Pienituloisissa perheissä asuvien lasten lukumäärä on nousut selvisti viime vuosina. Tämä on ikävä asia, koska perheen pienituloisuus rajaa lapsia muiden lasten suosimien harrastusten ulkopuolelle ja leimaa muutenkin.
Jos menisimme aikakoneella taaksepäin 20 vuotta ja toteaisimme, että nyt asiat ovat hyvin, kriitikot sanoisivat, että kyse on tilastoharhasta, koska lapsiperheiden tulotaso on laskenut. Mediaanitulo on vain laskenut laman takia vielä enemmän.
Kansainvälisesti lapsiperheiden pienituloisuus on vähäistä ja vielä vähäisemmäksi se muuttuu, jos otamme huomioon kolme ateriaa (köyhille) ilmaisessa päiväkodissa.
Etnisiä tilastoja ei pidetä hyvänä, mutta minä haluaisin lapsiperheiden pienituloisuudesta tilastot myös niin, että maahanmuuttajaperheet on otettu niistä erikseen. En siksi, että vyhättelisin maahanmuuttajaperheiden ahdinkoa, vaan nähdäkseni syyn tilastojen heikkenemiseen.
Vaikka yllä yritän vähän suhteuttaa huutoa Suomen lapsiperheiden köyhyydestä, tämä on ehdottomasti korjattava ongelma, koska kaikille lapsille pitää antaa tasavertaiset lähtökohdat aikuisuuteen. Se takaa meille kaikille paremman tulevaisuuden.
Lasten luokkayhteiskunnan kannalta pienituloisuus ei kuitenkaan ole ongelman ydin. Ongelman ydin on muussa pahoinvoinnissa, joka näkyy huostaanottojen jatkuvana lisääntymisenä. Se korreloi pienituloisuuden kanssa, mutta pelkään pahoin, että lapsilisiä nostamalla tämä ongelma ei korjaannu.
Suomalaiset lapset ovat voineet vuosikymmen vuosikymmeneltä aina vain paremmin, mutta joskus 1990-luvulla käärme luikerteli paratiisiin. Pieni, mutta kasvava joukko lapsia alkoi voida yhä huonommin.
Pessimisti minussa niputtaa ilmiön yhteen Michael Youngin manaaman dystopian, meritokratian, kanssa. Meritokratia on voittopuolisesti iloinen asia, ja Suomi on yksi meritokraattisimmista valtioista. Sen varjopuolena, että parhaat kyvyt voivat syntyperän häiritsemättä kohota johtaviin asemiin, huono-osaisuus kasaantuu ja tiivistyy saman mekanismin mukaan.
Parisuhdemarkkinoilla huono-osaiset pariutuvat huono-osaisten kanssa. Lapselle on ikävä asia, jos hänen vanhemmistaan toinen on juoppo tai mielenterveydeltään heikko. Tätä pahempaa on, jos molemmat tai ainoa vanhempi on.
Tämä on ongelma, joka ei lapsilisiä korottamalla parane. Tarvitaan lastensuojeluun lisää resursseja – ja ikävä kyllä, myös lisää valtuuksia.
Jos olisin päättämässä, yhden vaikean päätöksen tekisin. Jos lapsi joudutaan ottamaan huostaan synnytyslaitokselta, sen tien pitäisi johtaa adoptioon. On väärin roikottaa lasta koko tämän lapsuuden tilapäisissä sijaiskodeissa.