka oli jo kunnolla kännissä, ei ilmeisesti ollut tavannut pikkusiskoaan, koska vanha koukkuselkäinen nainen tuli satamaan ja kysyi häntä. Kun mies hänet näki, järkytys oli suuri. Mies selvisi välittömästi: MITÄ NE OVAT TEHNEET SINULLE!.
En tiedä, mitä sisarukset sen jälkeen keskustelivat, mutta laivalla, kaikkien nähden, mies repi teatraalisesti kommunistisen puoleen jäsenkirjansa.
Kesämökillämme Sipoossa ostimme perunamme vanhalta pienviljelijältä, Olgalta. Kerroin, että olimme käyneet Tallinnassa ja hän heti kysymää, millaista siellä li. Sanoin, että aika ankeata ja hän ihmettelemään, että kaikkihan sanovat, että siellä on kaikki niin hyvin. Etelä-Sipoon pienviljelijät äänestivät SKDL:ää ja kuuntelivat Tallinnan radiota.
