Työehtosopimusten tarpeellisuudesta

Jouduin twit­teris­sä kiis­taan työe­htosopimusten yksi­tyisko­htaisu­ud­es­ta ja jäykkyy­destä. Kos­ka 280 merkki­in ei mah­du kun­non perustelu­ja, kir­joi­tan vähän perustellummin. 

Jut­telin erään kesätöitä tehneen nuoren miehen kanssa hänen koke­muk­sis­taan. Hän oli ollut töis­sä rav­in­to­las­sa tehden aika sat­un­naisia työvuoro­ja. Kun hänelle eräänä iltana oli san­ot­tu, että tänään on niin vähän asi­akkai­ta, että voit lähteä pois, hän etsi tomerasti netistä työe­htosopimuk­sen ja tote­si aivan oikein, ettei näin voi tehdä.

Nämä sopimusjär­jeste­lyt ovat vält­tämät­tömiä heikolle osa­puolelle, kos­ka työ­nan­ta­jan on neu­vot­teluis­sa vahvem­mas­sa asemassa.

Mut­ta mitä TES tar­joaa ratkaisuk­si iltaan, jos­sa rav­in­to­la on tyhjä? Ain­oa vai­h­toe­hto on, että pyöritetään peukaloi­ta tyhjässä rav­in­to­las­sa. Teo­ri­as­sa omis­ta­ja saisi päästää henkilökun­nan koti­in, mut­ta mik­si hän tek­isi niin, kos­ka aina­han voi tul­la asi­akas ja täysi palk­ka pitää kuitenkin maksaa.

Järkevät ihmiset oli­si­vat sopi­neet vaik­ka, että mak­saa puo­let palka­s­ta tai mitä oli­si­vatkin sopi­neet. Jokin arvo vapaa-ajal­lakin on. Tässä tapauk­ses­sa kaik­ki paikalli­nen sopimi­nen oli kuitenkin kiel­let­tyä. Peri­aat­teessa tes­siä piti nou­dat­taa sen viimeistä pain­ovirhet­tä myöten.

Jotkut työt riip­pu­vat täysin säästä. Työvuoroista pitää kuitenkin sopia kolme viikkoa etukä­teen. Ilmati­eteen laitos ei ennus­ta kuin kymme­nen päivä eteen­päin ja senkin epävarmasti.

Twit­ter-keskustelus­sa antami­ani esimerkke­jä kumot­ti­in sanom­al­la, ettei päälu­ot­ta­mus­mies nyt tuo­hon tai tuo­hon kuitenkaan puut­tuisi. Päälu­ot­ta­mus­mies on uudessa taloudessa ylipään­sä aika outo ilmestys, mut­ta on myös yrit­täjän oikeustur­van kannal­ta han­kalaa, jos johonkin kuolleeseen kir­jaimeen voi kuitenkin jälkikä­teen vedo­ta ja vaa­tia suuria korvauksia.

Asi­at oli­si­vat paljon parem­min, jos paikallis­es­ti saisi sopia pare­to-opti­maalis­es­ta ratkais­us­ta keskenään.

Noin pääsään­töis­es­ti jär­jestö­jen suo­maa tur­vaa tarvi­taan enem­män SAK-laisil­la aloil­la kuin asiantun­ti­ja-ammateis­sa, jois­sa työ­nan­ta­jat kil­pail­e­vat osaa­jista niin, että työn­tek­i­jä on usein neu­vot­telu­jen vahvem­pi osa­puoli. Niis­sä on kuitenkin voimas­sa samat sään­nöt, ja sil­loin ne ovat aivan pölväste­jä. Sik­si koko jär­jestelmä alkaa muren­tua reunoiltaan.

Työe­htosopimuk­sis­sa on esimerkik­si sisään kir­joitet­tuna ole­tuk­se­na, että työ­suh­teessa nou­date­taan työ­nan­ta­jan määräämää työaikaa ja työ pitää tehdä työ­paikalla eikä esimerkik­si kahvi­las­sa tai kotona.

Kaik­ki eivät myöskään kuu­lu kirkkoon. Moni halu­aa vali­ta viikon vapaapäivät sääen­nus­teen eivätkä jumalan­palveluk­sen mukaan. Tämän kieltää peräti työaikala­ki. Kaik­il­ta. Tai siis ei kiel­lä, mut­ta jos työn­tek­i­jä halu­aa tehdä työn­sä mielu­um­min sateise­na sun­nun­taina kuin aurinkoise­na maanan­taina, työ­nan­ta­jan on mak­set­ta­va tuplapalkkaa.

Joillekin muuten pyhäpäivä on perjantai.

Työaikala­ki ei koske kotona tehtävää työtä, joten laki ei määrää mak­samaan tupla­palkkaa, jos toinen tekee työn­sä oma­l­la päätök­sel­lään sun­nun­taina, mut­ta tätä vapaut­ta ei ole ainakaan kaikki­in työe­htosopimuk­si­in siirretty.

Täl­laisille sään­nöille asiantun­ti­ja-ammateis­sa tietysti lähin­nä nau­re­taan. Sik­si juuri kukaan ei liity mihinkään ammattijärjestöön.

Työ­sopimusten jäykkyys – se, ettei pare­to-paran­nuk­sista[1] saa sopia työ­nan­ta­jan kanssa – hait­taa molem­pia osapuolia.

Niin­pä työ­suh­teet on usein kor­vat­tu yri­tys­suhteil­la. Työn­tek­i­jät yhtiöit­tävät itsen­sä, alka­vat mak­saa yrit­täjäeläket­tä ja laskut­ta­vat työstään. Kat­soin kolme vuot­ta van­haa tilas­toa, jon­ka mukaan yksinyrit­täjien määrä on nous­sut 150 000:een, mut­ta min­ua oikaisti­in, että nyt oikea luku on 180 000. Tämä on tulevaisuus.

Pienyri­tyk­sen ja koti­talouden on paljon yksinker­taisem­paa ostaa työ­suorituk­sia yri­tyk­seltä kuin palka­nsaa­jal­ta. Mitä epäop­ti­maalisem­pia ja jäykem­piä sopimuk­sia solmi­taan, sitä nopeam­min muu­tos kohti yksinyrit­täjyyt­tä tapahtuu.

Yksinyrit­täjä pääsee parem­mille ansioille myös, kos­ka tämä toim­inta jäykkyyk­sistä vapaana on tuot­tavam­paa. Jos se on vaik­ka 20 % tuot­tavam­paa, voidaan hyö­ty jakaa puo­lik­si asi­akkaan kanssa.

Yri­tys­muo­to on vahvem­man val­in­ta. Mitä parem­mak­si työn­tek­i­jä itsen­sä tun­tee, sitä kan­nat­tavam­paa itsen­sä yhtiöit­tämi­nen on. Voi neu­votel­la itselleen paljon parem­mat hyvän­miehen lisät kuin palkansaajana.

Tämä ei kos­ka vain asiantun­ti­ja-ammat­te­ja. Kuulin eräältä SAK toim­i­henkilöltä, että raken­nusalal­la yrit­täjä­muodon valin­neet remont­tireiskat pää­sevät selvästi parem­pi­in ansioi­hin kuin palka­nsaa­jana toimi­vat ammattitoverinsa.

Jos halu­aa puo­lus­taa työelämän heikko­ja osa­puo­lia, ei pyri karkot­ta­maan sopimusten ulkop­uolelle kas­vavaa määrää väkeä tekemäl­lä sopimuk­sista niin jäykkiä, että molem­pi­en osa­puolten kan­nat­taa pyrk­iä niistä eroon.

Yli sadan sivun mit­taiset sopimuk­set ovat jär­jet­tömiä. Mitä ei pysty tiivistämään viiteen sivu­un, kan­nat­taa jät­tää sopi­mat­ta. Ja pitää olla mah­dol­lisu­us sopia pare­to-paran­nuk­sista työpaikoilla.

Joil­lakin aloil­la paikalli­nen sopimi­nen voi tietysti olla riskialt­ti­im­paa kuin toisil­la. Eikö voitaisi yri­tysko­htais­es­ti päät­tää yri­tyk­sistä (ja aloista), joil­la työn­tek­i­jöi­den ase­ma on joka tapauk­ses­sa niin vah­va, että pär­jäävät itsekin.

= = = =

Twit­ter-keskustelus­sa min­ulle vas­tat­ti­in myös niin, ettei ehdot­ta­mani ollut lainkaan järkevää, kos­ka paper­im­ies ei voi tehdä pape­ria tehtaan ulkop­uolel­la. Tässä koko ongel­ma kiteytet­tynä. Mikä ei sovi paperite­htaisi­in, ei pidä olla sal­lit­tua muual­lakaan.  Ehkä kaik­ki työ­markki­na­jär­jestöt eivät ajat­tele aivan näin, mut­ta tätä henkeä sopimuk­sis­sa paljon on. Teol­lisu­us­li­itoil­la on aivan liian vah­va yliote muista aloista SAK:ssa, mut­ta työ­nan­ta­japuoli edus­taa kokon­aan suuryri­tyk­siä, suurelta osin jopa ulko­maises­sa omis­tuk­ses­sa ole­via suuryrityksiä.

[1] Pare­to-paran­nus: muu­tos, jos­ta ainakin yksi osa­puoli hyö­tyy eikä yksikään kärsi.